Kirjoittaja: Ränts
Nimi: Onko sulla tulta?
Ikäraja: Sallittu
Genre: Angst
Hahmot: Aaron ja Mikko, + Erika
A/N: Halusin vain kirjoittaa Aaronin ja Mikon ensikohtaamisesta tarinan. Koska tykästyin ajatukseen aikoinani keksittyäni sen. Jospa tämä olisi jo viimeinen teksti, jossa käsittelen Markuksen kuolemaa?
Onko sulla tulta?
1.”Aaron? Mikä nyt?”
Hätkähdin, kun kuulin sisareni äänen keittiön oviaukosta. Pyyhin silmäni pikaisesti kämmensyrjään, nousin ylös pöydän äärestä ja palasin tiskialtaan luo. Puolet astioista oli vieläkin pesemättä, ja Markuksen valkoinen nimikkomuki odotti pöydän reunalla huuhtelua. Siihen olin sen jättänyt, kun kyynelet olivat yllättäneet kesken tiskauksen.
Itkin nykyään tosi herkästi.
”Ei tässä mitään, levähin vain”, vastasin Erikalle, ja onneksi ääneni pysyi hallinnassa. Tartuin uudelleen siihen Markuksen vanhaan kahvikuppiin, jonka reunassa oli pikkuinen särö. Muistin hyvin tilanteen, jossa se oli särkynyt.
”Kuule, anna mää hoijan ne tiskit”, Erika ehdotti ja astui ihan selkäni taakse. Hellästi hän otti tiskiharjan ja mukin kädestäni.
”Kiitti.”
2.Erikalla ei ollut mikään kiire pois luotani. Jotenkin tuntui kuin hän ei olisi uskaltanut jättää minua yksin. Ja jos totta puhuttiin, olin siitä kiitollinen. Mieheni oli kuollut kuukausi sitten ja hänet oli juuri laskettu hautaan.
Vasta hautajaisissa menetyksen tuska ja lopullisuus olivat iskeneet tajuntaani kunnolla. Sitä ennen olin elänyt jonkinlaisessa sumussa, toiminut kuin robotti, ymmärtämättä mistään mitään. Mutta nyt shokkivaihe alkoi olla takanapäin.
”Ootko sää aatellu käydä haudalla?”
Erika istahti viereeni sohvalle ja ojensi minulle höyryävän kupillisen teetä. Otin sen vastaan ja hymähdin hänelle kiitokseksi.
”Joo. Heti kun jaksan.”
”Tulisinko mää mukkaan?”
”Ei tarvi. Mää haluan käyvä ensimmäisellä kerralla yksin.”
3.Hautuumaa oli niin lähellä, että päätin mennä kävellen. Päivä oli harmaa ja tuulinen, mutta auringonvalo pääsi tunkeutumaan pilvimassan lävitse. Hetki tuntui juuri oikealta ensimmäiselle vierailulle sitten hautajaisten. Olin venyttänyt tätä kohta kaksi viikkoa, joten olihan tuo jo aikakin käydä Markuksen luona.
Tunsin huonoa omatuntoa, kun en aluksi löytänyt häntä. Kiertelin hautarivejä ja etsin yksinkertaista puuristiä katseellani. Kiveä ei vielä oltu hankittu.
Minulla meni kymmenisen minuuttia oikean paikan etsimisessä. Pysähdyin valkoisen ristin äärelle, työnsin toisen käden taskuun ja suljin silmäni. Kylmä viima pyyhki hautuumaan ylitse, eikä huppari riittänyt pitämään minua lämpimänä. Värähdin kylmästä.
”Terve, Markus”, kuiskasin hiljaa. ”Sori, mulla vähän kesti.”
4.Tunnustelin farkkujeni taskuja. Niistä löytyi vain hiekkaa. Samoin kävi takin taskujen kanssa. Voi hyvänen aika, missä se oli? Suoritin etsinnän uudelleen, kävin läpi joka ainoan löytämäni taskun, mutta missään ei ollut minkäänlaisia tulentekotarpeita.
Minulla oli hautakynttilä, muttei mitään millä sen sytyttäisin.
Miten olin voinut unohtaa sen?
Ja niin noloa kuin se olikin, minun oli taas räpyteltävä silmiäni. Itku oli nykyään niin herkässä, että laukaisijaksi riitti mikä tahansa pikkujuttu, kuten se kahvikuppi. Kai se johtui surusta tai jotain, ainakin Erika epäili niin, mutta silti minua ärsytti. En olisi halunnut itkeä koko ajan, ainakaan ilman mitään järkevää syytä. Pyyhin silmät kiukkuisesti hihaani.
5.Kun olin saanut itseni taas koottua, aloin katsella ympärilleni hautausmaalla. En varmasti ollut täällä tähän aikaan päivästä yksin, ja joltain muulta kävijältä voisi ihan hyvin kysyä tulentekotarpeita. Ainakin, mikäli heistä jotakuta kehtaisi häiritä. Vähän matkan päässä minusta vasemmalla seisoi nuori, hopeahiuksinen nainen, jonka hartiat tärisivät itkusta. Häntä en ainakaan voisi lähestyä.
Seuraavaksi silmiini osui mies, joka seisoskeli rennon näköisesti paikallaan ja poltteli tupakkaa. Hän ei ollut minkään haudan äärellä, vaan roskisten luona. Tukka oli pitkä ja kihara, sellainen keskiruskea. Päällään hänellä oli kulahtanut nahkatakki ja farkut. Päättelin hänen olevan suunnilleen saman ikäinen kuin minä.
Jotenkin tiesin, että uskaltaisin lähestyä häntä.
6.Soran narske jalkojeni alla paljasti miehelle, että lähestyin. Hän katsoi minua lievästi uteliaana, kunnes käänsi katseensa hieman ujon oloisesti alas. Ei hän tietenkään halunnut tuijottaa. Nopeasti hän vetäisi tupakastaan vielä yhdet savut, pudotti sen sitten maahan ja talloi sammuksiin. Pistin merkille, että hänen lenkkarinsa olivat tuhottoman likaiset ja repaleiset.
”Tuota… anteeks?”
”Joo?” mies kohotti katseensa. Toivoin kovasti, ettei hän huomaisi mitään merkkejä äskeisestä itkukohtauksestani, mutta se mahtoi olla turha toivo. Silmiäni kirvelsi siihen malliin, että ne taisivat punoittaa.
”Oiskohan sulla tulta?” kysyin ja näytin hautakynttilää.
”Joo, toki”, mies sanoi ja työnsi käden nahkatakkinsa taskuun. ”Olepa hyvä.”
Hän ojensi minulle sytkäriään.
7.Avasin kynttilän kultaisen kannen ja napsautin sytkäriä. Se mahtoi olla uusi, sillä sain liekin heti palamaan. Katselin sen lepatusta hetken aikaa, kunnes ojensin sytyttimen takaisin.
”Kiitos”, sanoin varovaisesti hymyillen. ”Ja anteeks ku jouduin häiritseen.”
Mies huiskautti kädellään vähätteleväsit.
”Et sää häirinny”, hän sanoi.
Hymähdin vähän rohkeammin tällä kertaa, hyvästelin miehen ja lähdin takaisin Markuksen haudalle. Valkoinen risti oli onneksi vain muutaman kiven päässä roskiksesta, joten löysin helposti perille. Kyykistyin, kieritin kynttilän kannen takaisin paikoilleen ja asetin sen ristin juurelle.
Siinä se paloi aivan yksikseen. Muita kynttilöitä ei ollut, ei edes kukkia. Tuntui kuin olisimme olleet tässä kahdestaan, minä ja Markus.
