toyhto: kiitos paljon kommentista, tuli jotenkin tosi hyvä mieli kun tietää että sai jonkun kiinnostumaan tekstistään
♥
A/N: Tässä luvussa onkin luvassa selvitystä siitä, mikä tekee Vivianista erityisen sekä reissu taikasauvakauppaan. Kaikista kirjoitusvirheistä kunnia kello kolmelle yöllä.
Ensimmäinen Luku: Kun jästistä tuleekin noita
”Albus, katsoisitko tätä”, Minerva McGonagall asteli Albus Dumbledoren työhuoneeseen. Albus nosti katseensa kollegaansa, huomaten naisen otsalle ilmestyneen rypyn, joka kieli hämmennyksestä. Nainen piteli kädessään pergamenttia, joka oli täynnä tiivistä kirjoitusta ja jonka alareunassa komeili Taikaministeriön leima.
”Mikä se on, Minerva?” vanha mies otti noidan ojentaman kirjeen ja luki sen läpi hiljaisuudessa. Kysymys itsessään oli osoitus siitä, ettei Tylypahkan rehtorilla ollut aavistustakaan siitä, mitä tuleman piti. Kirjeen loppuun päästyään tämän kasvoilla oli samanlainen ryppy kuin Minervalla oli tämän saapuessa hänen työhuoneeseensa.
”Tämä on harvinaista, ennekuulumatonta ellen sanoisi”, Albus totesi silmäillessään kirjettä läpi uudelleen puolikuulasiensa yli.
”
Hyvä professori McGonagall, tietojemme mukaan olette vastuussa Tylypahkan oppilasrekisteristä. Meille on tullut tieto nuoren noidan käyttämästä taikuudesta Lontoossa, mutta tarkistimme asian ja häntä ei ole rekisteröity kouluunne. Tyttö on yhdentoista, eli tarvittavan taikakoulutuksen aloittamisen pitäisi olla ajankohtaista. Perehdyttyämme asiaan huomasimme, että tyttö on jästi – hän ei ole koskaan osoittanut mitään merkkejä taikuudesta ennen viime perjantaita, jolloin hän nosti esineen ilmaan ja sitten korjasi sen pudotettuaan kyseisen esineen ensin lattialle. Emme ole lainkaan varmoja siitä, mikä tyttö on. Lähetimme ministeriön työntekijän tarkkailemaan häntä ja tilanne tosiaan vaikuttaa siltä, että tyttö on jästi, joka on itse opetellut noidaksi. Hänen lähipiirissään ei ole ketään taikovaa, joten idea noituuteen on täytynyt olla hänen omansa. Koska tyttö osoittaa nyt piirteitä taikuuteen (hän on sauvattomasti onnistunut jo kolmesti leijuttamaan esineitä), haluaisimme Tylypahkan henkilökunnan mielipiteen siitä, miten menetellä hänen suhteensa. Parhain terveisin, Martha G. Laurens, Taikaministeriön erityistapausten yksikkö” ”Joten tyttö on jästi, joka opetteli taikomaan?” Minerva kysyi, edelleen yhtä hämmentyneenä, ”sen ei pitäisi olla edes mahdollista – jästi nimenomaan tarkoittaa sitä, ettei ihminen ole kykenevä taikuuteen.”
”Hän voisi olla tavallista taitavampi surkki, mutta hän on jästisyntyinen ja surkkien täytyy olla taikovasta perheestä. Tytön taikuus vaikuttaa voimistuvan. Me emme voi jättää häntä jästienkään keskelle”, pohti Albus ääneen. Jästilapsilla oli taipumus julmuuteen joukostaan poikkeavia kohtaan.
”Miten me toimimme? Emme voi ottaa häntä tännekään ennen kuin tiedämme, soveltuuko hän tänne.”
”Jonkun täytyy mennä Lontooseen ja puhua lapselle”, Albus totesi ja Minerva tiesi, että kyseinen joku, johon Dumbledore viittasi, olisi hän. Minerva nyökkäsi.
”Tänään?”
”Toki.”
***
Lontoon heinäkuinen iltapäivä oli kuuma ja tomuinen, kun Minerva McGonagall ja eräs ministeriön työntekijä ilmiintyivät Moorejen kotikadulle. Mustat viitat olivat silmiinpistävät, mutta katu näytti autiolta. Kolme koputusta tummansiniseksi maalattuun oveen olivat tarpeeksi ja pian sisältä kuului ryminää, kun yksitoistavuotias Vivian loikki portaat alas.
Ovi raottui ja kalpeat, pisamaiset lapsenkasvot kohtasivat Minervan.
”Neiti Moore – Vivian?”
”Kyllä?” tyttö kuulosti ujolta, mutta tämän vihreät silmät tutkivat kahta oven takana seisovaa naista uteliaina. Hän ei ollut koskaan nähnyt ketään, jotka pukeutuisivat kaapuihin ja viittoihin.
”Voisimmeko me tulla sisään?” kysyi ministeriön työntekijä. Vivian näytti epäröivältä ja Minerva vilkaisi matkakumppaniaan pahasti. Eivät lapset noin vain saa päästää vieraita ihmisiä koteihinsa, sehän nyt oli selvää.
”Ovatko vanhempasi kotona, Vivian?” kysyi hän niin pehmeästi kuin osasi. Vivian puristi päätään. ”Hyvä on. Me haluaisimme puhua kanssasi hetken eräästä asiasta. Tiedätkö mistä?”
Vivian nyökkäsi. ”Sain sen lasipallon leijumaan.”
”Niin. Voisitko näyttää minulle, miten teit sen?”
Hetken mietittyään Vivian nyökkäsi uudelleen ja päästi kaksi naista sisään kotiinsa. He seurasivat tyttöä yläkertaan, tämän pieneen, vinokattoiseen huoneeseen. Vivian vaistosi tilanteen olevan koe, tai jonkinlainen testi, mutta hän ei tiennyt seuraisiko mahdollisesta onnistumisesta palkintoa.
”Minä en vielä ole kovin hyvä tässä”, sanoi tyttö, samalla kun hän istui sängylleen. ”Miksi te haluatte nähdä tämän?”
Ministeriön nainen näytti siltä, että hän olisi sanomassa jotain, mutta hiljeni nähdessään Minervan katseen.
”Minä olen opettajana eräässä koulussa, joka voi kenties auttaa sinua kehittymään… taidoissasi. Mutta meidän täytyy saada nähdä sinun kykysi ensin”, Minerva selitti.
Vivianin katse herpaantui pienestä lumisadepallosta kirjahyllyllä. ”Minä haluaisin kovasti toiseen kouluun”, hän sanoi, kääntäen katseensa vanhaan naiseen vieressään.
”Sitten minun täytyy nähdä, kuinka leijutat tuota esinettä.”
Vivian yritti. Hän tuijotti pientä koristetta hyllyllään niin tiiviisti, että hänen silmänsä alkoivat kuivua ja hän tunsi päänsäryn pesiytyvän silmiensä taakse, mutta mikään ei liikkunut hyllyssä.
Melkein puoli tuntia oli kulunut, kunnes Minerva viimein huokaisi. Ministeriön työntekijä oli tehnyt muistiinpanoja koko sen ajan, kun Vivian oli keskittynyt yrittämään leijuttaa koristetta.
”Vivian, olen pahoillani mutten usko, että voimme ottaa sinua Tylypahkaan. Meidän täytyy keskustella jatkotoimenpi – ”
”Ei! Minä osaan tämän kyllä!” sanoi Vivian hädissään ja samalla hetkellä koko kirjahylly lennähti ilmaan, kolautti kattoon yläpuolellaan lommon ja rymähti takaisin paikalleen lattialle, täräyttäen koko huoneen laskeutuessaan.
Ja niin hymy valtasi Vivianin kasvot. Hetken kuluttua hän oli kykenevä leijuttamaan pienen lumisadepallon Skottilinnoineen Minervan ojennetulle kädelle, joskin hieman hatarasti.
***
Mitä sitten seurasi, on helpommin selitettävissä tiivistelmänä. Minerva lisäsi Vivian Vendela Melissa Mooren Tylypahkan oppilaslistalle ja kirjoitti hämäytetyn kirjeen Melissa ja Andrew Moorelle, jossa hän kertoi, että heidän tyttärensä oli valittu hyvin korkeatasoiseen skottilaiseen sisäoppilaitokseen. Ministeriön nainen laati raportin, jossa oli enemmän kysymyksiä kuin vastauksia ja Vivian kutsuttiin Ministeriöön elokuun viimeisellä viikolla.
Vivian ei aivan ymmärtänyt mitä tapahtui. Tytöstä tuntui kuin vanha, Minervaksi itsensä esitellyt nainen olisi vain tehnyt päätöksiä hänen puolestaan ja komennellut häntä ympäriinsä. Koulu, josta nainen puhui, kuulosti uskomattoman vaikealta ja hän ei ollut aivan varma kuuluiko hän sinne sittenkään. Kuitenkin hän oli enemmän kuin innoissaan odottaessaan syyskuun ensimmäistä. Seikkailu!
Elokuun viimeisen viikon maanantaina Minerva ilmestyi taas Moorejen ovelle, ottaen Vivianin mukaansa ja selittäen tytölle heidän kävellessään läpi tomuisten katujen, mitä tytön oli syytä odottaa koululta, jota hän itse kutsui Tylypahkaksi.
”Tylypahka on koulu nuorille noidille ja velhoille, jossa he oppivat hallitsemaan taikuuttaan. Opit käsittelemään taikasauvaa ja pääset opiskelemaan muodonmuutoksia, loitsuja ja liemiä, sekä monia muita aineita. Sinut lajitellaan yhteen neljästä tuvasta ja asut tupalaistesi kanssa. Tylypahkassa on seitsemän luokkaa ja koulu alkaa sinä vuonna, jonka syyskuussa olet yksitoista.”
Vivian yritti kovasti kuunnella, mutta he olivat juuri ajautuneet kiireiselle kävelykadulle, joka oli täynnä toinen toistaan merkillisempiä puoteja ja putiikkeja sekä uhkaavan vinoja rakennuksia. Pian vanhan noidan sanat sulautuivat Viistokujan hälinään ja Vivian koetti nähdä jokaisen asian, päätyen kävelemään päin muutamaa epäonnekasta velhoa.
***
”Kai meidän ensinnä pitää käydä hakemassa sinulle taikasauva”, totesi Minerva, johdattaessaan Viviania Ollivanders -nimiseen putiikkiin, joka oli yhtä tomuinen kuin Lontoon kadut. Siellä vanha, kurttuinen mies otti mitä kummallisempia mittoja asiakkaistaan mittanauhalla, jolla tuntui olevan oma tahto. Vivian, joka ei voinut muuta kuin katsella ja ihmetellä ja vastailla Ollivanderin kysymyksiin, ei ollut koskaan ennen elämässään kokenut moista hämmennystä.
Pian Vivianin eteen tuotiin muutama laatikko.
”Tämä tässä, neiti Moore, on yksitoista ja puoli tuumaa, päärynäpuuta, hyvin taipuisa, lohikäärmeen sydänjuurta.”
Vivian otti sauvan käteensä, mutta mitään ei tapahtunut. Ollivander nyökkäsi. ”Miltä se tuntuu?”
”Kylmältä”, vastasi Vivian, osaamatta kuvailla puuttuvan taikuuden tunnetta miehelle sen paremmin. Sen sijaan pakokauhu alkoi valua tytön sisälle ohuena, jäisenä norona. Taikasauva ei reagoinut häneen, hän ei kuulunut tänne, ei missään tapauksessa, tämä on virhe!
”Ei siis mitään. Entä tämä? Se on valkopyökkiä, yksisarvisen jouhi, yhdeksän ja kolme neljännestuumaa, aavistuksen jämäkkä.”
Vivianin kädessä sauvasta sinkosi muutama kipinä ja sen jälkeen ohut savupilvi. Ollivander pudisti päätään. ”Se oli parempi, mutta ei se, mikä sinulle kuuluu. Katsotaanpa.”
”Minusta tuntuu, että sinulle sopisi paremmin lohikäärmeen sydänjuuri, mutta sinulle
kuuluu jokin muu… Toki, hmmm, voisin katsoa näitä…” takahuoneesta kuului romahtavan sauvalaatikkopinon ryminä.
”Tässä on kolme sauvaa, ne ovat kaikki kolmetoistatuumaisia, tämä on seetriä, tämä mäntyä ja tämä pajua. Ja ytimissä näissä on feeniksin pyrstösulka ja yhdessä Veelan hius. Se on isäni hankkima, itse en suosi sitä ytimenä. Ole hyvä, kokeile näitä.”
Epävarmana Vivian nosti yhden sauvoista ja huitaisi sillä. Kaikki paperit lensivät alas kaupan tiskiltä. Pieni hymynpoikanen kutitti Minervan suupieltä.
”Ei pajua, selkeästi. Hyvä on. Seuraava.”
Vivian otti seuraavan sauvan ja teki pyöreän kuvion ilmassa. Sauva tuntui levittävän viileää lämpöä hänen käteensä, melkein kutittavan, ja ilmaan jäi kimmeltävä kehä vaaleanvioletteja kipinöitä.
Ollivanders hymyili. ”Sinut valitsi jääräpäinen sauva. Mäntyä, Veelan hius, kolmetoista tuumaa, siro mutta jämäkkä.”
”Jääräpäinen sauva jääräpäiselle tytölle”, sanoi Minerva maksaessaan seitsemän kaljuunaa Ollivanderille. Hiljaa mielessään hän huokaisi helpotuksesta, sillä hetken hän pelkäsi erehtyneensä, ettei yksikään sauvoista valitsisi Viviania ja että tyttö ei olisikaan noita. Ollivanderin kuvaus sauvasta tuntui ainakin osuvalta, päättäväisyyttä Vivianilta tuntui riittävän.
He poistuivat takaisin Viistokujalle, Vivian onnellisena uudesta sauvastaan ja Minervalla yksi huoli vähemmän mielessään.
Muutamassa tunnissa eriskummallinen kaksikko oli hankkinut kaiken, mitä Vivian tarvitsi ensimmäisenä lukuvuonnaan Tylypahkassa. Minerva oli jopa suostunut ostamaan tytölle omista rahoistaan pienen messinkisen kaukoputken, joka oli koristeltu tummansinisin ja kultaisin tähtikuvioin. Se oli tarkoitettu kuun vaiheiden seuraamiseen, mutta Minerva totesi sen soveltuvan myös hyvin muistoksi Vivianin ensimmäisestä päivästä taikamaailmassa.
