LunaLotta - Totta kai ollaan!
Tää oli hyvä idea todellakin, kun oon saanut jopa kirjoitettua näitä.
Säkin pian pääset näitä kirjoittelemaan, odotan innolla!
Thelina - Mukavaa, että eksyit tämän pariin ja ensimmäiset rapsut iski!
Remus/Sirius on ihanaa ja söpöt komerokohtaukset on munkin mieleen. Ne on vähän klisee, mutta oon aina tahtonut kirjoittaa tuollaisen kohtauksen ja tässä oli oiva mahdollisuus siihen!
Sirius on todella hieman Remusta suorempi tälläisissä ja tuskin Remus koskaan olisi saanut sitä sanottua, jos Sirius ei olisi tehnyt asian eteen jotain.
Kiitos kommentista!<3
Vendela - Oot ihana, kun kommentoit mun tekstejä niin usein!<3 Mua melkein hävettää, kun luen kyllä kaiken minkä julkaiset, mutta kommentointi meinaa jäädä.
Mutta tässä nyt ilmaisen samalla, että luen kyllä ja tykkään!<3
Tahdoin palata kelmi-aikaan, kun asiat oli vielä helpompia ja jotenkin pystyi kirjoittamaan helpommin ilman selittelyjä.
Sirius on tosiaan vähän suorempi tälläisissä asioissa, mutta Remus taas ei oikein puhu omista tunteistaan.
Kiitos kommentista!<3
A/N - Mä tässä oon kiroillut, että miksi aloitin Sirius/Remuksella, kun se on näiden syksyrapsujen helpoin pari mulle.
En tosiaan tainnut ekan osan yhteydessä mainita, että tähän tulee tosiaan 2 slash paria, 2 femme paria ja yksi het pari. Femme varsinkin tuottaa mulle aina vaikeuksia, mutta haastehan tämä olikin.
Sitten vielä, toivon ettei nämä tämän kertaiset rapsut ole liian samankaltaisia, ne osin toistavat toisiaan, mutta toivottavasti eivät aivan samalla tavalla.
Lisäksi toivon, että näiden rapsujen välistä pystyy lukemaan sen tunteen, jota ääneen ei sanota.
Kerää kaikki hahmot #2 - Pomona VersoYhteisymmärrys
Syyskuu 1994
Minerva/Pomona
300 sanaa
Inspissana - Kitkerä
Minerva oli kutsunut Pomonan jälleen omiin nukkumatiloihinsa, kuten oli tullut tavaksi perjantai-iltaisin. He istuivat korkeaselkäisillä samettisilla nojatuoleilla vastakkain. Suuri rahi heidän välissään antoi mahdollisuuden nostaa jalat ylös.
Pomonan jalkoja jomotti ja hän nosti ne Minervan kapeiden pohkeiden viereen. Heidän jalkansa hipaisivat toisiaan ja Pomona huokaisi helpotuksesta pohkeidensa kihelmöidessä kiitollisena lepohetkestä.
”Olet ostanut uutta teetä?” Pomona kysyi siemaistuaan kupistaan.
”Vihreää teetä. Sain sitä Severukselta”, Minerva vastasi ja nosti kupin huulilleen. Pomona huomasi kuinka naisen silmälasit höyrystyivät teekupin höyryistä.
Tee oli hieman liian kitkerää hänen makuunsa, Pomona piti enemmän makeista hedelmäisistä teistä. Minervan maku oli aina ollut erilainen, hän piti vahvoista mauista ja suurista kontrasteista. Nytkin kitkerän teen lisäksi hän oli ojentanut Pomonalle palasen makeaa marenkikakkua. Toisaalta Pomona ei ollut aivan varma pitikö Minerva oikeastaan marenkikakusta, nainen taisi vain tietää hänen pitävän siitä erityisen paljon.
Heidän välillään vallitsi hiljaisuus, ei painostava tai kiusallinen, hiljaisuus joka tuntui rauhalliselta ja juuri oikealta. Pomona yritti parantaa asentoaan nojatuolissaan, mutta Minervan sisustusmieltymykset eivät varsinaisesti tunteneet sanaa mukava. Siinä missä hänen omissa makuutiloissaan hän oli panostanut upottaviin tyynyihin ja sohviin, oli Minerva tavoitellut tyylikkäämpää kokonaisuutta. Pomonaa hymyilytti, kun Minerva tuhahti hieman nenänsä kautta, mutta muutti pöydällään olevan maljakon muhkeaksi tyynyksi, jotta Pomona sai mukavamman asennon tuolissaan.
Minervan nutturasta oli karannut suortuva, joka laskeutui leukalinjaa pitkin, kehystäen naisen kasvoja kauniisti. He kaksi olivat kovin erilaisia, ainakin ulkoisesti, sellaisissa asioissa joilla ei oikeastaan ollut mitään väliä. Mutta he jakoivat sellaisen yhteisymmärryksen ja kunnioituksen, joka sai Pomonan huulille leveän hymyn, johon Minerva vastasi pienellä hymyllä.
Pomona valahti tuolillaan alemmas, asetteli tyynyn tarkasti alaselän kohdalle ja antoi jalkojensa valua heidän välissään olevalla rahilla Minervaa kohti. Kuin vahingossa Minervan kädet tavoittivat Pomonan pohkeiden kipeät lihakset hieroen pitkän viikon lukkoja auki. Pomona huokaisi ja Minervan suupielet kaartuivat nyt lempeämmin. He istuivat hiljaa nauttien rauhassa toistensa seurasta, yhteisymmärryksestä joka kätkeytyi hiljaisuuteen ja siihenkin hetkeen.
Kerää kaikki hahmot #2 - Minerva McGarmiwa Rauha
Lokakuu 1994
Minerva/Pomona
300 sanaa
Insissana - Lempeä
Minerva rakasti hiljaisuutta ja rauhaa. Hän piti hiljaisista illoista yksin takkatulen äärellä hyvän kirjan parissa tai sukkaa kutoen. Minerva nautti kyllä asiallisista keskusteluista ja jopa väittelyistä, mutta aamut ja illat olivat hänelle rauhoittumisen aikaa, eikä hän tahtonut ketään häiritsemään niitä. Hänen omaksikin hämmästyksekseen siihen oli kuitenkin tullut muutos edellisen lukukauden aikana. Pomona oli saapunut yhä useammin hänen iltaseurakseen, muutaman kerran jopa aamulla. Silloin he olivat nauttineet yhteisen viikonlopun aamiaisen jakaen Päivän Profeetan, vaihtaneet hiljaisessa ymmärryksessä lehden puolikkaat puolivälissä aamiaista.
Sinä sunnuntai-iltana Pomona istui häntä vastapäätä Minervan kutomissa valkoisissa villasukissa multaa nenänpäässään, jälleen kerran. Pomona oli tullut hänen luokseen multasäkin ja ruukun kanssa. Ilmoittanut, että Minervan jo hieman kuivahtaneen ikkunalaudalla ikuisuuden oleskelleen kasvin oli aika saada isompi ruukku ja tuoretta multaa. Pomona oli kertonut kasvin nimenkin, sekä antanut hoito-ohjeet, mutta ei Minerva niitä enää millään muistanut. Hän sai aina kaikki kasvit kuivumaan pystyyn tai kasteli ne niin, että kasvi parat saivat liiasta vedestä yliannostuksen. Jostain syystä hän ei ollut koskaan oppinut sellaisia asioita. Hänen oma äitinsäkin oli ollut varsinainen viherpeukalo, mutta sitä ominaisuutta Minerva ei ollut perinyt lainkaan. Onneksi Pomona osasi sen puolen paremmin kuin hyvin.
Pomona käänsi sivua kirjastaan ja kipristeli varpaitaan villasukissaan. Jalat lepäsivät tutusti rahilla heidän välissään. Minerva hymyili ja laski kätensä Pomonan jalkaterien päälle, silitti tuskin huomattavasti.
”Mukavaa, kun tulit”, Minerva sanoi hiljaa naisen kohotettua katseensa kirjastaan.
Pomonan silmät kaventuivat tämän hymyillessä ja pienet rypyt ilmaantuivat silmäkulmiin. Minerva ei ollut hyvä puhumaan tunteistaan, varsinkaan positiivisista tuntemuksista. Pomonan kasvoilta näkyi kuitenkin, että nainen kuitenkin ymmärsi häntä tässäkin asiassa.
”Mukavaa, kun sain tulla”, Pomona vastasi laskien jalkansa lattialle.
Hän tarttui Minervan käsiin katsoen häntä silmiin hymyillen tiettyä lempeää hymyä, joka sai Minervankin hymyilemään kerta toisensa jälkeen. Joskus vuosia sitten Minerva muisti pohtineensa ettei koskaan löytäisi ihmistä, jonka seurassa hän viihtyisi koska vain, mutta nyt saanut todeta olleensa täysin väärässä.
