Nimi: Jos saisit vielä hetken
Kirjoittaja: Kiirsu
Ikäraja: S
Genre: angst
Varoitukset: kuolema
Yhteenveto: Minulla on ikävä sinua.
A/N:Olin tänäiltana erittäin nostalgisissa tunnelmissa, muistelin menneitä ja mietin elämän epäreiluutta. Itkin, kirjoitin tämän ja itkin vähän lisää. Siitä on viisi vuotta, mutta ikävä on kova.
Jos saisit vielä hetken
Juoksisitko tuulta vastaan kädet levitettynä, vähät välittämättä muiden kummeksuvista katseista? Nauraisitko sateelle, joka iskee vasten kasvojasi? Nauttisitko elämästä koko sydämesi kyllyydestä?
Viettäisitkö lämpimiä kevätpäiviä meidän kanssamme pikinikillä? Päiviä, jolloin maailma seisahtui ja suurin murheemme oli voileipiä varastelevat lokit. Silloin olimme me vastaan muu maailma. Kuusi ulkopuolelle jäänyttä, toisemme löytäneinä vannoimme ikuista ystävyyttä. Sinä toukokuun viimeisenä päivänä lupasimme pitää yhtä, emme antaisi minkään erottaa meitä.
Me olimme kuolemattomia, nauroimme maailmanlopulle. Mutta sinä olit katsonut kuolemaa silmiin, näit maailman eri valossa. Näit hyvää maailman tuhossa: me kuolisimme kaikki yhdessä, kukaan ei jäisi jälkeen suremaan. En ymmärtänyt ajatuksenjuoksuasi ja nauroin sanoillesi.
Kun äitisi laski kukkia arkullesi, minäkin itkin maailmanloppua.
Olisitpa nähnyt isäsi, kuullut hänen puheensa. Hän kutsui sinua pieneksi tytökseen, kertoi tarinoita lapsuudestasi. Siitä kuinka nelivuotiaana olit vaatinut sinua kutsuttavan Aku Ankaksi ja pitänyt viikon mykkäkoulua vanhempiesi kieltäydyttyä. Kuinka leikit metsässä koiraa, kuljit nelinkontin ja joit vettä puroista. (Muistatko sen leppäkertun, jonka nimesit Penaksi? Minä muistan.) Kuinka olit käskenyt isääsi lakata itkemästä, sillä jonain päivänä te tapaisitte taivaassa.
Nähnyt adressit (107, laskin ne). Saanut kokea kaiken sen rakkauden, joka sinuun kohdistettiin. Kuullut ne kauniit muistot, joita meillä oli kerrottavana. Vain ihania iloisia tarinoita, sillä kukaan meistä ei koskaan kuullut sinun valittavan, vaikka siihen olisi ollut kaikki oikeus.
Kuinka jaksoitkaan myötätuntoisesti kuunnella valitusta katkenneesta kynnestä, kun viimeisetkin hiuksesi putosivat pois. Itkua päänsärystä, kun olit hoitojen jälkeen oksentanut koko eilisen. Mutinaa kotiarestista, kun olit viettänyt kuukauden sairaalassa. Kuinka sydämesi olikaan suurempi, kuin meidän muiden yhteensä.
Ja kuinka sinun täytyi lähteä meistä ensimmäisenä?
Olen kuitenkin onnellinen, ettet joutunut näkemään äitisi kyyneliä tai valkoista ruusua pidelleitä täriseviä käsiä. Kuulemaan isäsi ääntä, joka murtui kerta toisensa jälkeen, vaikka hän kertoi sinun tahtoneen meidän olevan iloisia. Kohtaamaan kyynelten merta, joka täytti kirkon sinä päivänä, jona taivaskin itki ja sait viimeisen leposijasi.
Olen onnellinen, ettet sinä jäänyt miettimään, kuinka kokoonnuimme yhteen sen toukokuisen kevätjuhlan jälkeen ensimmäisen kerran kolmen vuoden kuluttua. Ja kuinka sinä lepäsit silloin arkussasi. Se ajatus valvottaa minua öisin.
Entä jos saisit vielä hetken lisää aikaa. Toteuttaisitko unelmasi? Ryhtyisitkö taiteilijaksi, hakisit Disneylle töihin?
Menisitkö naimisiin, perustaisit perheen? Valmistuisitko ylioppilaaksi? Kasvaisitko aikuiseksi?
Jättäisitkö meille hyvästit?