Harry/Draco
K-11
(Siis en oikeesti tiedä keltä tota otsikkoa pitäisi pyytää anteeksi. Varmaan tältä tekstiltä!)
Kaikkien aikojen paritus -haaste. F-diagnoosihaaste.--
Niiden kuilujen partaalla jotka ovat sinun silmäsiAluksi Draco oli ymmärtäväinen. Vaikka Harryn elämässä kaikki olikin nyt aikalailla paremmin kuin aikaisemmin – ei tarvinnut huolehtia kenenkään tappamisesta
eikä tapetuksi tulemisesta – muutos ei ollut koskaan helppoa. Siinä Draco oli asiantuntija. Vaikka hänen omakin elämänsä oli viime vuosina muuttunut radikaalisti, ei voinut väittää, että se olisi tuonut hänelle pelkkää iloa. Oli mennyt vuoden verran ennen kuin hänen isänsä suostui jälleen puhumaan hänelle; vaikka Draco oli hänelle tärkeä, hänelle oli myös tärkeää, että Draco olisi asettunut kunnon avioon. Sellaiseen ei liity toisia miehiä, eikä erityisesti Harry Potteria, jolle Draco jäisi aina maineessa toiseksi. Ei sillä että hän mainetta kaipaisi, hän oli saanut sitä ihan riittämiin. Mutta niin oli Harrykin.
”Nouse nyt vuoteesta”, Draco sanoi, mutta Harry ei noussut. Draco meni olohuoneeseen ja potkaisi seinää, sillä hän ei halunnut kiukutella Harrylle. Tämä ei kuitenkaan mahtanut synkkämielisyydelleen mitään. Mutta ei hän myöskään halunnut olla tässä suhteessa ainoa, joka teki jotain ja vaikutti ylipäätään olevan kiinnostunut heidän yhteisestä tulevaisuudestaan. Sitä paitsi hän oli totaalisen kyllästynyt selittelemään Harryn työtovereille, että tämä ei tullut töihin tai baariin koska oli kipeä. Harry oli ehdottomasti kieltänyt häntä kertomasta totuutta.
Draco huokaisi syvään. Kyllä hän oli tiennyt jo Harryn kanssa aloittaessaan, että ei tässä ruusuilla tanssittaisi. Miehen silmät olivat olleet suurin piirtein yhtä syvät kuin hautakuopat, kun he olivat Remuksen ja Nymfadoran hautajaisissa. Draco ei ollut voinut estää haljua tunnetta rinnassaan katsoessaan Harrya, ja hautajaisvastaanotolla hän oli livahtanut tyhjäkatseisen miehen luo ja kutsunut tämän kotiinsa juomaan tuliviskiä. Mikään ei enää yllättänyt Dracoa, ei edes se että Harry oli suostunut. He joivat yhdessä koko yön ja Harry itki ja puhui Remuksesta ja Nymfadorasta ja siitä että vittu soikoon mikään mitä hän rakasti ei pysynyt hengissä. Draco kietoi kätensä hänen ympärilleen ja rutisti niin tiukasti kun jaksoi. Kai hän oli tehnyt jotain oikein, sillä myöhemmin Harry palasi hänen luokseen. Alkuaikoina tällä oli aina mukanaan jotain alkoholia, mutta myöhemmin hän tuli yksin. He puhuivat kaikesta mieleensä tulevasta, välinsä selviksi ja kokemistaan menetyksistä. Draco nieleskeli ennen kuin kiitti Harrya kaikesta, mitä tämä oli hänen hyväkseen tehnyt, ja Harry rutisti vuorostaan tätä lujasti. Epätoivoisina aikoina kaikki on yksinkertaisempaa, ja niin paljon kuolemaa nähtyään Harry ja Draco ajautuivat helposti suhteeseen. Jotkut pyörittelivät päitään, mutta kukaan ei tuominnut heitä – ainakaan päin naamaa – sillä olihan tässä aika paljon pahempiakin juttuja koettu. Kolme kuukautta myöhemmin he muuttivat yhteen.
Ovikello soi, ja Draco meni avaamaan oven, sillä kukaan muukaan ei sitä taatusti tehnyt. Hän katui ilkeitä ajatuksiaan, mutta tiesi myös, että ei selviytyisi tästä kaikesta yksin. Ovella oli Andromeda tyttärenpoikansa kanssa. Teddy Lupin oli kaksivuotias, herttainen taapero, joka näytti joka kerta vähän erilaiselta. Hän rakasti käydä kylässä kummisetänsä ja Dracon luona, ja Andromedasta oli mukavaa, että hänen siskonpojastaan oli varttunut kunnollinen mies.
”Hei, Meda”, Draco tervehti, ja kumartui nappaamaan Teddyn syliinsä. ”Hei, Teddy-nalle! Mitäs sinä olet puuhannut?” Hän pyöritti Teddyä hetken ilmassa, ja Andromeda laski sillä välin tämän repun eteisen lattialle.
”Hei. Missä Harry on?”
”Päiväunilla”, Draco valehteli ja hymyili Andromedalle. Täti ei kuitenkaan ollut hänelle riittävän läheinen, ja sitä paitsi Nymfadoran ja Remuksen kohtalo satutti tätä yhä, ja taaperosta huolehtiminen väsytti. Draco tiesi, että heidän pitäisi auttaa enemmän, mutta hän ei jaksanut yksin eikä Harry jaksanut ollenkaan. Andromeda vilkaisi kelloa.
”No, minun pitää tästä lähteä. Tuotteko te hänet huomenna kotiin, vai haenko minä?”
”Me tuodaan”, Draco lupasi, ja Andromeda suukotti Teddyä otsalle ja kaikkosi tiehensä.
”Mennäänkös me katsomaan, mitä Harry puuhaa?” Draco ehdotti, ja Teddy hihkaisi innoissaan. Draco laski lapsen maahan ja tämä kirmasi makuuhuoneeseen. Draco ei tiennyt, miksi Teddy ei ollut kertonut Harryn synkkämielisyydestä Andromedalle, mutta ehkä poika ei huomannut sitä. Hänen seuransa usein piristi Harrya. Draco seurasi Teddyn perässä, ja näki tämän kipuavan vuoteeseen pomppimaan Harryn päälle. Mies ryömi esiin peiton alta ja ensimmäistä kertaa päiväkausiin hänen kasvoilleen levisi hymy. Dracon sydäntä vihlaisi, mutta hän levitti omilleenkin kasvoilleen hymyn ja katseli, kun Teddy kertoi Harrylle päivästään.
Hetken kuluttua Harry kuitenkin laski päänsä takaisin tyynylle ja katsoi Dracoa pyytävästi.
”Menisittekös te vaikka tekemään välipalaa?” hän kysyi. Draco nyökkäsi.
”Tulepas Teddy, mennään keittiöön! Mahdatkohan löytää suklaakeksin!”
Teddy hihkaisi jälleen ja ryntäsi kohti keittiötä. Kaksivuotiasta oli toisinaan yllättävän helppo harhauttaa. Draco teki pojalle voileivän sillä aikaa kun tämä kolusi laatikoita ja muita nurkkia löytääkseen keksinsä. Lopulta se löytyi Merlin-patsaan ja pienen vaa’an takaa, ja Teddy oli innoissaan.
”Leipä ensin”, Draco muistutti, ja Teddyn syödessä hän jatkoi leipien tekemistä. Harry liittyi heidän seuraansa parahiksi toisen leivän ollessa valmis, ja hymyili uupuneesti.
”Syö, kultaseni”, Draco sanoi ja ojensi hänelle leivän. Harry kävi haluttomasti kiinni ruokaansa, mutta oli viime aikoina syönyt niin vähän että onnistui tuhoamaan leipänsä. Sen jälkeen hänkin sai keksin, joskaan ei joutunut etsimään sitä.
Välipalan jälkeen he suuntasivat olohuoneeseen katsomaan televisiosta Teddyn lempipiirrettyä. Draco ei oikein ymmärtänyt, miksi sellainen jästikapine piti heillä olla, mutta Harry oli toivonut sitä joten hän oli antanut periksi. Ja olihan siellä näkyville ihmisille joskus hauska nauraa, pakko myöntää. Teddy istui kaksikon välissä ja Draco oli ojentanut kätensä hankalasti tämän yli pitääkseen sitä Harryn hartioilla. Mies vaikutti istuvan paikoillaan puoliunessa, kun taas Teddy kimmahteli istuimellaan ylös ja alas, innostuneena ohjelman tapahtumista. Piirretyn jälkeen he leikkivät jonkin aikaa Teddyn mukanaan tuomilla leluilla, esimerkiksi junaradalla – onneksi reppu oli lumottu, muuten olisi tarvittu matkalaukkuja kaiken sen tavaran raahaamiseksi – ja nalleperheellä. Tämän jälkeen oli iltapala-aika, ja hampaidenpesun jälkeen Teddy sammahti vuoteeseensa ilman kummempaa suostuttelua.
Harry ja Draco istuivat vaivautuneina sohvalla ja katselivat televisiota, vaikka kumpikaan ei olisi osannut kertoa, mitä sieltä tuli. Kun Harry alkoi selvästi harkita nukkumaan menemistä, Draco sammutti television ja veti toisen miehen kainaloonsa.
”Kulta”, hän supatti. ”Mä olen huolissani susta.”
Harry nojasi otsaansa vasten Dracon hartiaa. ”Mä olen pahoillani että huolestutan sua.”
”Ei, ei sun siitä kuulu olla pahoillaan”, Draco rutisti Harrya. ”Kyllähän sä tiedät että mä rakastan sua! Mä haluaisin auttaa… en vaan tiedä miten, kun sä pidät mua niin etäällä.”
Harry purskahti itkuun ja Draco piteli häntä hyssytellen sylissään. Jonkin aikaa he vain istuivat sylitysten sohvalla ja silittelivät toisiaan.
”Mua pelottaa että sä menet pois kun mä olen tällainen”, Harry tunnusti vapisevalla äänellä. ”Siksi mä en halua että sä olet mun lähellä. Että se sattuisi vähemmän.”
Draco sulki silmänsä kyynelten poltellessa niitä. ”Voi kulta, en mä ole menossa minnekään. Mä rakastan sua, olit sä millainen hyvänsä. Musta vaan tuntuu… sä olet vähän kipeä, ja se on ihan ymmärrettävää, mutta sä tarvitsisit varmaan apua. Että voisit käsitellä kaikkia asioita. Sun elämä on ollut tosi rankkaa.”
”Mutta mähän oon kaikkien sankari”, Harry huokaisi. Draco tuhahti ja tökkäsi poikaystäväänsä kylkeen.
”No se vasta vaikeaa onkin. Ja jos sua jotenkin nolottaa niin ajattele, että sä tasoitat tietä muille joilla on samanlaisia ongelmia! Semmoisessa ei ole mitään hävettävää, ja sun esimerkki voisi saada muutkin ymmärtämään se paremmin. Merlin soikoon, sota on aiheuttanut traumoja ja vaurioita kaikille. Kun sun perusturvallisuudentunne on muutenkin heikko, niin ei ihmekään että on raskasta.”
Harry rutisti puolestaan Dracoa, ja kuiskasi kiitoksen tämän korvaan. Vaikka sitä olikin vaikea kuvitella, ehkä asiat voisivat olla toisinkin. Ehkä hänen pitäisi yrittää edes
jotain, jos voisi olla mahdollisuus voida paremmin. Ei hän kyllä tiennyt mitä.
”Mua väsyttää”, hän tunnusti. Draco pörrötti hänen hiuksiaan ja totesi:
”Laitetaanpas sut sitten nukkumaan.”
Aamulla he heräsivät Teddyn iloiseen kujerrukseen, ja Draco nousi laittamaan aamiaista. Hetken kuluttua Harry jälleen liittyi heidän seuraansa, ja he söivät aamiaisen yhdessä ja sen jälkeen leikkivät jälleen Teddyn pohjattomasta repustaan onkimilla leluilla. Iltapäivällä Draco ehdotti Harrylle, että tämä tulisi mukaan viemään Teddyä kotiin, ja toinen suostui vastentahtoisesti. Retki oli kuitenkin ihan mukava, sillä Andromeda oli leiponut herkullista kakkua ja Draco hoiti ansiokkaasti keskustelun.
”Mitä jos poikettaisiin matkalla Hermionen ja Ronin luona?” Draco ehdotti sitten. Harry katsoi häntä hämmästyneenä: Draco ja Ron eivät edelleenkään olleet mitään parhaita ystäviä, ja niinpä Draco ei yleensä ehdotellut vierailuja heidän luonaan. ”Hermione varmaan tietäisi, miten edetä sinun…” Draco nielaisi, ”masennuksesi kanssa.”
Harry huokaisi ja vilkuili varpaitaan, ja Draco kietoi kätensä hänen ympärilleen.
”No hyvä on sitten”, Harry myöntyi.
Ron ja Hermione olivat yllättyneitä heidän vierailustaan, ja myös heillä oli tarjota herkullista kakkua. Kyläilyssä kyllä selvästi oli puolensa, Harry myönsi. Valitettavasti se miinus, että täytyi olla tekemisissä muiden ihmisten kanssa, löi laudalta useammankin plussan. Draco oli toivonut, että Harry selittäisi itse ongelmansa, mutta se oli saanut Harryn ahdistumaan niin että he katsoivat riittäväksi sen, että tämä olisi paikalla kun keskustelua käytäisiin.
”No, olikos teillä jotain asiaa?” tarkkakatseinen Hermione kysyi teekuppinsa ylitse. Draco rykäisi.
”Kyllä. Juu. Me ajattelimme, että sinulla olisi tietoa siitä, miten masennusta kannattaisi lähteä hoitamaan.”
”Miten vakavia oireet ovat?” Hermione rypisti otsaansa. ”Onko esimerkiksi itsetuhoisuutta tai pelkoa muiden vahingoittamisesta?”
”Ei ole.”
”Sitten voi edetä ihan virkatietä”, Hermione selitti. ”Lähetätte huomenna pikapöllön Mungoon ja varaatte ajan mielenterveyden tutkimuksiin. Siellä kyllä osataan auttaa, ja opastaa teitä paremmin muiden resurssien äärelle. Hoidon suunnittelette sitten yhdessä hoitohenkilökunnan kanssa, Mungossa ollaan osaavia. Mutta muistakaa, että jos alkaa tulla itsetuhoisia ajatuksia tai muuta semmoista, niin sitten ei odottelua, vaan saman tien Mungoon.”
”Kiitos kovasti”, Draco henkäisi. ”Tiesin, että sä osaisit auttaa tässäkin asiassa.” Oli mennyt jonkin aikaa, ennen kuin Draco oli oppinut hyväksymään sen, että Hermione tiesi suurimman osan asioista muita paremmin, mutta sittemmin hän oli ymmärtänyt sen olevan voimavara niin tälle itselleen kuin koko yhteisöllekin. ”Me laitetaan pöllö menemään sinne sitten heti huomenna. Kiitos sulle vielä.”
Kotona Harry vaikutti aiempaa tyynemmältä.
”Tuntuu jotenkin kivalta, kun ei tartte olla tän kanssa enää niin yksin”, hän myönsi ja huokaisi. Vaikka muiden tuki auttoikin jaksamaan, se ei silti poistanut sitä tosiasiaa että hän oli armottoman loppu. ”Mä menen nyt nukkumaan.”
”Mä tulen sun kanssa”, Draco sanoi, vaikka kello oli vasta kahdeksan. He käpertyivät vuoteeseen lusikka-asentoon ja Draco rutisi Harryn tiukasti syliinsä.
