Kellumista kermakaramellitaivaassa
S fluffy | Karamelli/Hippaleikki
A/N: Homma lähti liikkeelle pelkästä hassusta vitsistä, mutta näemmä
tästä tulikin jotain. Tämä on Raelle ja kuuskidille, olkaa hyvät! <3
Oneshot10
Veden humina saa pään pyörälle. Pienen poukaman suojissa he levittävät resuisen piknikvilttinsä hiekalle ja istuvat risti-istuntaan toisiaan vastapäätä. Karamelli on tuonut tavalliseen tapaansa mukanaan kermakaramelleja äitinsä herkkuputiikista. Ne tuntuvat sormissa tahmeilta, maistuvat oikeastaan pelkältä sokerilta ja niitä on aina riittämiin. Auringossa ne sulavat usein hieman pehmeiksi eivätkä enää takerru kiinni hampaisiin.
Tuuli riepottelee Karamellin sievää kampausta, käsittelee kaltoin hänen vaaleanpunaista mekonhelmaansa. Mutta heillä on hauskaa, he nauravat, antavat maailman murheiden huokua oman kuplansa ylitse. Se kupla on puhkeamaton, suojana lasten leikki ja loputon riemu.
Hippaleikin pitkät hiukset hulmuavat, kun hänen askelensa viettävät kylmään veteen. Karamelli katsoo arasti ystävänsä perään, mutta varoen nousee ja kulkee rantaviivalle tämän jälkiä pitkin. Toinen on jo polvia myöden kylmässä vedessä, vihreää levää käsissään. Hippaleikin huolittelematon ulkoasu takkuisine hiuksineen ei istu lainkaan ystävänsä siistiin ja harkittuun tyyliin. Kasvoiltaankin hän on paljon lapsekkaampi, rasavillistä luonteesta puhumattakaan. He katsovat toisiaan hetken hämmentyneinä.
”Minä en osaa uida”, Karamelli sanoo lopulta, ”enkä minä saa mennä veteen.”
Hippaleikki ei tiedä mitään parempaa kuin vilpoiseen veteen juoksemisen rankan leikkituokion päätteeksi. Karamelli on kuin toisesta maailmasta, kuin kallis hartsinukke lasivitriinissä. Heidän välilleen pysähtyy hetkeksi hiljaisuus, vain aaltojen pauhu huutaa heidän vierellään.
Hippaleikki tarttuu ystäväänsä kädestä. He kävelevät takaisin puiden suojaan ja istahtavat viltilleen. Ensimmäiseksi Hippaleikki upottaa kätensä paperipussiin kermakaramelleja hapuillakseen ja ahmii toistakymmentä pyöreää ja pehmeää sokeripalaa kerralla. Hänen hillitty ystävänsä pysyttelee hiljaa, katselee vain kohti riehuvaa merta ja auringonpaisteista horisonttia. Mietteliäisyys on vallannut hänen mielensä, uteliaisuus mystistä sineä kohtaan.
”Hippaleikki”, tämä aloittaa sitten korjaten mekkonsa pitsireunusta äidin ohjeiden mukaan, ”minä haluaisin kokeilla uimista.” Hippaleikki kääntyy katsomaan ystäväänsä varovasti, hölmistyneenä.
”Oletko sinä ihan varma?” hän kysyy katsoen Karamellin päättäväisiä silmiä, jotka kiiltelevät kuin herkkuputiikin suklaakonvehdit. Karamelli vain nyökkää, hän tietää mitä haluaa. Enää eivät äidin rajoitukset häntä estele, sillä hän todella haluaa tuntea pehmeän meriveden ympärillään, kellua siinä, leikkiä vesipisaroilla.
Karamelli nousee ylös, Hippaleikki seuraa hänen perässään. Hieman ujostellen hän riisuu mummin ompeleman mekon yltään, tuntien hieman häpeää hävyttömyydestään ja tottelemattomuudestaan, mutta myös ylpeyttä siitä, että hän oppisi uimaan ensimmäisenä koko perheestä. Niin hän riisuu alushameensa jo hieman itsevarmemmin, kuten myös kiiltävät kenkänsä ja valkeat sukkahousunsa. Hippaleikki on jo alushoususillaan, kun Karamelli viikkaa vaatteitaan. Hetken aikaa he katselevat toistensa kroppia hämmästellen, tutkaillen. Hippaleikin iho on päivettynyt ja rosoinen, jaloissa on arpia ja mustelmia, kun taas Karamellin iho on maidonvalkoinen ja tasaisen sileä.
Jälleen kerran he tarttuvat toisiaan käsistä, astuvat monen monta varovaista askelta rantaviivalle. Karamelli säikähtää kylmää vettä varpaissaan, onhan vasta kesäkuun ensimmäinen, mutta Hippaleikki pitelee kiinni tämän kapeista sormista. Hän on jo puoleen sääreen saakka vedessä, ranta on kovin jyrkkä mutta niin tuttu. Karamelli ottaa muutaman pienen askeleen, varoen, pian vesi ympäröi jo hänen nilkkojaankin. Enää muutama askel…
Karamelli kaatuu veteen, jyrkkä ranta yllättää hänet. Hippaleikki tarttuu kiinni hänen sirosta kropastaan ennen kuin vesi ehtii vallata pienet keuhkot. Siinä hän nyt makaa, selällään vedessä, Hippaleikin jäntevät kädet allaan.
”Rentoudu hieman, Karamelli”, Hippaleikki nauraa ja räiskyttää vettä ystävänsä päälle. Karamellin hengitys on raskasta ja hermostunutta, hän huohottaa höyryävää pelkoa ympärilleen. Hiljalleen Hippaleikki liikuttaa sormiaan Karamellin virheettömällä hipiällä, vie pelon mukanaan. Karamelli alkaa rauhoittua, hipaisu hipaisulta, eikä aikaakaan, kun hän kannattelee itse itseään. Hippaleikkikin kellahtaa selälleen, katsoo ystävää rohkaisevasti, tarttuu kiinni tämän kädestä. He kelluvat auringossa, antavat veden kannatella ja kuljettaa hiljalleen yhä vain hetki hetkeltä kauemmaksi. Eikä heitä enää pelota, he ovat vain onnellisia lapsia omassa, kelluvassa kuplassaan. Ei kosketa ajankulu tai maailman pahuus, sillä he vain ovat.
Kun Karamelli ja Hippaleikki viimein palaavat rantaan, on aurinko ehtinyt jo aloittaa iltapuuhansa. Karamelli vetää sukkahousut nihkeisiin jalkoihinsa, pukeutuu alushameeseen ja mekkoon, siistii hiuksiaankin. Hän tietää, ettei äiti tule pitämään tyttärensä epäsiististä ulkoasusta, mutta silti hän kykenee vain iloitsemaan kosteista kutreistaan ja vedessä kellutuista tunneista.
Hippaleikki vetää vain löysän lyhythihaisen paidan päälleen. Hänen pieni pojanvartalonsa tärisee kevyessä tuulessa, kylmä pureutuu kiinni häneen.
Kun he kulkevat pitkin hiekkatietä kohti kylää, Karamelli tarttuu ystäväänsä kädestä. Arasti käsikkäin, hiljaisuudessa he kävelevät muutaman kilometrin pölyävää hiekkatietä, ennen kuin saapuvat kyläkaupalle. He tietävät jo ennestään, että siinä heidän on määrä erota. Kukaan tuskin ilahtuisi nähdessään hienon perheen ylpeyden ja resuisen köyhälistöperheen pojan yhdessä. Juuri ennen kuin aurinko lakkaa viimeisenkin loistonsa, Karamelli vielä kietoo kätensä Hippaleikin ympärille.
”Kellutaanhan taas pian, jooko?” hän kuiskaa pojan korvaan. Hippaleikki katsoo ystäväänsä ja nyökkää tietäen sen tapahtuvan. Vielä ennen kuin Hippaleikki kääntyy pienelle soratielle kohti Kumpulaa, ojentaa Karamelli hänelle paperipussin. Paperipussin, jonka pohjalla on vielä muutamia kymmeniä rakkaudesta sulaneita kermakaramelleja.
