Title: Ei ole sellaista pimeää
Author: Tiikerililja
Genre: angst, het, deathfic
Pairing: Saara/ Topi
Rating: K-11
Summary: Tarina kuolemasta ja toivosta epätoivon keskellä.
Warnings: Kirosanoja, kuolema
A/N: Tämä tarina on saanut inspiraatiota viikonloppuna esitettyyn näytelmään "Ei ole sellaista pimeää". Olin itse siinä näyttelemässä ja koska kaipaan näyttelijätovereitani, päätin kirjoittaa "surutyönä" tämän tarinan
vain nimi ja tarinan runko ovat samanlaisia. Muun olen sepittänyt itse.
ja tää on siis one-shot! Annattehan kommentteja!! <33
Ei Ole Sellaista PimeääMoi. Mun nimi on Saara. Mä oon 15-vuotias. Mä käyn, tai siis kävin, 9. Luokkaa. Jos mä tulisin kadulla vastaan, mä näyttäisin ulkoapäin aivan samalta kuin kaikki muutki nuoret. Ja kolme kuukautta sitten mä olinki ihan samanlainen. Mut sisältä päin mä poikkean täysin muista. Mä haluan kertoa teille mun tarinan. Mut tää ei oo mitä tahansa tarina; tää on mun tarina siitä, miten mä kuolen.
Kuten mä jo sanoinki, ennen mä olin ihan kuin muutki. Terve, normaali nuori, jolla oli elämä edessään. Mä olin koko lapsuuteni ollu iloinen ja pirteä. Mussa ei ollu mitään vikaa. Mut kolme kuukautta sitte mun elämä muuttu täydellisesti.
Kaikki alko siitä, kun mä aloin tuntea jokapäiväistä päänsärkyä. Eikä mitään pientä, vaan ihan mahdottoman kivuliasta. Sellaista kipua ei oikein voi ees kuvitella… No, ei mulle tullu mieleenkään, että se olis jotain vakavaa. Aattelin vaan et se johtuu stressistä tai muusta. Elinkin sitten särkylääkkeitten voimalla, mut ei nekään tuntunu oikein vaikuttavan… En kuitenkaan nostanu asiasta sen enempää meteliä, mitä nyt joskus huusin suoraa huutoa, että mun pää räjähtää. Vähän myöhemmin mä aloin kuitenkin saada muita oireita. Ekaks mä tunsin koko ajan suurta heikotusta. Välillä mä pyörtyilinki, mut heräsin melkein samoin tein. Kaikki oli tietysti tosi huolissaan, mut mä en oikestaan. En mä ees oikein tiiä miks… Sen heikotuksen ja pyörtyilyn lisäks mä aloin nähdä harhanäkyjä. Silmissä sumeni ja maailma tuntu pyörivän. Ja sit mulle alko tulla muistihäiriöitäki. Mun koenumerot alko laskea, koska mä unohtelin kaiken sen, minkä olisin tavallisesti muistanu ihan hyvin. En kuitenkaan puhunu asiasta mitään porukoille, koska mä en halunnu huolestuttaa niitä. Mut koska opettajat alko olla musta niin huolissaan, ne otti yhteyttä mun kotiin. Mutsi luuli et mä oon alkanu vetää huumeita tai jotain, mut en tietenkään ollu. Ku mutsi sitte oli monta kertaa kuullustellu mua ja tutkinu mun huoneen läpikotasin, se anto asian vihdoin olla, ku ei se ees löytäny mitään. Mä luulin et kaikki päättys nyt, mutta mä olin totaalisen väärässä.
Yks päivä koulussa mä sitte taas pyörryin. Mut tällä kertaa mä heräsin sairaalassa. Mä en heränny nopeesti niiku tavallista, joten ope soitti ambulanssin. Olin sitte viimein päässy sairaalahoitoon. Lääkärit teki mulle kokeita ja otti röntgenkuvia. Sit ku ne kuvat tuli takasi, ni lääkäri tuli mun luo ja sano:
”Me saimme röntgenkuvat takaisin. Aivojen kuvassa näkyi jotain mitä emme osanneet odottaa. Mä oon tosi pahoillani, mutta tulokset osoittavat, että sulla mitä luultavimmin on aivokasvain.”
Kun mä kuulin sen, mä olin niin järkyttyny ja pelästyny et mä pyörryin uudestaan siihen paikkaan. Mä en uskonu korviani.
*****
Lääkärit tutki mut perusteellisesti. Pian mä sain kuulla et se kasvain on niin pahassa paikassa, ettei sitä voi leikata. Sillon mun maailma sortu. Mun elämä oli lopussa. Mä en enää ollu samanlainen kuin kaikki muutki. Mulla on aivokasvain eikä sitä voi leikata pois! Mun oli pakko lopettaa koulun käyntiki, koska mun tilanne oli niin huono. Nyt mä sit vaan makaan sairaalasängyssä ja odotan. Mä odotan et Jumalan enkeli tulee ja vie mut pois. Mä en sitte oo nää viimeset kolme kuukautta muuta tehnykään ku vaan itkeny. Mun porukat käy joka toinen päivä katsomassa mua. Niillä on niin paljon töitä et ne ei pääse joka päivä. Ja aina ne ei tuu yhessä. Vaan sunnuntaisin. Ja enimmäkseen täällä käy äiti. Isä on kauheesti työmatkoilla. Musta se on väärin. Isä lentelee jonneki helvetin Tiibettiin kun sen pitäs olla mun tukena! Mut hittoako sekään pystyis tekemään mun hyväks… Ei kukaan voi. Kukaan ei pysty auttamaan mua. Ja musta on ehkä parempi et porukat ei tuu yhessä. Koska sillon ne vaan riitelee ja huutaa toisilleen. Tää mun tilanne on niille niin rankka, et ne purkaa pahaa oloaan toisiinsa.
Mun kohtalo on nyt siis sinetöity. Mä en voi ikinä parantua. Kukaan ei oikein voi tehdä mitään, et mun tilanne helpottus. Kukaan ei voi auttaa mua. Nytkään ne ei tee muuta ku vaan antaa mulle kipulääkkeitä. Ja kuukaus sitte mulle tapahtu taas jotain kauheeta; mä menetin kävelykykyni. Yhtenä aamuna mä vaan tajusin ettei mun jaloissa oo tuntoa ja etten mä voi liikuttaa niitä. Musta tuli rampa. Mä en pysty kävelemään enää ikinä. Sitäkään ei mikään leikkaus auta.
Nykyään mä en siis osaa muuta tehdäkään ku itkeä ja raivota. Mutsilla ja faijallakaan ei oo enää mitään mieltä tulla tänne mua katsomaan, kun mä vaan huudan niille enkä ees tervehdi niitä, kun ne tulee. Siks ne tuleeki nykysin vaan pari kertaa viikossa. Mutta se on mulle ihan paskan sama! En mä oo lääkäreille tai hoitajillekaan sen ystävällisempi. Koko päivä menee vaan tapellessa niiden kanssa, koska mä en suostu tekemään mitään mitä ne ehdottaa. Ja jos joku mulle yritti puhua, edes vaan sanoakseen moi, ni mä vaan kylmästi ja välinpitämättömästi haistatin pitkät. Musta tuntuu et kaikki on luovuttanu mun suhteen. Musta tuntuu et mä itekin oon luovuttanu.
Yks ilonaihe mulla kuitenkin on tässäki paskassa elämässä. Mun ollessa sairaalassa mä tapasin yhen ihanan pojan. Sen nimi on Topi ja se on 16-vuotias. Ja musta se on sika söpö. Sillä on musta tukka ja ruskeet silmät ja hymyilevät kasvot. Se käyttää tummansinisiä farkkuja ja mustaa nahkatakkia.Topi ei siis ollu potilaana vaan se oli sen mummia katsomassa ku se näki mut istumassa pyörätuolissa käytävällä. Se tuli mun luo ja vaihto mun kaa pari sanaa. Mut sillon mä olin niin vihanen ja turhautunu et mua ei kiinnostanu paskaakaan vaikka Johnny Depp olis kävelly mun luo ja alkanu juttelemaan. Mä käskin Topia lähtee vetämään ja niin se lähtiki. Mut sitte seuraavana päivänä se asteliki mun huoneeseen ihan varoittamatta. Mä vaan tuijotin sitä ku se käveli mun sängyn vierelle ja istu tuoliin. Sit se sano:
”Moikka. Mitä kuuluu? Mä oon Topi, kuka sä oot?”
Mä vaan mulkoilin sitä. Mulla oli edellistä paskempi päivä joten mä vaan tuhahdin:
”Vittuako se sulle kuuluu.”
Mä toivoin et Topi lähtis mut se vaan naurahti ja sano:
”Joo mä ymmärrän. Sua ei kiinnosta mikään nyt. Mä ymmärrän et sä oot turhautunu tähän laitosmeininkiin. Onhan tää aika kuumottavaa. Mä kuolisin jo varmaan pelkästään tähän vapaudenriistoon mitä nää harjottaa --”
”Joo ihan helvetin sama!” mä huusin ja sain vedettyy käsilläni itteni istumaan.
Sit mä vaan jatkoin raivoamistani:
”Sä et voi ymmärtää miltä musta tuntuu! Kukaan ei voi! Tajuatsä, mä kuolen! Siis toi on just tota samaa paskaa et ”mä ymmärrän” ja ”voi voi ku mä oon pahoillani…” Miks helvetissä sä ees oot täällä mua kiusaamassa?! Sä et ees tunne mua! Nyt painu helvettiin täältä! Mä en halua sua tänne! Mä en halua et sä yrität auttaa! Ulos! Painu ulos!”
Topi istu niin lähellä mua et mä sain tarrattua sitä molemmilla käsilläni. Mä kiskoin sen ranteista ja yritin vaan vetää sitä pois. Mut sillon Topi nous ylös ja samalla hetkellä mä putosin sängystä. Mä vaan yritin pidätellä itkua ja huidoin käsilläni, koska mun jalat ei toiminu. Mä tunsin kuinka Topi yritti saada muhun otetta. Se otti mua takaapäin ranteista hellästi mut voimakkaasti kiinni ja paino mut itteään vasten. Silloin mun voimat petti ja mä murruin. Mä aloin itkeä ihan hysteerisesti. Mä olin ihan voimaton. Kaikki mun paha olo purkautu sillä samalla kerralla pois. Vieläki mä kuiskailin nyyhkytykseni lomasta:
”Mee pois… Mee pois…”
Mut Topi ei menny pois. Se piti musta kiinni ja hyssytteli mua. Mä tunsin itteni ihan pikkulapseks, mutta en mä välittäny siitä. Mä en ollu aikoihin antanu kenenkään halata mua, joten nyt mä halusin et Topi pitäis musta kiinni mahdollisimman pitkään.
*****
Siitä asti mä ja Topi oltiin kavereita. Topi kävi joka päivä mua sairaalassa kattomassa ja silloin mun päivä kirkastu heti. Yhtenä päivänä Topi kuitenki kysy multa jotain, mikä lamaannutti mut täysin:
”Saara, haluaisitsä seurustella mun kanssa?”
Mä pysähdyin ku seinään ja tuijotin silmät pyöreinä. Topi siis halus seurustella tytön kanssa joka kuolis pian? Tai siis… Topihan ties kaiken musta ja mun sairaudesta…
”Tota… No mä… En mä tiedä… Tai siis… Mut sähän tiedät, että mä kuolen.”
Topin ilme ei värähtänykään.
”Niin, mut et sä vielä oo kuollu.”
”Mitä sä tarkotat?”
”Että surra ehtii myöhemminki. Täytyy pitää kiinni tästä hetkestä. Vaikkei sulla oiskaan paljoa elinaikaa, sun pitää elää tää elämä täysillä.”
Mä hymyilin. Sit mä katoin Topia silmiin hyväksyvästi. Se ymmärs mun ilmeen oikein ja kumartu suutelemaan mua. Mä tunsin lentäväni taivaisiin. Ihanku mä olisin voinu taa kävellä ja olla terve. Ku Topi vihdoin päästi irti, mä en voinu sanoa sille mitään muuta ku:
”Sä oot tosi viisas vaikka sä oot noin nuori.”
Vois sanoa et Topi pelasti mut. Se anto mulle lisää toivoa ja elämänhalua. Ilman sitä, mä olisin varmaan kuollu jo aikaa sitte. Topi anto mulle aihetta elää. Ennen musta tuntu ettei mulla ollu mitään. Mut tän yhden tärkeän ihmisen kautta mä vihdoin tajusin että elämä on elämisen arvoinen, oli tilanne mikä tahansa. Mä oon myös ilonen siitä, etten mä menettäny puhekykyäni kasvaimen takia. Mä oon Topin kanssa mieluummin rampana ku mykkänä. Muuten mä en olis voinu kertoa sille päivittäin kuinka paljon mä rakastan sitä.
*****
On aamuyö. Mä heräsin just muutama sekuntti sitte. Ja… mä tiedän miks mä heräsin. Koska mun aika on tullu. Mun on aika mennä. Mä kai vain halusin kattoo hetkeks ikkunasta ulos ja rauhottuu. Ennen mä pelkäsin kuolemaa. Kun mun sairaus oli pahimmillaan, mun mielessä pyöri vaan yksi ajatus; ”Mä kuolen... Mut mä en halua kuolla…”. Sillon mä olin myös vihainen Jumalalle. Mä toivon ettei se oo vihanen mulle, koska kaikesta huolimatta mä uskon siihen. Mä kurkotan kädelläni pöydälleni ja otan kännykän esiin. Mä näppäilen siihen tekstiviestin:
Sori et herätin. Mut mä luulen et sun
ois hyvä tulla tänne nyt. Pliis tuu heti
ku saat tän vietin. Mul ei oo paljoa
aikaa.Sit mä lähetän sen viestin Topille ja jään oottaa. Sitten mä suljen silmät ja rukoilen. Mä rukoilen et mun ei tartteis vielä lähtee. Noin tunnin päästä Topi tulee paikalle. Se näyttää väsyneeltä muttei vihaselta. Pikemminki surulliselta. Se istuu mun viereen. Mä katon sitä yhtä surullisesti takasi ja sanon:
”Ihanaa et sä tulit.”
”Tietysti mä tulin. En mä voinu sua yksin jättää.”
Mä tunnen kun mun silmät kostuu. Samalla mä tunnen kuinka raukeus painaa hitaasti mun kehon jokasta osaa. Mä kohotan käteni Topia päin ja sanon:
”Voitsä pitää mua kädestä. Mua alkaa taas pelottaa…”
Topi ottaa hellästi mun käden käsiensä väliin. Sillon mä nään sen itkevän ekaa kertaa. Se katsoo mua itkien ja sanoo:
”Muaki pelottaa. Mä en halua et sä jätät mut.”
Mä tajua jotaki. Mä tunnen olevani yhtä viisas ku Topi.
”En mä sua jätä. Mä oon aina sun kanssas. Mä vaan lähden maanpäältä pois. Älä huoli Topi. Jumala pitää musta huolta.”
Topi alkaa itkeä ääneen. Se painaa mun käden sen otsaa vasten ja kuiskaa:
”Mä tiedän sen. Mä vaan toivon ettei suhun sattus.”
Mä ajattelen. Ihmeekseni mä huomaan ettei muhun satu. Mä hymyilen Topille ja sanon:
”Topi... Ei muhun satu. Mut... Voitsä suudella mua viimesen kerran?”
Topi nyökkää ja suutelee mua pidempään ku on koskaan ennen suudellu. Mä kuivaan sen kyyneleet ja se kuivaa mun. Sitten mä tunnen jotaki. Mä puristan Topin kättä kädessäni yhä kovempaa. Se kattoo mua pelästyneenä, mut mä hymyilen sille raukeesti ja sanon:
”Topi… Nyt mua nukuttaa…”
Topi näyttää edellistä järkyttyneemmältä. Mut mä vaan hymyilen ja kuiskaan:
"Mä rakastan sua..."
Mä painan silmäni kiinni. Samalla hetkellä mä tunnen kuinka mun ote Topin kädestä herkeää. Mä kuulen Topin kaukasen, huutavan ja itkevän äänen kutsuvan mua nimeltä. Mä haluaisin avata silmäni, mut mä en voi. Mä olisin vaan halunnu sanoa sille et mulla on kaikki hyvin. Ja mä olisin halunnu sanoa vielä yhden asian… Elämä ei ole mikään peli tai suoritus. Mieti viisaasti miten käytät sun elämäs päivät. Mun kuoleman pelko oli kuin Punahilkkaa väijyvä susihukka. Mut just enne ku mä kuolin, mä tajusin että Jumala pystyy suojelemaan mua siltä sudelta. Ei ole sellaista pimeää, johon Jumala ei vois tuoda valoa. Joten muista;
Ei sutta - Kristus kanssas; ei sutta. 
