A/N: Ja uutta lukua pukkaa! Luvun kanssa meni hieman enemmän aikaa kuin aikaisempien kanssa... Tämä on myös pitkään aikaan pisin tekstini! Pakko olla hieman ylpeä itsestään :') Inspiraatio osaan on Amaranthen Digital World.
♦♢♦♢♦♢♦♢♦♢♦
2. Luku
”Kumppanini? Ja miten tiesit nimeni?” kysyin ja kurtistin kulmiani epäuskoisena.
”Sinäkin olisit tiennyt nimeni, jos olisit miettinyt hetken aikaa”, Myrkur naurahti ja tuli minua kohden. Väliimme jäi kuitenkin puolisentoistametriä hajurakoa.
”Tiesitkö, että jokaiselle uudelle jumalalle annetaan kaikki tiedot valmiina? Siksi emme mene sen suurempaan paniikkiin, kun joku jumalista luo meidät ihmissieluista. Tiedämme alitajuisesti tämän matkan määränpään ja kumppanimme, kun näemme toisemme. Croon, me tiedämme kaikesta kaiken, jos vain yritämme”, tumma uros kertoi. Kulmani olivat kohonneet kurtusta hämmästykseen, mutta pian ilmeeni palasi jotakuinkin peruslukemille.
”Ja sinä tiedät tämän kaiken nyt jo? Sanoit, ettet ole ollut täällä kauaa?” tuhahdin, vaikka olinkin samalla hieman utelias toisen jumalan suhteen.
”Olen vain nopea oppimaan”, uros virnisti ja iski toista kirkkaansinistä silmäänsä. Hiljenin hetkeksi käsittelemään kuulemaani. Miksi kaikki tieto iskettiin sulateltavaksi niin yllättäen? Jotkut saattaisivat tarvita hienovaraisempaa esittelyä.
”Yhtä asiaa en kyllä ymmärrä… miten sinä olit ihmisistä puhtoisin? Kuolit nuorena, siksi olet noin pieni, hukkumalla. Lapset ovat aina puhtaita sieluja. Ne eivät murehdi turhia ja ne kunnioittavat sekä luontoa, että meitä. Mitä erikoista sinä teit päästäksesi tänne”, tummaturkki pohdiskeli ja kierteli minua hetken. Tuntui siltä, etten olisi edes seissyt siinä.
”Oletko sinä aina… tällainen?” äyskäisin ja murahdin varoittavasti. En pitänyt Myrkurin käytöksestä yhtään.
”Olen? Luen sinusta kaiken, olemmehan yhdessä ikuisesti”, jumala sanoi ja jos olisi pystynyt, olisi kohauttanut hartioitaan. Halusin kirota ja palata kotiin. En voisi mitenkään elää yönmustan suden kanssa ikuisesti, päätäni särki pelkkä ajatuskin.
”Älähän nyt, rakas. Sinäkin tiedät minusta kaiken, yritä”, Myrkur naurahti rennosti ja istahti eteeni hymysuin. Räpäytin silmiäni.
”Tiedän ainakin sen, että olet ärsyttävä”, tuhahdin häntäni heilahtaessa ärtyneen terävästi.
”Vain sinulle”, uros sanoi ja iski silmäänsä jälleen. Halusin tuupata toisen jumalan kielekkeeltä alas. Emme kuolisi siihen, mutta pystyin lyömään vetoa siitä, ettei se tuntuisi hyvältäkään.
”Jumala kutsuu Croonia, yritä nyt. Älä mieti liikaa, pieni pääsi käy muuten ylikierroksilla”, tummaturkki kehotti, eikä nähtävästi voinut olla hyödyntämättä tilaisuutta laukoa lisää kommenttejaan. Huokaisin, mutta aloin kuitenkin tutkia Myrkuria.
Huomasin nyt vasta, että mustasta turkista erottui muitakin sävyjä; todella tummanruskeaa ja musta taittui paikoitellen myös sinisen suuntaan. Toinen oli iso, tarkemmin katsottuna aika paljonkin Höfunduria kookkaampi. Veikkasin myös vahvasti, että edessäni oleva jumala koostui pelkästä lihaksesta (ja nokkavista kommenteista). Menin hieman lähemmäs, välillämme oli ehkä metri väliä, ja kiersin suden ympäri kerran. Haistoin kirpeän pakkasen ja talven raikkauden. Pysähdyin Myrkurin eteen ja katsoin sinisiin silmiin, tunsin voivani upota niihin. Sivuutin kokonaan mairean ja kaikkitietävän ilmeen.
”No, selviääkö mitään?” tummaturkki kysyi ja kohotti toista kulmaansa. Olin vastaamassa kieltävästi, kunnes silmieni edessä vilahti jokin hahmo. Hätkähdin ja katselin ympärilleni varuillani.
”Oh, taisi selvitä”, Myrkur naurahti ja rapsutti korvantakustaan laiskasti. Hahmo palasi näkökenttääni ja katsoin tumman jumalan ihmishahmoa. Mieleeni tulvi kaikenlaista tietoa ja pian ravistelin päätäni karkottaakseni hahmon edestäni.
”Sinä… olit nainen?” kysyin hämmentyneenä.
”Kyllä olin. Takerrut kyllä aika olemattomaan seikkaan Croon. Kun uudelleen synnymme jumaliksi, ihmiset luovat meille omat kertomuksensa, ties mikä profeetta nekin sitten kerää, ja niissä satun olemaan uros. Sinä taasen… sinusta ei ole vielä edes kirjoitettu sanaakaan. Ennen kuin kysyt, niin Höfundur päätti, että omaksumme ihmisten kirjoittamat sukupuolet. Tiedä sitten, mikä sekin syy on”, sinisilmä kertoi ja vastasi samalla kysymyksiin, jotka halusin esittää.
”Mitä muuta sait selville?” uros tiedusteli ja katsoi minuun selvästi uteliaana.
”Olit kauppiaan tytär, mutta sinut lähetettiin pois jaloista”, kuvailin parhaani mukaan ja tummaturkki nyökkäsi.
”En tiedä miksi pääsit tänne”, lopetin ja käänsin katseeni merelle, kunnioitin sitä nyt eri tavalla.
”Se luultavasti paljastuu toisillemme ennen pitkää”, Myrkur sanoi ja nousi ylös.
”Tule, mennään nukkumaan. Palataan huomenna kotiin”, jumala sanoi ja lähti tallustelemaan kalliota alas takaisin rannalle. En ehtinyt ajattelemaan sen enempää, kun jalkani lähtivät liikkeelle ja seurasin urosta. Onneksemme löysimme ihan läheltä sopivan yöpaikan. Kallionsyvennyksessä oli hyvin tilaa meille kahdelle, vaikka ylitimme reippaasti normaalin suden koon.
”Yksi asia jäi vaivaamaan minua. Miten voit oikeasti tietää noin paljon tästä kaikesta?” kysyin yllättäen. Nostin päätäni ja katsoin Myrkuria, joka myös nosti päätään kysyvänä.
”Tai siis, olin kodossa puolivuotta, enkä oppinut juuri mitään mistään. Päätelmieni mukaan kodossa voi olla korkeintaan vuoden ennen kuin potkaistaan keväällä tälle reissulle, joten selittäisitkö?” jatkoin ja tarkensin samalla hieman kysymystäni.
”Croon, olen ollut tässä olomuodossa jo muutaman vuosisadan, siinä ajassa oppii jo paljon”, uros totesi melko vakavasti, vaikka saatoin kuulla pienen leikkisyyden ja kiusan toisen äänestä. Ehkä se vain kuului Myrkurin puhetyyliin.
”Hetkinen, olet ollut täällä jo yli sata vuotta?” älähdin ja hämmästys paistoi kasvoiltani metrien päähän.
”Niin? Kultaseni, ajalla ei ole meille merkitystä, koska olemme ikuisia. Odotellessani sinua, meditoin tai mitä se mielenmatkailu nyt onkaan, ja opin näitä asioita. Aloitin tämän matkan jo ennen kuin vanhempasi olivat edes syntyneet”, jumala sanoi ja naurahti pienesti. Kiinnitin myös huomiota siihen, kuinka Myrkur sulautui lähes täydellisesti tummaa kalliota vasten, ainoastaan sinisenä kiiluvat silmät paljastivat toisen olinpaikan.
”Herra kaikkitietävä voisi sitten varmaan valaista minua tämän matkan tarkoitusperistä”, totesin ja laskin pääni takaisin etutassujeni päälle.
”Siihen en ole löytänyt vastausta. Kysy Höfundurilta huomenna, kun pääsemme kotiin”, uros sanoi, laski myös päänsä jalkojensa päälle ja sulki silmänsä. Tulkitsin sen selkeäksi merkiksi ruveta nukkumaan.
Aamulla herätessäni en nähnyt Myrkuria missään. Nousin nopeasti ylös ja katselin ympärilleni tarkemmin. Ei niin isoa sutta voinut hukata näköpiiristä!
”Myrkur?” huhuilin ja haistelin ilmaa vinkkien toivossa.
”Kutsuitko minua juuri nimelläni?” uros virnisti takanani. Suljin silmäni hetkeksi aikaa ja kasasin itseni.
”En, miksi niin tekisin?” totesin ja käännyin kohtaamaan jumalan, joka kantoi suussaan aamupalaa.
”Ai, minusta vaikutat jotenkin helpottuneelta, kun olen tässä. Herttaista, olit huolissasi kumppanistasi!” Myrkur härnäsi.
”Mitä? Sinunlaisesi lapsellinen ja nokkava jätti voi kyllä joutua ongelmiin! Helpostikin vielä”, tuhahdin, mutta päätin tällä kertaa antaa periksi. En olisi halunnut myöntää, mutta olin ollut huolissani toisesta.
”Lapsellinen? Nokkava? Jätti? Noinko nykyään puhutaan vanhemmille ja kokeneemmille?” Myrkur älähti, mutta jumala ei ollut oikeasti loukkaantunut sanoistani.
”Älähän nyt, rakas. Käyttäydy ison pojan lailla”, totesin ja rapsutin kutisevaa lapaani. Uroksen ilmeestä päätellen toinen oli huomannut lainaukseni.
”Ja sinä olet nyt se aikuinen meistä?” jumala kohotti kulmaansa.
”Sinua aikuisempi ainakin”, vastasin ja virnistin. Saipahan toinen eilistä hieman takaisin.
”Noin pieneksi olet aika varma itsestäsi”, tummaturkki naurahti ja puisteli päätään.
”Oli miten oli, hain meille aamupalaa. Tässä”, Myrkur sanoi ja viskasi peuranraadon eteeni, jumalalle ei ollut haaste eikä mikään kantaa kahta täysikasvuista peuraa. Kiitin pikaisesti ennen kuin aloin syödä uroksen tehdessä samoin. Syötyämme suuntasimme mereen laskevalle joelle ja siistimme veriset suupielemme.
”Miten pääsemme takaisin kotiin?” kysyin ja katselin taivaalle, katselikohan Höfundur meitä? Tumma uros pysähtyi vierelläni.
”Menemme jonnekin korkealle ja ulvomme. Portinvartijamme Dreki kuulee meidät ja avaa portin meille”, Myrkur vastasi.
”Määrittele ’korkealle’” sanoin. Oli mielenkiintoista, että pääsimme minne vain pelkästään menemällä, mutta kotiin pääsyyn tarvitsimme apua.
”Vähintään tunturi”, Myrkur sanoi ja katseli ympärilleen. En enää aistinut rentoutta toisessa jumalassa.
”Myrkur? Mikä on?” kysyin ja katselin ympärilleni myös. Näin pelkkää usvaista metsää. Hetkinen, missä välissä usva oli edes noussut?
”Hys. Ne ovat täällä. Kun sanon, juokse perässäni”, uros ohjeisti pälyillen ympärilleen. Nielaisin hermostuksissani, olin luullut, ettei jumalilla ollut vihollisia. Usva metsässä vain tihentyi ja pian näki tuskin kuonoaan pidemmälle. Pulssini kiihtyi.
”Mitkä ovat täällä?” ihmettelin hyssyttelystä huolimatta.
”Häädetyt”, tummaturkki sanoi hiljaa ja paljasti hampaansa.
”Olet aina niin tarkka aisteistasi Myrkur”, käheä ääni naurahti ihan lähellämme, mutten osannut paikantaa sitä ihan tarkkaan. Painauduin automaattisesti urosta vasten turvan toivossa. En pitänyt tästä, tilanne oli muuttunut liian ahdistavaksi. Kuulin ympärilläni epäselvää kuiskintaa ja yltämme kuului epämääräisiä suhahduksia. Emme tainneet olla enää yksin.
”Kukas tämä pikkuinen on? Hän tuoksuu tosi hyvältä”, ääni käkätti ihan kuononi edessä, mutten vieläkään nähnyt mitään. En hahmottanut edes mystisen hahmon ääriviivoja.
”Jätä hänet rauhaan Skógur!” Myrkur murahti ja syöksyi ääntä kohden hampaat irvessä.
”Noh noh Myrkur, olette meidän alueellamme, joten käyttäydy sen mukaan”, ääni sanoi, tällä kertaa ihan toisesta suunnasta. Pääni oli ihan pyörällä.
”Teillä ei ole ’aluetta’ maanpäällä. Alueenne on alhaalla”, Myrkur ärähti ja uroksen ääni kumisi ukkosen lailla.
”Olet aina niin tyly”, Skógur huokaisi. Räpyttelin silmiäni ja tunsin sydämeni takovan kurkussani saakka. Kehoni oli varmasti joustakin jännittyneempi ja jalkani tuntuivat raskailta. Pelkoa, tunsin pelkoa.
”Pikkuystäväsi vaikuttaa aika hermostuneelta”, ääni sanoi jälleen edestäni, mutta tällä kertaa näin parin sumeankeltaisia silmiä. Hätkähdin rajusti taaksepäin ja tömähdin Myrkurin kylkeen niin kovaa, että jumalakin ynähti.
”Etkö kuullut, mitä sanoin? Teillä ei ole oikeuksia astella maanpäällä, mutta vielä vähemmän teillä on oikeus asettua tiellemme. Te väistätte ja toivotte, ettemme kohtaa enää toiste”, tumma uros murisi ja fiksumpi olisi viimeistään nyt paennut. Jotenkin pidin Myrkurin kiusoittelevasta puolesta enemmän.
”Niin niin, häädetyt ovat kaiken alapuolella ja tottelemme jumalia. Tiedät kuitenkin, ettei se koske minua. Minun ja lasteni ei tarvitse kumartaa ketään, varsinkaan teitä hienohelmoja”, Skógur jyrähti.
Kuuntelin kaksikon sanaharkkaa ja tarkastelin samalla ääntä, joka sai vihdoinkin näkyvän muodon. Skógur imi itseensä usvaa ympäriltämme. Käheästä äänestä huolimatta, olento edessäni paljastui nartuksi. Skógurin turkki oli naavanharmaa (ja varmasti yhtä karhea). Suden leuassa roikkui pieni parta ja turkista törrötti oksia, sammalta ja kuivuneita lehtiä. Häädetty näytti suohon uponneelta.
”Höfundur hääsi sinut syystä, joten kunnioita sitä ja pysy poissa”, Myrkur ärähti. Näin selkeästi, että suuren jumalan kärsivällisyys oli loppumassa. Uros oli porauttanut jalkansa maahan ja isot lihakset olivat jännitetyt. Ei tarvinnut olla taitava elekielentulkkaaja, että ymmärsi tummaturkin valmistautuvan hyökkäykseen. Mitä tapahtui pakenemiselle? Oliko Skógur tökkinyt Myrkuria liikaa? Mitä kaksikon välillä oli aikaisemmin mahtanut tapahtua?
”Haluat selvästi repiä minut kappaleiksi, haluat vuodattaa vertani, mutta Höfundur on kieltänyt tavallisilta jumalilta häädetyn tappamisen. Isoveljeni on sitten niin kiltti!” Skógur räkätti. Silmäni laajenivat hämmästyksestä. Välillemme laskeutui hetken hiljaisuus.
”Eikö pikkuinen tiennyt, että Höfundur on veljeni?” Skógur virnisti ja asteli edestakaisin edessämme.
”Älä välitä Croon, hän ei voi satuttaa meitä”, Myrkur sanoi ja piti häädettyä tarkasti silmällä.
”Croon? Onpa söpö nimi”, narttu maisteli hetken nimeäni ja halusin häädetyn lopettavan. Nimeni ei sopinut harmaaturkkisen suuhun. Välillemme laskeutui taas hiljaisuus. Myrkur seisoi hievahtamatta paikallaan ja yritti nähtävästi pitää itsehillintänsä kasassa. Skógur vain virnuili edessämme. Minulla ei ollut mitään sanottavaa. Ihan kuin kaikki sanottava olisi sanottu, nyt olisi toiminnan aika. Ilmassa kuului vain sydämiemme syke, kaksi rauhallisempaa ja yksi kiivas. En tiedä kauanko seisoimme siinä, mutta siinä ajassa ehtisin pohtia voiko jumalan tappaa.
”Joko saamme repiä heidät kappaleiksi?” ääni yläpuoleltamme lopulta rikkoi hiljaisuuden. En siis ollut kuullut aikaisemmin omiani. Suhahdukset oli aiheuttanut nämä puissa olevat olennot.
”Siitä vain, en jaksa enää leikkiä. Pitäkää hauskaa lapsoset”, Skógur sanoi ja kääntyi selin meihin ja lähti astelemaan pois. Mitä kauemmas narttu meni, sitä selkeämmäksi ilma muuttui usvan kaikotessa.
Yläpuoleltamme kuului naurua ja pian puista laskeutui kymmeniä tummia hahmoja, jotka alkoivat kiertää meitä. Pakoreittiä ei olisi kuin häädettyjen läpi.
”Juoskaa pakoon.”
”Tylsää!”
”Ei mitään haastetta.”
”Yrittäkää edes paeta!”
”Jumalat ovat pelkureita!”
Ympärillämme oli niin paljon ääniä ja loukkauksia, etten erottanut niitä enää toisistaan. Luimistin korvani ja katsoin varoen Myrkuria. Jumala tärisi raivosta vierelläni, vihainen aura ylsi varmasti Skógurin lapsille saakka. Raivo ei kuitenkaan säikäyttänyt häädettyjä, pikemminkin yllytti jatkamaan härnäämistä.
”Katsokaa! Tuo tumma suuttuu pian kunnolla!”
Yksi huusi ja muut nauroivat pilkallisesti perään. Tiesin, että jos tilanne ei pian ratkeaisi, tumma jumala hyökkäisi ja aiheuttaisi verilöylyn. Tein ainoan asian, jonka sillä hetkellä keksin: aloin lausua oppimaani loitsua.
”Tulkohon Jumalan tunti,
Apu Herran auvetkohon,
Tämän puskun puskiessa,
Ilkeän ahistaessa,
Hätäisen huutaessa,
Pakkoisen parkuessa!”
En ollut ihan varma toimisiko loitsu Maassa kunnolla.
”Pentu yritti loitsia? Säälittävä yritys!”
Myrkur katsoi minua, hymyili hieman ja oli valmistautumassa hyökkäykseen. Olin aikeissa estää jumalaa rikkomasta Höfundurin asettamaa kieltoa, mutten ehtinyt, sillä ilmaa leikkasi kirkkain näkemäni valo ja kaikki hiljeni. Olin joutunut sulkemaan silmäni kirkkauden takia, mutta avatessani ne, edessäni seisoi valkeanharmaa ja haarniskoitu susi. Ei ollut enää epäselvää, etteikö loitsut toimisi myös Maassa.
”Menkää pois täältä”, valkea sanoi jäätävän kylmällä äänellä ja kääntyi häädettyjen puoleen hitaasti. Ilmestynyt uros pystyisi varmasti halutessaan jäädyttämään kaiken katseellaan. Tummat olennot lipoivat huuliaan ja mittailivat haastajaansa.
”Tule Croon, et halua jäädä jalkoihin”, Myrkur sanoi ja tuuppi minua kuonollaan liikkeelle. Havahduin transsistani ja sain jalkani liikkeelle. Häädetyt olivat siirtyneet lähemmäs valkoturkkista ja unohtaneet meidät. Uroksen johdolla lähdimme pois tilanteesta.
Juoksimme turvallisen matkan päähän ja pysähdyimme. Juostessamme olin kuullut ulvaisuja ja huutoa, mutta enää en kuullut niitä. Joko kamppailu oli ohitse tai olimme tarpeeksi kaukana. Toivoin ensimmäistä.
”Kutsuit sitten Sólseturin?” Myrkur naurahti epäuskoisena ja istahti alas. Tein samoin, koska jalkani tutisivat aikaisemmasta pelosta. Tunsin oloni myös erittäin huteraksi, epäilin syyksi loitsua.
”Höfundur opetti tuon minulle, joten en tiennyt sen olevan kutsumisloitsu”, vastasin ja katsoin tulosuuntaamme, mutten nähnyt pelastajaamme.
”Käytit loitsua, vaikket tiennyt sen tarkoitusta? Tosi fiksua Croon”, uros huokaisi ja pudisteli päätään ja kiristeli hampaitaan.
”Höfundur sanoi vain, että käytä tätä hädässä. Jos et huomannut, että olimme äsken helkkarinmoisessa pulassa!” tuhahdin ja ponkaisin takaisin seisomaan ärtyneenä.
”Oletko ihan varma, ettei Höfundur sanonut loitsusta mitään?” Myrkur sivuutti kommenttini ja jatkoi inttämistään.
”No ei sanonut! Kuka edes on Sólsetur?” kysyin närkästyneenä ja irvistin tummaturkille. Olisi toinen voinut edes kiittää.
”Hän on kodon vahvin soturi! Hän on kylmä, ilkeä ja julma. Lisäksi voit varautua siihen, että hän pyytää sinulta jotain vastapalvelukseksi. Tästä eteenpäin pysy kaukana hänestä”, uros ärähti ja loi minuun varoittavan katseen.
”Suutut siitä, että pelastin meidät? Ärripurreiletko kaikesta, mitä teen jatkossa?” tuhahdin ja kurtistin kulmiani.
”Äh anteeksi, pelkäsin puolestasi okei? En jaksaisi tapella kanssasi juuri nyt”, Myrkur huokaisi ja antoi kiukkunsa lähteä kasvoiltaan. Pystyikö kukaan edes leppymään yhtä nopeasti? Päätin kuitenkin antaa olla. Äskeinen tilanne oli ollut kiperä ja varmasti stressannut ja pelottanut meitä molempia yhtä lailla. Ajoin oman ärtymykseni pois, sillä uros oli oikeassa, en minäkään jaksanut tai halunnut tapella.
”Me selvisimme sieltä ja se on pääasia”, hymyilin sovittelevasti ja menin lähemmäs jumalaa. Istuuduin ihan Myrkurin eteen ja painoin kuononi tummaturkin vahvaan rintakehään ja suljin silmäni. Tunsin, kuinka uros laski päätään ja nuolaisi muutaman kerran päälakeani ennen kuin painoi oman kuononsa kaulansivuani vasten.
”Huilataan hetki ja jatketaan sitten matkaa?” ehdotin ja tummaturkki nyökkäsi turkkiani vasten.
Hätätilanne oli muuttanut suhtautumieni Myrkuriin. Nyt saatoin jo ajatella yhteistä elämäämme. Stressi oli saattanut herättää sisältäni jotain ennennäkemätöntä ja alitajuista urosta kohtaan. Ehkä olin unohtanut sen, kuka olin ollut ennen. Ehkä en vielä tiennyt kaikkea kaikesta, enkä tuntenut itseänikään kunnolla. Yhdestä asiasta olin kuitenkin varma, Myrkur suojelisi minua henkensä uhalla ja olin valmis tekemään samoin.
♦♢♦♢♦♢♦♢♦♢♦
A/N2: Tällasta tällä kertaa :3 Tuo Croonin lausuma loitsu on ihan oikea loitsu "Suomen Kansan Muinaisia Loitsurunoja" -kirjasta, joka on Lönnrotin käsialaa ja kirja on ilmestynyt 1880 C: En lainannut loitsua kokonaan, sillä jatko ei olisi enää sopinut eikä alkukaan oikein sopinut tuohon tilanteeseen. Tuo pieni pätkä siis kuuluu alkuperäiselle tekijälleen.