Ficin nimi: Leikitäänkö?
Kirjoittaja: repa
Beta: -
Genre: angst
Ikäraja: S
Vastuunvapaus: Olen hyvin harmissani joutuessani toteamaan, etten omista Harry Potter -maailmaa enkä hahmoja. Joudun tyytymään vain viattomaan leikittelyyn, josta en hyödy taloudellisesti lainkaan. Henkistä tyydytystä myönnän saavani, mutta kaikki kunnia (ja allekirjoitaneelta suuren suuri kiitos) menee Rowling-tädille, joka mahdollistaa uuden harrastukseni.
A/N: Tämäntyyppinen idea on muhinut mielessäni jo pidempään, mutta nyt sain tämän kirjoiteltua suunnilleen järkevään muotoon. Oikeastaan oli alunperin tarkoitus ruveta vaan kirjoittamaan omaa elämäntuskaa ulos päästä, mutta jostain hassusta syystä se muuttui oikeestan jo ekan lauseen kohdalla HP-ficiksi. Tällä kertaa tarjolla on muuta kuin Luciusta. Kirjoittaessa pohdiskelin Dracoa ja hänen suhtautumistaan Dumbledoren tappamiseen. Kenties tätä voi tulkita toisinkin, kertokaa te. Tiivistäminen on mulle kamalan haastavaa, mutta sain tästä lopulta triplaraapaleen vaikka aluksi tarkoitus oli kunnianhimoisempi puoltoistaraapale (josta se muuttui tuplaksi ja sitä kautta triplaksi). En oo kirjoittanut nyt pitkään aikaan ja tuntuu aina, että oon tauon jälkeen ruosteessa. Kritiikkiä ja muuta palautetta olisi taas ihanaa saada. : )
Leikitäänkö?
Ennen luulin, että elämäni on kurjaa. En silloin tiennyt, kuinka paljon kurjemmaksi se voisi muuttua. Olen saanut tehtävän, jossa on mahdotonta onnistua, mutta jonka toteuttamatta jättäminen olisi käytännössä itsemurha. Jos ennen tekojani ohjasi pelko, nyt ohjaksissa on paniikki.
Minun vaihtoehtoni ovat tappaa tai kuolla.
Joskus luulin, että haluan tätä. Kuvittelin, että tämä olisi Suuri Hetkeni. Illuusio on revitty alas. Jäljelle on jäänyt puhdas kauhu. En ole ansainnut tätä siksi, että olisin tehnyt sen enempää oikein kuin väärinkään. Olen joutunut keskelle julmaa peliä, jonka todellista luonnetta en koskaan aiemmin ymmärtänyt. Tiedän nyt, että olen aina ollut pelkkä pelinappula tässä likaisessa pelissä.
Pelaaja on muuttunut, mutta säännöt ovat samat.
Jokainen kerta katsoessani peiliin, näen kulissieni läpi vaikka yritän pelkoni piilottaa jopa itseltäni. Se on silmissä, piilotettuna sumuverhon taakse. Tuo verho on ollut silmissäni lähes koko ikäni, mutta koskaan en ole kokenut tarvetta repiä sitä alas. Olen pikemminkin yrittänyt tehdä siitä vahvemman ja peittävämmän.
Nyt toivon, että olisin elänyt enemmän ja piileskellyt vähemmän.
On lähes koomista, miten elämä näyttää minulle keskisormea jokaisessa mahdollisessa käänteessä. Nyt, kun olen todennäköisesti jo käytännössä katsoen kuollut, minut on vallannut järjetön halu elää. Elää rehellisemmin ja aidommin kuin mitä olen elänyt koskaan.
Ja nyt minun pitäisi kuolettaa loputkin inhimillisyydestäni, jos haluan selvitä hengissä.
Minulla on sisäänrakennettu selviytymisvietti. Tiedän tarkalleen, miten toimisin, jos olisin hyvä ihminen. En kuitenkaan kykene ottamaan sellaista riskiä. Minä haluan selvitä hengissä. Se on tärkeämpää kuin maineeni. Olen valmis heittämään kunniani rippeet jorpakkoon, jotta saan elää edes hetken pidempään. Olen valmis tappamaan, jotta minua ei tapeta.
Miten voin enää tämän jälkeen elää itseni kanssa?
Minulla ei ole mitään. Ei uskoa huomiseen, ei toivoa paremmasta, ei mitään ylpeyden aihetta. Olen joutunut kyseenalaistamaan kaiken. Olen joutunut kyseenalaistamaan itseni. Minua kaduttaa, etten tehnyt sitä jo paljon aiemmin. Nyt on jo liian myöhäistä.
Joka leikkiin ryhtyy, se leikin kestäköön.
