Ficin nimi: Valloittava kuuluisuus
Kirjoittaja: Odo
Genre: slash, huumori?
Paritus: Gilderoy Lockhart/Cormac McLaggen
Ikäraja: Sallittu
Vastuunvapaus: J.K. Rowling omistaa Potterversumin ja minä vain leikin hahmoilla, enkä saa rahaa.
A/N: Kolmas paritusgeneraattori ficci! Hahaa, hienoja parituksia ja hieman älyttömiä ficcejä. Hauskaa on kuitenkin ollut. Tällä kertaa sain kaksi varsin itsekeskeistä hahmoa, joista oli kiva kirjoittaa. Lockhartista on tullut mulle aika tärkeä hahmo omalla tavallaan, kun hänenä olen esiintynyt OTP-juonarissa monen viestin verran. Kerään tällä Cormacin. Myös rare10.
Valloittava kuuluisuus
Lockhartin huijaus ei ollut levinnyt kovin laajalle. Toki mies oli saanut vihapostia niiltä, joiden muistoja oli poistanut, mutta hän ei ollut vielä siinä kunnossa että olisi voinut asialle tehdä jotain (muistoissa oli vielä parantamisen varaa). Dumbledore oli vetänyt kirjat pois markkinoita palautettuaan uhrien muistot pitäen huolen siitä, että ketään ei häpäisty. Vielä oli muutamia, jotka uskoivat Lockhartin saavutuksiin. Cormac McLaggen oli yksi näitä hyväuskoisia hölmöjä ja vartuttuaan miehen ikään hän odotti innoissaan ihailun kohteensa tapaamista. Vierailuaika Pyhään Mungoon oli sovittu kello kahdeksi ja se koittaisi aivan pian.
”Sisään”, hoitaja sanoi avatessaan oven ja Cormac käveli mahtipontisesti huoneeseen.
”Kuinka hurmaavaa. Kukas sinä olet?” Lockhart tervehti ja ravisti Cormacin kättä.
”Olen Cormac McLaggen – ehkä muistatte minut Tylypahkasta”, Cormac esitteli itsensä, mutta pian kävi selväksi ettei Lockhart muistanut.
”Olet mahtava velho”, Cormac aloitti puheensa, jota oli miettinyt tarkkaan. Hänellä oli erityisesti eräs kysymys, johon hän halusi vastauksen.
”Niin olen”, Lockhart sanoi. ”Tulit varmaan hakemaan nimikirjoitustani?” Lockhart väläytti leveän hymyn, jolla oli aikoinaan voittanut palkintojakin. Cormacin oli vaikea pysytellä housuissaan, sillä Lockhartin viehätysvoimassa oli sitä jotakin.
”Saanko udella, miksi noin komealla velholla ei ole mielitiettyä?” Sen Cormac oli halunut kysyä kevyen rupattelun jälkeen, mutta tilanne tuntui jo nyt sopivalta.
”Cormac, Cormac, Cormac… poikaseni! Menet suoraan asiaan, siitä minä pidän. Komeahan tuota sinäkin olet, vaikka et vedä vertoja minulle. Kukapa vetäisi?” Lockhart sanoi ja nauroi kepeästi. Cormac ei kiusaantunut.
”Gilderoy… Saanko sinutella? Ihailen teitä suuresti”, Cormac jatkoi, kun ei oikein saanut vastausta kysymykseensä.
”Tietysti voit, poikaseni. Tuo aiempi kysymyksesi, jota monet faneistani ovat kysyneet. Tiedätkös, luulen, että olet samanlainen uniikki yksilö kuin minäkin ja tiedät vastauksen. Minä nimittäin pidän sinun kaltaisistasi miehistä”, Lockhart sanoi iskien silmää oikein näyttävästi. Cormac punastui – sellaista kommenttia hän ei ollut osannut odottaa. Silti hänestä tuntui, että se silmänisku veisi häneltä jalat alta, vaikka hänhän oli kiinnostunut tytöistä!
”En oikeastaan… Oli eräs Hermione Granger”, Cormac sanoi hieman vaivaantuneesti ja tunsi, miten hänen sydämensä jyskytti lujaa. Eikä se johtunut Hermionen muistelusta vaan Lockhartista…
”Ah, neiti Granger. Hänet minä jo muistan. Oikein viehättävä noita”, Lockhart sanoi katsoen arvioivasti vierastaan.
”Niin, mutta hän ei lämmennyt minulle”, Cormac sanoi toivoen, että puheenaihetta voitaisiin jo vaihtaa. Pakit Hermionelta oli arka puheenaihe. Lockhart tuli lähemmäs ja rutisti Cormacin tiukkaan halaukseen, joka yllätti nuoremman.
”Cormac, sinulla on suuri sydän.” Lockhart painoi huulensa Cormacin huulille ja muiskautti oikein mahtavan suudelman, joka sai sukat tutisemaan jaloissa.
”Etpä ole tainnut suudella kaltaistani kuuluisuutta? Siinäpä sinulla on kerrottavaa jälkipolville”, Lockhart julisti reippaaseen ääneen ja ravisteli Cormacin kättä uudemman kerran.
”Minäkin olen itseasiassa aika kuuluisa. Kuuluin Kuhnukerhoon ja olen saanut kontakteja tärkeisiin velhoihin”, Cormac sanoi röyhistäen rintaansa, koska hän ei halunnut jäädä mitättömyydeksi. Varsinkaan noin henkilökohtaisen huomion osoituksen jälkeen.
”Sinussa on asennetta, Cormac! Mutta suhteet eivät riitä”, Lockhart sanoi. ”Näin meidän kesken sinun täytyy itse olla suuri, eikä olla sitä muiden varjolla.” Se lause olisi saanut kenet tahansa tarinan tuntevan tyrskähtämään, mutta hyväuskoinen Cormac oli haltioissaan. Tiesihän tietysti omasta erinomaisuudestaan, mutta toisaalta hänen saavutuksensa olivat vielä verrattain pienet.
”Minusta tulee suuri, Gilderoy”, Cormac vakuutti ja mietti, miten keskustelu oli edelleen näin normaali, vaikka he olivat juuri suudelleet! Totisesti se sai hänet värisemään.
”Se on mukava kuulla. Tulethan sitten takaisin? Voin näyttää sinulle muutamia temppuja”, Lockhart sanoi iskien niin vihjailevasti silmää, ettei mikään voinut jäädä epäselväksi.
”Tulen”, Cormac vakuutti ja oli oikeastaan utelias – tämä uusi tunne miestä kohtaan oli mielenkiintoinen. Vierailu oli saanut oikein yllättävän käänteen ja samalla oli kääntynyt koko Cormacin rajoittuneen ajatusmaailman päälaelleen.
Hän tunsi olevansa erityinen poistuessaan Lockhartin huoneesta hämmentynein tuntein. Sellaista vastaanottoa hän ei ollut osannut odottaa, mutta loppujen lopuksi hän oli ylpeä, että hänen oma viehätysvoimansa oli vaikuttanut sellaiseen suuruuten kuin Lockhart.
Omaksi yllätyksekseen hän huomasi odottavansa seuraavaa kertaa, ja aikoi silloin olla Lockhartin arvoinen velho – ellei parempikin.
