Nimi: Pellavapäät
Kirjoittaja: Saappaaton
Beta: LillaMyy
Ikäraja: K-11
Genre: Drama, satunnainen huumori, enemmän tai vähemmän kevyt romance, fluffy (luultavasti), angst, ehkä jopa h/c.
Paritus: Lorcan/Lysander
Vastuuvapaus: En tee tällä rahaa, hahmot kuuluvat pääosin Row-tädille.
Varoitukset: Insestiä esiintyy ikärajan puitteissa.
A/N: En tosiaan tiedä mitä tästä tulee. Mulla on suunnitelma ja mun teksteillä on tapana vältellä mokomaa ennalta suunnittelua keksimällä mitä ihmeellisimpiä käänteitä kesken kaiken.
Kerään tällä Lysanderin ja osallistun Perspektiiviä parittamiseen (kaksoset), Rare10, Rarepari10 sekä tietysti Vanha kunnon jatkis -haasteisiin.
Pellavapäät
Luku 1: ”Lorcan halusi aina näyttää samalta”
Se kaikki alkoi kauan sitten. Eihän sitä tajunnut vielä silloin, mutta mitä kauemmas jaksoi ajatella, sen selkeämpää se oli. Se alkoi, kun me olimme pieniä, kun me olimme erottamattomat, kirjaimellisesti. Lorcan halusi aina, että me näyttäisimme samalta, ettei meitä voisi erottaa kukaan.
Aivan kuin se tarkoittaisi, että pysyisimme aina yhdessä.
Ensimmäiset merkit näkyivät sinä kesänä, kun täytimme seitsemän. Tai sen kauemmas en ainakaan muista. Enkä siitäkään kesästä paljoa, vain sen, miten paljon Lorcan vihasi sitä, kun en halunnut leikata hiuksiani. Pidin siitä, kun ne olivat vähän liian pitkät: miten ne kutittelivat leukaa ja nenää ja pyrkivät kasvoille tuulisella ilmalla. Rakastin sitä, miten peiliin katsoessani silmäni jäivät osittain vaaleiden kiehkuroiden taakse.
Nautin siitä tunteesta koko kesän. Viikko viikolta hiukseni venähtivät vähän pidemmiksi ja alkusyksystä takaraivolle sai sidottua jo mitättömän pienen ponihännän, johon läheskään kaikki hiukset eivät ylettyneet. Minä rakastin sitä siitä huolimatta ja äidinkin mielestä se oli suloinen. Mutta kun kotiopettajattaremme sinä syyskuuna astui ensimmäisen kerran kotiimme, hän istutti minut keittiön penkille ja saksi henkilökohtaisesti hiukseni lyhyiksi.
”Hyvästä perheestä tulevan pojan hiukset eivät voi olla pitkät.” Ja jälleen näytin tismalleen samalta kuin Lorcan.
En tiedä olisiko äiti sallinut sitä, jos ei olisi ollut niin kiireinen töidensä kanssa, saati ilman isoäidin painostusta. En tiedä olisiko äiti edes harkinnut rouva Cromwellin palkkaamista, ellei isoäiti olisi kehunut häntä maasta taivaaseen – olihan hän opettanut aikoinaan myös isää. Isällä taas oli hyvin vähän mielipidettä, kun vastakkain olivat hänen elämänsä naiset: äiti ja isoäiti. Välillä vitsailimme Lorcanin kanssa, kumman käsilaukusta isän sukuhelmet mahtaisivat löytyä, mutta se loppui siihen kertaan, kun rouva Cromwell vahingossa kuuli ja saimme raipasta.
Siitä äiti ei ollut tyytyväinen.
Rouva Cromwell oli kaikin puolin tiukka ja tomera, tarpeeksi pelottava pitääkseen meidän kaltaisemme koltiaiset kurissa ja tarpeeksi julma palauttamaan meidät ruotuun, kun lipsuimme. Minä olin meistä se, joka yritti kapinoida: välttelin kuukausittaista hiustenleikkuuta ja pukeuduin välillä tarkoituksella huonosti. Mikään ei tuntunut ärsyttävän rouva Cromwellia enempää, kuin sukat, jotka eivät sopineet solmioon tai ylös käärityt paidanhihat. En vieläkään ymmärrä, miksi meidän piti käyttää solmiota ensinkään, mutta kai se oli jotain, mitä ”hyvästä perheestä tulevan pojan piti tehdä”.
Fyysisiä rangaistuksia oli hyvin vähän, ehkä äiti oli tehnyt selväksi, ettei sellainen sopinut. Ylitin kuitenkin jonkun näkymättömän rajan, kun eräänä aamuna laitoin jalkaani eriväriset sukat, joista kumpikaan ei sopinut solmioni kanssa. Ketä minä yritän juksata? Tiesin, että se olisi vihoviimeinen tempaus, mutta halusin saada sen haahkan katoamaan. Suunnitelma oli muuten hyvä, mutta se ei toiminut. Rouva Cromwell jäi ja minä sain äidiltä nuhteet.
Tein myös tuttavuutta sellaisen sulkakynän kanssa, johon Harry-setä kertoi törmänneensä aikanaan. Silloin minun olisi pitänyt kertoa vanhemmilleni, eikä valehdella, että loukkasin käteni, kun kiipeilimme Lorcanin kanssa puissa. Aina niin ihana rouva Cromwell laittoi käteeni siteen ennen kuin kumpikaan vanhemmistani huomasi kämmenselässä huutavia sanoja.
Minä olen kiltti poika.
Huokaisin helpotuksesta, kun kesäkuu viimein tuli tuoden mukanaan kokonaiset kolme kuukautta ilman rouva Cromwellia: ei kuukausittaisia hiustenleikkuita, puvunpaitaa tai solmiota, jonka pitäisi sopia sukkiin. Ei tarvinnut pitää sukkia ollenkaan, jos ei halunnut.
Vaikka tiesin, että se huolettomuus oli vain lyhytaikaista ja taas syyskuussa kuri ja järjestys palaisivat taloon tiukkailmeisen naishenkilön muodossa, olin sen kesän onnellisimmillani. Jaloissani oli yksi sukka tai kaksi eriväristä, jos siis pidin sukkia ensinkään. Napitettaviin paitoihin en koskenut pitkällä tikullakaan koko kesänä ja hiukseni saivat kasvaa sekaiseksi kiharapörröksi, jota en edes kammannut päivittäin.
Ja ironista kyllä se taisi olla yksi Lorcanin onnettomimmista kesistä.
