Nimi: Jäässä
Ikäraja: K11 (jos nyt ollaan ihan ylivarovaisia
)
Tämä osallistuu
Aistihaasteeseen (näkö) ja lisäksi toteuttaa
LillaMyyn antaman rokotteen Immuniteettia etsimässä -haasteessa:
Genre: romance + angst ja/tai hurt/comfort
Ideasanoja: pudota, kylmä, erikoinen, laulaa, enkeli
Tarina-aihio: kylmässä ajatuksetkin jäätyvät
Fandom: originaali
Satunnainen mutaatio: huurteiset ikkunatA/N: Tämän kirjoittaminen oli kivaa vaihtelua muihin keskeneräisiin teksteihini. Tässä siis pieni pätkä erittäin jäisiä ajatuksia
Jäässä
Sinisyyttä heijastaen.Mutta mistä tulee heijastus? Onko se edes jostain lähtöisin?
Maa kova allani. Ei, lattia. Lattia on se joka on alhaalla. Katto on se joka on ylhäällä. Jos siitä ei sada kylmyyttä. Enää ei sada, sen on oltava katto. Silloin se tarkoittaa että
sisällä.
Silloinkaan ei saa nukahtaa. Ei saa levähtää.
Kun silmät painuvat kiinni ja lupaavat unohdusta ja helpotusta, on taisteltava. ”Taistele”, sinä aina sanot. Vai sanotko? Onko se vain kaikusi, se jonka haluan muistaa nyt, kun muuta ei ole?
Taistelen silti. Pakotan silmät uudelleen auki. Sinisyyttä. Varjoja. Olen
jossakin. Näen jotakin, mutta en kaikkea. Haluan nähdä enemmän. Miten se tehdään?
Katselen sinisyyttä, katselen varjoja. Sitten muistan: liike. Silloin voi nähdä kaiken. Käännän päätäni. Kohotan ylävartaloani. Minulla on kädet. Painan ne
lattialle.
Minä… istun?
On muotoja. On tummuutta, on tuoksu. On vaaleutta, on sinisyyttä. Suoria kulmia, niiden keskellä valkeita kuusia sulkasateessa. Sieltä tulee valo. Valosta tulee lämpö. Onko silloin pimeydessä kylmyys?
”Pysy lämpimänä”, niin sinä sanoit, sanoit varmasti. Sanoit ja kiedoit ympärilleni taljan, sen taljan jonka olin saanut isältäni ennen kuin sinä olit tanssinut elämääni. Minä en ollut pysynyt lämpimänä, en varmasti.
Anteeksi, ajattelen sanovani. Ryömin kohti valoa, kohti lämpöä. Olenko nukkunut koko talven? Onko tämä kesä, tuomassa luokseni sinut kukkamekossa ladon lattialla? Potkaisetko taas siihen reiän, kirkaiset ja naurat ja kaadut käsivarsilleni? Sanot ”kyllä” ja itket ja annat minun pujottaa käteesi sormuksen, valkoinen mekko kuraisena pellolla juoksemisesta?
Oliko se eilen? Onko tänään huomenna?
Katselen sulkasadetta sinisyydessä, ja muodot kutistuvat kasaan, muuttuvat vedeksi, valuvat pisaroina alas. Sinisyys häviää, tilalle tulee valkoinen värittömyys. Sen jälkeen tulee kipu. Kipu joka sanoo: tee jotain.
Mitä silloin tehdään? Minä liikutan päätäni, näen täyden repun ja suljetun oven. Ja lisää lattiaa.
Olenko tullut tänne? Pitääkö minun mennä pois? Yritän ryömiä, mutta enää käsistäni ei ole hyötyä. Ne ovat vain luita ja lihaa ilman mitään mikä liikuttaisi niitä. Jalat – onko minulla jalat? Katson ja näen kengät. Niissäkin on pisaroita.
Silmäni ovat väsyneet katsomiseen. Luomet haluavat armahtaa minut. Valkoinen on liian valkoista, kipu liian lähellä. On niin helppo paeta.
”Aina sinä lähdet karkuun”, sinä sanoit. Vihaisena. Kultaiset hiuksesi sädekehänä ympärilläsi, ääni kauniina niin kuin aina. Ei minua haittaa jos olet vihainen niin kauan kuin olet vihainen
minulle.
Kolahdus. Kiljahdus. Kosketus.
”Hän on täällä!”