Nimi: Epätoivottuja mustelmia
Kirjoittaja: Meitsi eli Amalia
Beta: Westyliini pus
Fandom: House M.D
Genre: semmonen kevyt huumori oli ainaki tarkotuksena!
Ikäraja: K-11
Paritus: House/Wilson elikkäs Hilson
Vastuunvapautus: En omista tyyppejä enkä saa rahaa ja silleen
A/N: Erään tylsän junamatkan tuotos, eka Hilsonini varmaan sataan vuoteen..
Lempeäsilmäinen Princeton-Plainsboron onkologian osaston johtaja nojasi käsiinsä työhuoneessaan ja hengitteli syvään. Hänen kaulassaan oli niin ilmiselvä fritsu kuin vain voi olla. Mies oli monta kertaa käskenyt sitä typerää diagnostikkoa olemaan varovainen - fritsu nelikymppisen lääkärin kaulassa ei ollut kovinkaan sovelias. Onkologi huokaisi raskaasti ja päätti tavoitella Cameronia hakulaitteellaan. Naisella oli ihan varmasti jotain meikkihömpötyksiä joilla mokoman mustelman saisi piiloon ennen johtokunnan kokousta, joka pidettäisiin iltapäivällä.
Miehen ajatukset katkaisi terävä koputus joka kuului toimiston ovelta.
"Se on auki", lääkäri huokaisi nostamatta päätään ylös.
"Mikä hätänä Wilson? Hakulaite huusi", nuorehko naislääkäri kysäisi ovenraosta.
"No moi Cameron, tule vain sisälle", Wilson kehotti ennen kuin paljasti kaulansa. "Tämä on hätänä. Olisiko sinulla jotain, jolla saisin sen piiloon?" Toinen oli selkeästi hämmentynyt.
"Meillä oli potilas kesken ja tulin koska ajattelin että sinulla on joku isokin hätä..."
"Cameron-kiltti, minulla on johtokunnan kokous parin tunnin päästä ja näytän pahaiselta teinipojalta", syöpälääkäri näytti siltä, kuin purskahtaisi itkuun hetkenä minä hyvänsä. Nainen heltyi toisen koiranpentuilmeen edessä ja kaiveli nopeasti meikkivoiteen povitaskustaan. "Tässä, palauta joskus, nyt täytyy mennä vahtimaan potilasta."
Cameronin poistuttua Wilson jäi läträämään meikin kanssa epätoivoisen näköisenä. Kauaa hän ei saanut olla rauhassa kun toimiston ovi kävi ja kirjoituspöydälle istahti vaikean oloisesti eräs jalkaansa ontuva tohtorismies.
"Mitäs minun pikku Jimmy-söpöliinilleni kuuluu?" House kysyi virnistäen ja nosti kipeän jalan terveen päälle.
"Yritän piilottaa tätä kamalaa ruhjetta kaulallani", Wilson tuhahti ja lääppi edelleen voidetta iholleen. "Huomauttaisin, että neiti Cameronin ihon sävy on ainakin kolme astetta vaaleampi kuin sinun", pöydällä istuva irvaili, eikä Wilson ollut kuulevinaan. House kohotti hieman olkiaan ja nappasi kevyellä käden liikkeellä kolme Vicodinia suuhunsa. "Sitä paitsi, ei se edes niin paha ollut!" Syöpälääkäri ei vieläkään reagoinut ja sekös ärsytti diagnostiikan päämiestä. House keplotteli itsensä alas pöydältä ja kumartui sentin päähän toisen naamasta. Hän virnuili kolme ja puoli sekuntia, ennen kuin suuteli Wilsonia niin että tuntui - kielen kanssa.
"House! Me olemme töissä!" toinen vastasi punaisena kuin kirsikkatomaatti. "Niin taidamme olla, Jim-Jim. Lopeta nyt se pynttäytyminen, tai teen työsi turhaksi ja tuolle pikkiriikkiselle pikku mustelmalle paljon ystäviä."
Molempien lääkärien hakulaitteet piippasivat samaan aikaan kokouksen alkamisen merkiksi, joten he lähtivät yhtä matkaa kohti hallintotiloja. Hississä House ujutti oikean kätensä Wilsonin takataskuun ja piti sitä siellä koko kokouksen ajan, yhtään häpeilemättä. Syöpälääkärin oli erittäin vaikeaa pysytellä normaalina, kun tunsi kollegansa kämmenen toisella pakarallaan, joten Cuddyn puheet säästöistä menivät toiselta täysin ohi korvien.
”Tohtori Wilson, kuunteletko sinä?” kysäisi kardiologian ylilääkäri kulmat kohollaan vastapäätä istuvalta mieheltä. Syöpälääkäri vain nyökkäsi nopeasti.
”Juu, ehdottomasti pitäisi säästää!” hän tokaisi ja potkaisi vieressään istuvaa Housea nilkkaan pöydän alla. Tämä tietysti aiheutti sen, että leikkimielinen diagnostikko puristeli entistä kovempaa ja siirsi jopa kättään etupuolelle saaden Wilson-raukan punastumaan entistä syvemmin. Kokouksen päätyttyä hän raahasi Housen perässään läheiseen siivouskomeroon, jotta voisi ripittää toista oikein kunnolla.
”Onko sinun pakko tehdä tuollaista julkisella paikalla?” nuorempi ärähti ja tökkäisi miestä rintaan.
”Tietysti pitää, Jimmyliini, kuka sinut muuten pitäisi kurissa ja ruodussa?”
