Nimi: My Star, Your Darkest Skies
Kirjoittaja: GoldenWolf
Ikäraja: K-11, ainakin näin alussa
Genre: draama, slash
Paritus: Lucian/Morgan
A/N: Eka ficci, jonka täällä Finissä julkaisen ja myös ensimmäinen ficci pojan näkökulmasta. Lopullisesta pituudesta ei ole aavistustakaan, ja kirjoittelen tätä silloin kun ehdin ja viitsin. Mutta pidemmittä puheitta, tästäpä tämä lähtee. Kaksi ensimmäistä lukua, olkaa hyvä. Kommentit olisivat suotavia.
My Star, Your Darkest Skies
Luku I
Kaikkialla, minne Lucian katsoi, oli vain pimeyttä.
Mitä?
Hän kääntyili ympäri peloissaan. Sitten hän ymmärsi olevansa unessa. Vedessäkö hän oli? Poika yritti uida pintaan, mutta kädet eivät suostuneet toimimaan. Jos tämä on unta, eikö minun pitäisi pystyä hengittämään veden alla? Hän koetti vetää henkeä, mutta rinnan lävisti vain viiltävä kipu. Hän irvisti. Mitä minulle on tapahtumassa? Tällaista ei ollut ikinä tapahtunut hänelle.
Lucian tunsi osuvansa pohjaan hänen jalkojensa tömähtäessä hiekkaan. Poika keräsi viimeiset voimanrippeensä ja ponnisti kohti hitaasti häipyviä valonsäteitä.
Lucianin pää pulpahti pintaan, ja hän haukkoi henkeään. Pojan jokaista lihasta särki. Miten se oli edes mahdollista unessa? Hän pälyili hädissään yrittäen selvittää, missä oli. Hän oli keskellä järveä, ja häntä ympäröivät loppusyksyn hatarat jäät. Ranta oli kaukana. Epätoivo iski häneen voimakkaampana kuin koskaan aiemmin. Hän taisteli unta vastaan, pyristeli kohti todellisuutta-
Kunnes hän ei jaksanut enää. Musta, jäätävä vesi velloi hänen ympärillään. Entä jos vain luovutan, heräänkö sitten? Vai jäänkö tänne ikuisiksi ajoiksi? Onko tämä unta ollenkaan? Uusi, entistä suurempi aalto huuhtoi hänen ylitseen, ja hän vajosi uudelleen veden armolliseen syliin. Lucian sulki hitaasti silmänsä.
Yhtäkkiä joku tai jokin repi häntä melkein väkivaltaisesti ylöspäin. Lucian räväytti silmänsä auki. Jonkun - pojan, luultavasti - käsivarsi oli kiertynyt hänen rintansa ympäri. Voimakkaat jalat polkivat vettä määrätietoisesti kiskoen heitä ylöspäin.
Muutaman kauhuntäyteisen sekunnin kuluttua he tulivat pintaan. Lucian veti helpottuneena keuhkonsa täyteen happea. Hän yritti nähdä pelastajansa kasvoja, mutta näki vain vilahduksen oljenvaaleita hiuksia. Sitten hän vaipui tiedottomuuteen.
Kun hän avasi silmänsä uudelleen, hän oli yhä unessa. Lucianin pelastanut poika oli kumartunut hänen ylleen; hän näki tämän nyt selvästi. Pojalla oli vaaleiden hiusten lisäksi vaalea, täydellinen iho ja jäänsiniset silmät. Hänen kapeilla huulillaan kareili hymy, ja hän silitti Lucianin hiuksia kevyesti. “Hei”, hän sanoi hiljaa. “Heräsithän sinä.”
Lucian avasi suunsa kysyäkseen, kuka poika oli ja miksi hän oli pelastanut Lucianin, mutta tuntematon keskeytti hänet.
“Ssh”, poika sanoi, hipaisten etusormellaan Lucianin huulia. “Lepää nyt vain.”
Lucian katsoi häntä silmiin, ja hänet valtasi rauhallinen olo. Tässä oli hyvä olla. Poika suuteli hänen otsaansa, ja Lucian ummisti silmänsä. Uni alkoi häipyä, ja hän heräsi tuntien vaalean pojan huulet edelleen otsallaan.
Lucian räpytteli myrskynharmaita silmiään todeten olevansa omassa sängyssään. Hän hieroi ohimoitaan ja vilkaisi herätyskelloaan - se näytti puoli viittä aamulla. Hänellä olisi vielä pari tuntia aikaa nukkua, ennen kuin hänet revittäisiin toisenlaiseen painajaiseen - kouluun.
Poika nukkui loppuyön katkonaisesti. Hänen kellonsa soi tasan seitsemältä suorastaan raastavalla äänellä muistuttaen vain yhdestä asiasta: tänään oli torstai 10. elokuuta ja koulu alkaisi uudestaan - lukion toinen luokka tarkalleen ottaen. Silmiään hieroen Lucian kömpi ylös sängystä ja veti ylleen harmaat farkut ja vaaleanvihreän t-paidan. Hän raahautui kylpyhuoneeseen pesemään hampaansa, ja peilistä häntä katseli hieman väsyneen näköisillä silmillä pähkinänruskeahiuksinen poika, jonka noin 175-senttisen, hoikan kehon iho oli kalpea ja kapeita kasvoja koristi röykkiö pisamia.
Hampaat harjattuaan hän nappasi työpöytänsä tuolin selkänojalta koulureppunsa ja suuntasi alakertaan. Hän ei vaivautunut syömään aamiaista - totta puhuen hän vältteli kotonaan aterioita, joilla ruokapöytään saattaisi tulla joku muukin. Hän asui isänsä, äitipuolensa ja tämän edellisestä avioliitosta peräisin olevan viisitoistavuotiaan tyttären kanssa eikä oikein ollut tullut toimeen kenenkään heidän kanssa viime aikoina erityisen kehuttavasti. Äitipuoli Brooklyn oli luultavasti vanhanaikaisin ihminen, jota maa päällään vielä kantoi.
Poika heitti niskaansa vielä tummanruskean hupparin ja suuntasi sitten ulos. Aamun sää näytti olevan harmaa ja hieman sateinen, aivan kuten hänen mielensäkin. Traaginen tarina, mutta koulussa hänellä ei ollut juurikaan ystäviä, pikemminkin liuta henkilöitä jotka teeskentelivät olevansa hänen ystäviään. Mutta ehkäpä kaikki muuttuukin tänä vuonna? Lucian pohti hypätessään bussiin, joka veisi hänet lukiolle.
Hän ei olisi voinut olla enempää oikeassa.
Luku II
Lucianin päästessä Verdrauxin, pienen eteläenglantilaisen kaupungin lukion pihalle paikalle oli saapunut jo suuri, yhteen ääneen mölyävä joukko niin ykkös-, kakkos-, kuin kolmosluokkalaisiakin. Kesälomamuistoja jaettiin ja halauksia vaihdettiin. Lucian jäi seisoskelemaan erään puun alle ja katseli väkijoukkoa, tarkastellen miten hänen tuntemansa ihmiset olivat muuttuneet kesän aikana.
Hän oli, tavalliseen tapaansa, ajatuksiinsa hautautunut ja hätkähti rajusti jonkun lätkäyttäessä kätensä hänen olkapäilleen. Lucian kiepahti ympäri.
“No ohhoh! Vanhat tavat istuvat näköjään tiukassa!” hänen edessään seisova roteva, siilitukkainen poika, sanoi virnistellen, viitaten Lucianin pelästymiseen.
“Ray Milian”, Lucian mutisi. “Etpä sinäkään ole paljoa muuttunut.”
“Mitäpä sitä täydellistä muuttamaan”, Ray hörähti ja hänen kaverinsa repesivät nauramaan.
Ray oli juuri yksi niistä ihmisistä, jotka olivat muka hänen ystäviään, mutta häipyivät kuitenkin siinä vaiheessa, kun Lucian olisi heitä oikeasti tarvinnut. Ray katseli Luciania hetken päästä varpaisiin. Se tuntui Lucianista uskomattoman epämiellyttävältä.
“Noh”, Ray sanoi, “nähdään tunnilla.” Hän kääntyi ympäri ja lähti kävelemään pois, uskolliset kaverinsa häntä seuraten. Lucian tuhahti ja pudisteli päätään. Todellista jätkämeininkiä…
Rouva Griffin, heidän ryhmänohjaajansa ja yhteiskuntaopin lehtori, oli rento ja välillä jopa hauska opettaja, mutta tänä aamuna hänellä oli aivan erityistä asiaa. Hän marssi luokan etuosaan ja selvitti kurkkuaan. Luokassa vallinnut yleinen mökä vaimeni heti.
“Tervetuloa uudestaan tänne aina yhtä ihanan koulutyön pariin! Kuka odottaa innolla, että pääsemme kunnolla takaisin arjen aherrukseen?” hän kajautti. Eturivissä yksi ainoa nörttipoika nosti innoissaan kätensä pystyyn. Rayn ja hänen jenginsä suunnalta luokan takaa kuului tuhahduksia.
Griffin virnisti vinosti. “On se niin mukavaa, että näin moni jaksaa innostua!” hän sanoi sarkastisesti. “Mutta niin, luokka. Tänään meidän luokkamme saa aivan uuden jäsenen…” ovelta kuului koputus. “Jahas, sieltä hän taitaa tullakin!” opettaja huudahti ja meni avaamaan oven. “Hyvät naiset ja herrat, Morgan Anglin!” hän viittoili uuden oppilaan sisälle luokkaan.
Lucian nosti katseensa sisääntulijan kasvoihin.
Hänen sydämensä jätti lyönnin välistä. Ja sitten se alkoi hakata niin kovaa, että Lucian pelkäsi äänen kaikuvan luokassa vallitsevassa hiljaisuudessa.
Poika teki leikillään kunniaa ylimielinen hymy huulillaan. Juuri niillä samoilla, joilla oli suudeltu Lucianin otsaa siinä kirotussa unessa.
Morgan oli aivan tismalleen saman näköinen kuin se poika. Ei, vaan Morgan ja poika olivat sama henkilö. Mutta eihän se ollut mitenkään mahdollista, eihän?
“Haluaisitko kertoa itsestäsi jotain luokalle?” Griffinin ääni tuntui kuuluvan jostain hyvin kaukaa. Morgan kohautti olkiaan.
“Ihan miten vain. Olen kotoisin Galcaiosta, pohjoisen poikia siis”, Morgan sanoi silmää iskien. Galcaio sijaitsi Pohjois-Englannissa, ei mikään suuri paikkakunta sekään, muisti Lucian. “Mutta en sentään ihan yhtä kylmä kuin yöt sielläpäin… aika lämmin pikemminkin öisin.” Se sai varmasti ujoimmankin tytön punastumaan reippaasti. Lucian ei saanut silmiään irti pojasta. Okei, Morgan oli laittoman hyvännäköinen. Ei sillä että hän olisi ollut kiinnostunut pojasta tai mitään…
Griffin käski Morganin istua erään luokan suosituimman tytön, Kristinin, viereen. Poika suuntasi paikalleen, mutta ennen kuin hän istui alas, yhden henkeäsalpaavan sekunnin ajan hän vilkaisi Luciania kulmat kohollaan. Tummatukkainen tajusi, että tuijotti Morgania yhä ja laski katseensa lattiaan.
Loppupäivä meni pohtiessa, pitäisikö Lucianin kertoa sattumuksesta parhaalle ystävälleen Remylle, joka kävi kotikoulua. Poika päätti kuitenkin pitää suunsa kiinni, unihan oli vain ja ainoastaan mielikuvituksen tuotosta eikä hän tosiasiassa enää ollut varma, oliko unen poika sama kuin Morgan.
