Peili (Draco oneshot-kokoelma, K-11) 4/?

[repa]

Ficin nimi: Peili
Kirjoittaja: repa
Beta: -
Genre: angst
Ikäraja: K-11

Summary: ”Minä rakastin isääni. Vielä enemmän rakastin äitiäni.  Heistä vain äiti rakasti takaisin. En silti voinut olla isälle vihainen.”

Vastuunvapaus: Olen hyvin harmissani joutuessani toteamaan, etten omista Harry Potter -maailmaa enkä hahmoja. Joudun tyytymään vain viattomaan leikittelyyn, josta en hyödy taloudellisesti lainkaan. Henkistä tyydytystä myönnän saavani, mutta kaikki kunnia (ja allekirjoitaneelta suuren suuri kiitos) menee Rowling-tädille, joka mahdollistaa uuden harrastukseni.

A/N: Oon kirjoittanut hyvin paljon Luciuksesta, mutta  Dracon olen onnistunut toistaiseksi jättämään rauhaan. Nyt en enää pysty, koska koen, etten voi kirjoittaa Luciuksesta, jos en kirjoita Dracon näkökulmaa vastapainoksi. Tämä isä-poika-suhde on mielestäni todella kiehtova kirjoittamisen kannalta. Edelleen Lucius on omassa päässäni narsisti, mutta miltä Dracosta tuntuu narsistin uhrina? Kurkataanpa vähän pojan mieleen tässä oneshot-sarjassa.

Suosittelen tutustumaan myös Lucius ficlet-sarjaan:10 kertaa, jolloin Lucius suuttui Dracolle ilman syytä (K-11)
sekä Lucius-oneshot -kokoelmaan: Kuin kukkaa kämmenellä (max. K-18)

Voisin kuvitella kokonaisuuden hahmottuvan paremmin, jos ymmärtää ensin, miten hahmotan Luciuksen hahmona.

_______________

Ficin nimi: Kysymys (sarjaa: Peili)
Kirjoittaja: repa
Beta: -

Genre: angst
Ikäraja: S

A/N: Tämä syntyi nopeasti ja juurikaan pureskelematta. Koska olen toisinaan överi-malttamaton, en kierrättänyt tätä betojeni kautta lainkaan. Halusin toisin sanoen julkaista tämän nopeasti. Kun aloitin kirjoittamisen, ei mulla ollut muuta motiivia kuin kirjoittaa ylös Dracon ajatuksia. Tästä tuli omasta mielestäni ihan kiva. Angstin kirjoittaminen on mulle hankalaa, koska mulla on usein tapana alkaa vellomaan ja rypemään kaikessa surkeudessa. Tässä en kuitenkaan mielestäni siihen sortunut. Myönnän toki, että synkeää on, mutta ei omasta mielestäni epäuskottavassa mittakaavassa.

p.s. Kerrankin olen lupausteni veroinen: Mä oikeasti kirjoitin muutakin kuin Luciusta ; ) (vaikka kyllähän tää melko läheltä liippaa)


Kysymys


Isä oli vihainen. Olin peloissani, mutta sitä en saanut näyttää. Yritin väistellä isän katsetta. Silmät salamoivat kohti minua ja tiesin, että olin kiipelissä. En voinut tehdä mitään rauhoittaakseni isää. Ainoa, mitä saatoin tehdä, oli olla hiljaa ja rukoilla äänettömästi, että joku -kuka tahansa- tulisi ja pelastaisi minut. Tiesin, ettei kukaan tulisi. Kukaan ei koskaan tullut.

En voinut vastata isän katseeseen. En uskaltanut. Tuijotin kenkiäni vaitonaisena. Annoin katseeni juosta kiiltävällä nahalla. Laskin, monenko sirkan läpi nauhat kulkivat. Sekosin laskuissani, koska olin liian hermostunut. Keskityin hengittämään rauhallisesti, koska halusin pysyä kasassa. Tiesin, että minun pitäisi kohottaa katseeni isän silmiin. En  voinut tehdä niin. En halunnut nähdä pettymystä ja inhoa, koska se tuntui aina siltä kuin sieluani olisi kuorittu auki kerros kerrokselta.

Isän ääni oli jäätävä, kun hän kysyi minulta, miten on mahdollista, etten tiennyt. En osannut vastata. Isä kehotti minua nostamaan katseeni. Minun täytyi hetki koota itseäni. Sain kuitenkin kohotettua leukaani ylemmäs ja otettua katsekontaktin isääni. Näin säälimättömät silmät. Tunsin oloni kelvottomaksi.

Isä toisti kysymyksen. En osannut vieläkään vastata, joten sanoin, etten vain tiennyt. Vastaukseni ei miellyttänyt isää. Tietenkään se ei miellyttänyt. Minun olisi pitänyt tietää. En ymmärrä, miten se olisi voinut olla mahdollista, mutta tajusin, että isän mielestä minun oli tiedettävä. Tunsin vatsassani jäätävää kauhua sen vuoksi, ettei minulla ollut vastausta.

En tiedä, millainen katse minulla oli silmissäni. Tajusin kuitenkin, että vääränlainen. Sen näki isän ilmeestä ja jääpiikkisistä silmistä. Olin tottunut piilottamaan kasvoni vahamaisen maskin alle. Nyt en siihen pystynyt. Olin liian hermostunut. Kotona elämä oli ainaista varpaillaan olemista. Koulussa kaikki oli helpompaa.

Huomasin isän hermostuvan. Mietin, olisiko tänään yksi niistä päivistä, jolloin isän käsi lävähtäisi lujaa poskelleni. Siihen en tottunut koskaan. Se tuntui aina siltä kuin olisin surkein ihminen maan päällä. Kuin olisin ollut pilalle mennyt testiversio, joka pitäisi heittää käyttökelvottomana roskakoriin. Isän mielestä varmasti olinkin. En ollut aivan varma omasta mielipiteestäni. Joskus oli vaikeaa katsoa aamulla peiliin ja kohdata näkemänsä.

Isän kanssa eläminen oli kivuliasta. En tarkoita fyysistä kipua, sillä isä ei ollut usein väkivaltainen. Isä ei hakannut minua rutiinin vuoksi. En ollut säästynyt lyönneiltä, mutten myöskään saanut niitä säännöllisesti. Lyönnit olivat harvinaisia. Isä käytti enemmän henkistä ylivaltaansa. Isä tiesi, että se riitti. Minut oli jo alistettu, joten minuun ei tarvinnut käyttää enempää voimaa.

Huumorintajuni on ilmeisesti mustaa, koska joskus minua huvitti, miten hemmoteltuna minua yleisesti pidettiin. En ollut koskaan rikkonut sitä illuusiota. Päinvastoin minä vahvistin sitä. Minä olisin halunnut olla hemmoteltu, joten koulussa annoin itseni usein kuvitella olevani. Ei se toiminut. Ulospäin olin kenties vakuuttava, mutta sisimmässäni tiesin aina totuuden. Minun isäni ei rakastanut minua.

Tunsin ilmassa kiristyvää jännitettä. Isä mulkoili minua hurjistuneena. Melkein näin verisuonen tykyttävän hänen ohimollaan ja olisin hyvin voinut kuvitella isän silmien pullistuvan ulos kuopistaan. Isä näytti uhkaavalta ja tiesin olevani kaulaani myöten kusessa. Haluaisin sanoa, ettei se haitannut, koska olin tottunut siihen. Totuus on se, ettei siihen voinut tottua ja että se vaivasi minua. Oli vaikeaa saada kurinpalautusta asioista, jotka eivät johtuneet minusta.

Inhosin toistaa itseäni isän edessä, mutta sanoin silti uudelleen, etten tiennyt. Ääneni värisi hermostuksesta. Tiesin, ettei isä pitänyt siitä. Laskin katseeni, koska en halunnut nähdä isän silmistä, mitä hän ajatteli minusta. Inhosin, ettei  minulla ollut tarvittavia vastauksia. Olisin halunnut sanoa ne sanat, jotka isä halusi kuulla. Mutta mistä olisin voinut tietää, minne äiti oli päivällisen jälkeen mennyt. Ei hän ollut sitä minulle kertonut. Ilmeisesti ei isällekään. 

Joskus mietin, tekikö isä tämän kaiken vain alistaakseen minua. Usein päättelin, että juuri niin asia oli. Silti halusin aina karistaa ajatuksen pois mielestäni. En halunnut uskoa, että isä olisi niin julma. Minä rakastin isääni. Vielä enemmän rakastin äitiäni.  Heistä vain äiti rakasti takaisin. En silti voinut olla isälle vihainen.

Olisin halunnut syntyä normaaliin perheeseen.  Minulla ei tosin ole juurikaan käryä siitä, miten normaalissa perheessä eletään. Voi olla, ettei sekään olisi tuntunut hyvältä. Silti jäin usein itselleni kiinni siitä, että haaveilin olevani tavallinen. Joku muu kuin Malfoy.

Mutta totuus oli se, että minä olin Malfoy. En päässyt sitä pakoon, kuten en päässyt pakoon isääkään. Silloinkin, kun isä ei ollut fyysisesti läsnä, kuulin hänen sanojensa jyskyttävän mielessäni.  Isä oli päässyt jo pääni sisälle eikä pakopaikkaa ollut. Oman minuuteni sirpaleet olin haudannut syvälle piiloon. Minä olin marionettinukke, jota isä ohjasi.

Minun tekisi kovasti mieli sanoa, etten välittänyt. Se ei kuitenkaan olisi totta. Usein mietin, miten kelvoton minun täytyi olla, kun oma isäni ei kyennyt minua rakastamaan. En voinut syyttää isää. Oli varmasti vaikeaa katsella vuodesta toiseen poikaa, joka oli näin epäonnistunut.

Oikeastaan isä oli ihailtavan kärsivällinen kanssani.

[repa]

Ficin nimi: Illuusio (sarjaa: Peili)
Kirjoittaja: repa
Beta: -

Genre: angst
Ikäraja: S

A/N: Mitä mä tästä nyt sanoisin. En oo uhrannut kovin montaa ajatusta ficeille viime päivinä, koska oon ollut hirmuisen kiireinen muiden harrastusten parissa. Tänään kuuntelin musiikkia ja bäng -kirjoitusinspis iski. Mä sitten näpyttelin tämän ja laitoin muutamaksi tunniksi muhimaan. Lukaisin tän uudelleen ja aattelin, että ehkä menis julkaisuun kuitenkin. Tässä on kuitenkin pointteja, jotka selventää tätä mun pääni kehittämää Draco-on-narsisti-Luciuksen-uhri -soppaa. Alatte varmaan jo kyllästyä mun teemaan, mutta lupaan, ettei tämä narsismi-aihe tule päättymään ihan heti. Lähipiirissä on ihan uskomattoman paljon narsistien uhreja, joista ammennella inspistä.. Typot ja kielioppivirheet otan omaan niskaan. En vaivautunut kierrättämään tätä betalla koska oon kaikki-mulle-heti-nyt-lähetä-lähetä -persoona.

~*~

Illuusio


Istuin Tylypahkan pikajunassa helpottuneena siitä, että uusi kouluvuosi oli alkamassa. Vihasin asua kesät kotona, mutta se oli minun velvollisuuteni Malfoyn perillisenä. Koulu oli minun lepopaikkani, jossa latasin akkuja kestääseni seuraavan kesän. Tylypahka tuntui enemmän kodilta kuin sukukartanomme. Sitä en tosin ääneen ikinä uskaltaisi myöntää -en ainakaan isälleni.

Tiesin kyllä, että isäni mahti yltäisi tarvittaessa kouluun saakka. Hän sai kyllä tietoonsa tapahtumia lukuvuodeltani. Osan suoraan minun kertomanani, osan muuta kautta. Oli kuitenkin vapauttavaa voida taas hengittää normaalisti ja olla olematta jatkuvasti varuillaan. Kotona jouduin olemaan kuin kaikuluotain, joka jatkuvasti tarkkailee, millä tuulella isä on. Minun täytyi olla aina valmiina vaihtamaan olemustani ja mielipiteitäni sellaisiksi, miksi isä ne kulloinkin halusi muovata.

Isä on ailahtelevainen ja ehdoton. Nuo kaksi piirrettä eivät sovi yhteen. Ne tekevät ihmisestä vaikeasti miellytetttävän. Kesällä olin aina varma, että olen viallinen ja turha. Koulussa tuudittauduin rooliini, jossa sain leikkiä tärkeää ja omahyväistä. Joskus käyttäydyin kuin sisälläni asuisi kaksi täysin erilaista ihmistä. Kotona olin tahdoton eläin ja Tylypahkassa oman arvonsa tunteva snobi. Kumpikin rooli tuntui tietyllä tasolla omalta ja samalla väärältä. Itse olin kai jossakin kahden ääripään välissä. Piilossa katseilta. Suojassa.

Koin helpotusta istuessani junassa tuttujen koulukavereideni keskellä. Minun ei tarvinnnut kuin pitää yllä rakentamaani kuvaa, jonka olin hionut muotoonsa useiden vuosien varrella. Muut nielivät epäröimättä todeksi valheeni siitä, kuka olin. Heillä ei ollut aavistustakaan, että oikea minä oli piilossa kaiken uhoamiseni alla. Se oli haudattu syvälle, jotta isä ei pääsisi siihen käsiksi ja talloisi sitä jalkoihinsa. Se oli niin piilossa, etten aina itsekään päässyt siihen käsiksi. Olin kai itsekin hyväksynyt roolini todeksi.

Tietenkin minulla oli paineita koulussa. Koska olin luonut itselleni vahvan ulkokuoren, piti kuvaa pitää jatkuvasti yllä ja se vaati tietyn määrän ponnisteluja. Onneksi osasin valehdella. Osasin myös näpäyttää ilkeämielisillä letkautuksilla niitä, joista en pitänyt tai jotka asettuivat tielleni. Osasin pitää kasvoni tyynenä vaikka sisälläni myllersi. Osasin taikoa kasvoilleni täydellisen maskin, johon kuului leuhka ilme ja ivallinen virne. Totuuden nimissä täytyi kyllä myöntää, että minä olin leuhka siitä, millaisen kuoren oin onnistunut luomaan. Ivallisuuteni taas johtui pitkälti siitä, että minusta oli hauskaa katsella välillä toisten alennustilaa. Koin siitä tahtomattanikin mielihyvää. Joskus tulin miettineeksi, mahtoiko isästä tuntua samalta, kun hän höykytti minua.

Minä vuorotellen vihasin ja rakastin isääni. Vihasin sitä, miten hänen silmistään näkyi halveksunta kaikkea itseään vähäpätöisempää kohtaan. Hän ei välittänyt siitä, miten monin eri tavoin hänen useat tekonsa olivat tuomittavia velhomaailman silmissä. Hän osasi peitellä likaiset yksityiskohdat näkymättömiin ja oli liian ovela jäädäkseen kiinni mistään laittomasta. Hän tiesi aina, mistä narusta vedellä, kun hän halusi alistaa muut tahtoonsa. Hän oli itseään täynnä oleva mulkvisti, joka kohotti itsensä kaikkien muiden yläpuolelle. Ja silti minä rakastin häntä.

Oikeastaan minä ihailin isääni. Hän oli hyvä puhumaan ja osasi tarvittaessa puhua mustan valkoiseksi ja valkoisen mustaksi. Olin oppinut, ettei hänen kanssaan kannattanut väitellä, sillä hän voitti aina. Poikkeuksetta hävisin kiistan jo siinä vaiheessa, kun avasin suuni sanomaan poikkipuolisen sanan. Isä oli aina oikeassa. Isän sanaa ei kannattanut kyseenalaistaa. Helpommalla pääsi, jos oli hiljaa ja myöntyi. Isä oli vahva auktoriteetti. Hän oli vaikutusvaltainen ja rikas. Hänen ominaisuuksillaan kuka tahansa menestyisi elämässään. Silti isä oli aina tyytymätön. Hänelle ei riittänyt mikään.

Koulussa tavoittelin samanlaista valtaa kuin mitä isä ilmensi kotona. Halusin tietää, miltä tuntui, kun muut tekevät mitä käsken. Osittain olin saanut maistaa vallan tunnetta. Ymmärsin, miksi isä oli rakastunut tunteeseen. Koulussa yritin opintojen ohessa oppia ymmärtämään isää. Uskoin, että isä halusi minun menestyvän koulussa kaikilla osa-alueilla -myös sosiaalisissa suhteissa. En voinut kieltää, etteikö tuntunut hyvältä olla suosittu ja arvostettu. Silti tunsin oloni usein pieneksi ja heikoksi, vaikkeivat muut sitä kyennetkään näkemään.

Isältä oli lipsahtanut – tarkoituksella tai vahingossa - muutaman kerran, että hän valmensi minua tulevaan, koska ei halunnut poikansa nolaavan itseään silloin, kun Pimeyden Lordi olisi taas vallassa. Minun tietenkin oletettiin olevan samaa mieltä isäni kanssa siitä, kenen seuraamiselle halusin elämäni omistaa. Oma mielipiteeni oli niin tyhjä ja merkityksetön, ettei kukaan ollut vaivautunut edes sitä kysymään. Olin oppinut, että isäni määräsi suunnan ja vauhdin. Minä yritin vain pysyä kyydissä ja selvitä hengissä. Elämä sujui rauhallisesti, jos tein, kuten isä käski. Olin riittävän monta kertaa ollut eri mieltä hänen kanssaan, jotta tiesin, ettei se kannattanut.

Junan vaunussa istuessani koin oloni helpottuneeksi. Katselin maisemia, jotka vilisivät ohi ja kuuntelin puolella korvalla, mitä tupakaverini juttelivat. Silti koin, että kaikki oli väärin. Minun ei pitäisi tuntea olevani menossa kotiin vaan pois kotoa. Minun ei kuuluisi tuntea olevani perheeni luona vaan erossa perheestäni. Minun ei kuuluisi tuntea olevani enemmän elossa tänään kuin eilen. Minun ei kuuluisi tuntea olevani vapaa. Minun ei kuuluisi tuntea olevani turvassa. Ja silti tunsin niin enkä voinut sille mitään.

Mietin, milloin tulee se vuosi, etten enää palaa takaisin Malfoyn kartanoon. Olin usein miettinyt karkaamista. Ei minulla ollut paikkaa minne mennä -paikkaa, josta isä ei minua löytäisi. Hän löytäisi minut mistä tahansa ja hän etsisi niin kauan, että saisi haettua minut takaisin kotiin. Olisi sulaa hulluutta yrittää lähteä. Olisin käytännössä mennyttä, kun isä löytäisi minut. Arvostin elämääni sen verran, etten uskaltaisi riskeerata kaikkea. Oli helpompaa alistua kuin kapinoida. Isä oli kouluttanut minut hyvin. Hän tiesi, etten uskaltaisi asettua häntä vastaan. Hän tiesi, että vaikka inhosin jokaista lomaani Malfoyn kartanossa, minä tulisin kiltisti takaisin aina, kun vihelletään. Ja isä tiesi, että minä tiesin hänen tietävän. Siihen koko suhteemme perustui. Tietoon ja pelonsekaiseen kunnioitukseen.

[repa]

Ficin nimi: Turtumus (sarjaa: Peili)
Kirjoittaja: repa
Beta: -

Genre: angst
Ikäraja: S

A/N: Aivopieruja yöllä, jee! Mä varmaan häpeen silmät päästä, kun tuun nää kaks viimesintä lukasemaan joku päivä. Mutta julkaisen silti, koska on sellanen fiilis. Tiiätteks; yöllisen kukkumisen jälkeinen fiilis, joka tulee, kun oot osannut kirjottaa kokonaisia lauseita ja oikeesti useita peräkkäin vaikka oot tosi väsynyt?   No, joka tapauksessa keksin hyödyntää dissosiaatiota ja tuli sellainen iso oivallus. Oivallukseni ensimmäisen tuotoksen saatte nyt tässä. Ja nyt mä painun nukkumaan ennen kun oon spämminy näitä mun oneshotteja koko finin täyteen...

~*~

Turtumus


Usein napsautan tunteet pois päältä, että jaksan omaa elämääni. Elämäni on haasteellista, tuskaista ja ongelmakeskeistä. Aina, kun luulen, että pääni on pinnalla, jokin osa-alue elämässäni romahtaa. Koskaan ei mene pitkään hyvin. Aina on jotakin meneillään. Jotakin, mitä en kaipaa. Siitä selviää vain, jos ei anna minkään satuttaa.

Koen tunteita niin paljon, etten kestä niitä. Olen oppinut turvautumaan dissosiaatioon turvakeinonani. Irrotan itseni todellisuudesta ja pakenen sumuverhon taakse. Sieltä katson kaikkea turvallisesti lasin takaa. Toimin näennäisen normaalisti, mutten ole kokijana omassa elämässäni. Olen sivustaseuraaja, joka vain tarkkailee tapahtumia. En tunne elämääni. Minä vain katselen.

Kun on lapsesta saakka elänyt häiriintyneessä ympäristössä, kasvaa väkisinkin kieroon. Ulkoiset käytöstavat ja statukset muuttuvat oljenkorreksi, johon takertuu, koska muutakaan ei ole. Sitä turvautuu tunnekylmyyteen, ivallisuuteen, halveksuntaan ja uhoamiseen. Ja sen minä osaan. Näyttelemisen.

Moni näkee minusta  vain kieroon kasvaneen ulkokuoren. He eivät osaa katsoa sisään. He eivät näe kuin kuoren. Heitä ei luultavasti edes kiinnosta nähdä maskin läpi. He tuomitsevat sen, mitä he näkevät. Silti se on helpompaa, että he tuomitsevat kuoren kuin sisimmän. Sattuu se silti, mutta sen pystyn vielä kestämään. Jos en koskaan näytä aitoa itseäni kenellekään, kukaan ei voi tuomita syvintä sisintäni. Silloin pahat sanat, ilkeät herjat ja loukkaukset eivät pääse ihon alle. Silloin tämä kaikki on helpompi kestää.

Koska ei ole mitään, mistä voisi olla ylpeä, on oltava ylpeä siitä, mitä on. Se tarkoittaa sitä, että toistelen isäni sanoja onttoina kuin ne olisivat omia ajatuksiani. Olen puhdasverinen, joten minun täytyy olla siitä ylpeä. Olen Malfoy, joten olen ylpeä siitäkin. Olen luihuinen, joten olen ylpeä tuvastani. Raha, maine, status. Muutakaan ylpeyden aihetta ei ole, joten on oltava ylpeä niistä, mitkä voi kääntää rehentelyn aiheiksi. Jos en turvaudu rehentelyyni ja pakene sen taakse, en jaksa omaa elämääni.

Vihaan itseäni. Nyt olen sen myöntänyt. Vihaan sitä, miten en osaa vastustaa isääni ja miten en osaa tehdä äitiäni ylpeäksi. Vihaan sitä, että näytän isältäni ja jopa ilmeeni muistuttavat häntä. Kukaan ei voi vahingossakaan unohtaa, kenen poika olen. Ei, koska korostan sitä jokaisessa mahdollisessa ja mahdottomassa välissä. Odota, kun isäni kuulee tästä! Minun isäni on sitä mieltä... Minun isäni sitä ja tätä. Minä olen Malfoy ja minun isäni on Lucius Malfoy. Minun Isäni! MINUN PYHÄ ISÄNI, JUMALAUTA!! 

Ja jotta kukaan ei varmasti unohtaisi, kenen poika olen, minä myös käyttäydyn kuten isäni. Kävelen surutta niiden yli, jotka sattuvat olemaan tielläni. En jaksa kiinnostua muiden tunteista, koska en jaksa kiinnostua omistanikaan. Teen, mitä haluan ja silloin, kun haluan. Jos joudun pulaan, otan yhteyttä henkilöön, joka voi tasoitella tietäni: Isääni. Jos haluan jotakin, tavoittelen sitä keinoja kaihtamatta. Vaadin parasta kaikessa ja kaikilta. Myös itseltäni. Ja silti en ikinä onnistu miellyttämään isääni. Haluaisin joskus kuulla isäni suusta lämpimät sanat: Olen sinusta ylpeä, Draco!

Minulla ei ole mitään syytä opetella olemaan enemmän olemassa. Olen Malfoyn perillinen, mikä tarkoittaa käytännössä sitä, että tieni on jo ennalta päätetty. Minun elämäni on suunniteltu jo minun ollessani pieni lapsi. En saa itse määrätä edes omasta elämästäni. Jos en voi olla ylpeä edes itsestäni ja valinnoistani, miten voisin olla ylpeä mistään saavutuksestani? Ei minullekaan riitä mikään. Koen aina olevani huono. Luuseri.

Alistun, koska se on helpompaa. En jaksa kiinnostua elämäni suunnasta riittävästi, jotta kokisin vaivan arvoiseksi vastustaa isäni hirmuvaltaa. Olen saavuttanut turtumuksessani pisteen, ettei minua enää edes aidosti kiinnosta. Jollakin tajunnan tasolla tiedostan, että olen oikeutettu määräämään itse elämästäni. Käytännön tasolla en kuitenkaan jaksa ajatella asiaa, koska on helpompaa olla ajattelematta. On helpompaa paeta sumuverhon taakse.

Joskus sorrun miettimään koko sotkua, jota kutsun elämäkseni. Silloin saatan huomata, kuinka rintaa alkaa ahdistaa ja minun on vaikeaa hengittää. Huomaan käsieni tärisevän ja silmiin tulevan inhottava tunne, joka saa minut räpyttelemään kiivaasti, jottei kyynel lähtisi vierimään poskelleni. Silloin suutun itselleni. Ei minulla ole aikaa tunteilla. Jos annan itselleni luvan tunteiluun, en kestä enää enempää hyödytöntä elämääni. On helpompaa olla turta kuin kokea. Minun tunteeni ovat kipua. Joskus riemua, jonka olen yleensä saanut aikaiseksi sortamalla muita. Minun isäni on opettanut minut taktikoimaan. Olen huomannut, että hän on opettanut taktikoinnista vain sen osuuden, jossa ajan hänen etuaan.

Kyllähän minä joskus itseäni satutan. Otan sauvan käteen ja loitsin yksinkertaisen loitsun. Opin sen kirjasta, jonka löysin Tylypahkan kirjaston kiellettyjen kirjojen osastolta. Olen aivan varma, etten ole ensimmäinen, joka sellaista on etsinyt. Aivan varmasti moni nuori velho ja noita käyttää samaa loitsua purkaessaan pahaa oloaan. Loitsu aiheuttaa kovaa kipua, kun sen loitsii ihoon. Voisin melkein kuvailla sitä voimakkuudeltaan samaksi, minkä kidutuskirous aiheuttaa. Erona vain, että tämä loitsu aiheuttaa kivun vain sauvan kärjen kohdalle. Ja kyllä, minua on kidutettu. Ja kyllä, se oli isä. Olisitte kysyneet kuitenkin.

Minä satutan itseäni silloin, kun tunnen tukehtuvani sieluni hätähuutoihin. Olen kuullut, että jästit käyttävät usein veistä. En ymmärrä, minkä vuoksi valuttaa verta, kun kipua voi aiheuttaa ilmankin. Olen kyllä itsekin toisinaan miettinyt, kuinka kiehtovaa olisikaan nähdä oman verensä vuotavan. Ehkä etsin sopivan loitsun tähän tarkoitukseen. En halua arpia. Minun posliininen ihoni menisi pilalle enkä halua olla pilalla. Isälleni ei kelpaa mikään pilaantunut enkä missään tapauksessa halua jäädä kiinni siitä, että aiheutan itselleni vapaaehtoisesti kipua. Isä ei pitäisi siitä. Se, että kipu auttaa minua jaksamaan, ei merkitse mitään hänelle.

Olen käyttänyt myös loitsua, joka saa sielun tuskan heijastumaan kehon lihaksiin. Kipu on hyvin kokonaisvaltaista ja rajua. Siitä ei jää merkkejä, mutta se herättää todellisuuteen tehokkaasti. Oloni on aina hyvin hutera, kun olen kiduttanut kehoani pistämällä sen kokemaan sieluni kärsimyksiä. Olen oppinut nauttimaan fyysisestä kivusta. Olen jäänyt siihen koukkuun. Toiset jäävät koukkuun alkoholiin tai kiellettyihin liemiin. Korkeintaan pelaamiseen tai seksiin. Mutta minä olen koukussa kipuun.

Jos elämä on arvoltaan vain pitkä jono nollia, on vaikeaa arvostaa mitään, mitä tulee eteen. Olen nykyään niin puutunut kaikkeen, että hyväksyn jokaisen eteen tulevan asian ilman tunteilua. En tiedä, onko se isäni tarkoituskin -tehdä minusta tunteeton robotti. Hän on onnistunut siinä, sillä en vain jaksa enää kiinnostua. Minulla ei ole mitään. Jos saisin yhden ykkösen nollajonon eteen, minulla olisi kaikki ja vielä enemmän. Mutta ilman pientä ykköstä ei ole kuin jono nollia, joiden arvo ei ole mitään. Minun arvoni ei ole mitään. Elämäni arvo ei ole mitään.

Olen miettinyt, että jos koko elämäni on tätä samaa, olisiko parempi hoitaa itsensä hengiltä? Olen aina ajatellut, että itsemurha on häpeällistä ja vain heikkojen ihmisten ratkaisu. En ole enää aivan varma. En minä oikeastaan haluaisi kuolla. Haluaisin vain, että tämä kaikki loppuisi. Surullista on mielestäni se, että edes ajatus omasta kuolemastani ei aiheuta minussa minkäänlaista reaktiota. Siksi päädyn lopulta aina siihen, että voin samantien vielä elää. Sama se kai on, että olenko elossa kuollut vai hautakiveen hakattu nimi.

Voit sanoa minua luuseriksi. Voit kutsua minua, miksi haluat. Se ei enää kiinnosta minua. Olen liian kyllästynyt elämääni. Olen liian kyllästynyt valheisiin, vaikka edelleen pidän niistä kiinni. Minulla ei ole muuta kuin valheeni. Olen kyllästynyt itseeni, isääni, äitiini, ystäviini. Olen kyllästynyt vihamiehiini. Olen kyllästynyt tulevaisuuteen, menneisyyteen ja nykyisyyteen. Olen kuin haamu, joka vain raahautuu harmaasta päivästä seuraavaan. Olen välitilassa, jossa en ole elossa, mutten kuollutkaan.

Jos oikeasti haluaisin kuolla, voisin suututtaa Pimeyden Lordin. Silloin kuolema olisi varma ja lopullinen eikä sitä voisi perua. Voisin osoittaa jykkää petturuutta. Elää hetken veitsen terällä kisaillen elämästä. Ja sitten vain... Kuolla. Olen takertunut tähän ajatukseen, koska sen on ainoa, mikä minua enää liikuttaa vähääkään. Olen ehkä hieman utelias, että kauanko kykenisin elämään, jos ryhtyisin vastustamaan Mestaria avoimesti. Olisin hyvin kuollut hyvin nopeasti, mutta kokisinko viimeiset elämäni hetket syvemmin kuin koko aiemman elämäni yhteensä? Olisiko se sen arvoista?

Toisaalta; mitä väliä, sillä tämä harmaus tappaa minut joka tapauksessa eläväksi kuolleeksi.

[Nava]

Tykkään koko ajan vain enemmän ja enemmän tästä siun versiosta Malfoyn-perheestä. Nää ficit on niin mielenkiintoisia! Sydäntä särkeviä, mutta mielenkiintoisia. Erityisesti tykkään tästä Dracon näkökulmasta, mutta mietin myös, millä tavalla Narcissa näkis tilanteen.

Muutama sana jokaisesta ficistä:

Kysymys
Tässä ficissä paistoi se, että niinkin pieni asia kuin kysymys siitä, missä Narcissa mahtaa olla, saa noin suuren reaktion aikaan. Eikä Luciuksen tarvii välttämättä edes sanoa mitään, kun ne sanat kaikuu Dracon pään sisällä jo automaattisesti. Tekis mieli väittää vastaan, että kyllähän se Lucius nyt Dracoa rakastaa, edes pikkiriikkisen verran, vaikka onkin tuollainen kusipää. Mutta ei miusta oo sellaista väittämään.
Päällimmäiseksi mieleen jäi se, että asiat ei oo mustavalkoisia. Tunteet ei oo mustavalkoisia. Yks tunne ei sulje toista pois, vaikka ne olis täysin ristiriidassa keskenään. Toisaalta on riipaisevaa, että Draco rakastaa isäänsä saamastaan kohtelusta huolimatta, mutta toisaalta se antaa toivoa.

Oikeastaan isä oli ihailtavan kärsivällinen kanssani.

Tää loppu oli ehdottomasti ficin kohokohta. Kun on niin rikki revitty, alistettu ja kaltoin kohdeltu, ääni pään sisällä kuiskaa, että se toisen käytös on ihan oikeutettua. Että ainakin osa viasta on itsessä.

Illuusio
Jännä miten samanlaiselta tuo alku kuulosti verrattuna Harry kokemuksiin.
Tässä rupes sekoittumaan Dracon uhrin rooli siihen, että se itse tunsi nauttivansa vallasta ja muiden alistamisesta. Mutta edes asettuminen tuohon vallankäyttäjän rooliin ei saanut sitä tuntemaan itseään hyväksi, kun Lucius on tuhonnut sen itsetunnon täysin.

Turtumus
Miks Draco ei ajatellut, että sehän vois tappaa Luciuksen?! Eihän se siihen pystyis, kun ei se oo murhaaja, mutta ois se sitä voinut ajatella.
Tää osa kuvasi hyvin sitä tuhon laajuutta, mitä ihmisessä voi saada aikaan. Mieli rupee rakentamaan omaa järjestelmäänsä suojellakseen itseään. On helpompaa, kun ei välitä, mutta välittämättä oleminen ei oo niin yksiselitteinen asia, että se oikeesti ois helppoa.
Tuo nimi kuvaa ihan täydellisesti tätä ficciä ja fiilistä. Tykkäsin tuosta itsensäsatuttamiskohdasta ja itsemurha-ajatuksista, kun ne oli toisaalta niin tuskaisia, mutta toisaalta tuntui, ettei niillä ollut Dracolle mitään väliä.

On järkyttävää, miten asiat voi vääristyä. Se on niin kuin ketjureaktio, yks asia johtaa toiseen, ja asiat menee koko ajan vain enemmän ja enemmän solmuun. Nää siun ficit on niin täynnä tunnetta, että tekis mieli huutaa ja tehdä loppu kaikelle vääryydelle, vaikka nautinkin näitten lukemisesta. Haluun niiiiin kovasti tietää, mihin tää Draco/Lucius-suhde kehittyy. Optimistina tietenkin toivoisin, että lopulta Draco pääsisi Luciuksen kynsistä, mutta eihän se kärsimys siihen lopu, koska Lucius on jo päässyt Dracon pään sisään, ja sen takia seuraa Dracoa kaikkialle.

Kiitos, kiitos ja kiitos!

[repa]

Demure: Miten multa on taas mennyt sun kommentti ohi? Apua, oon puupää! Kiitos hirmuisesti palautteesta. Ihanaa kuulla, että tykkäät! Narcissaa on tulossa ja toki Bellatrix liittyy myös oleellisesti kuvioon, joten siihenkin pureudun myöhemmin. Näitä on hauskaa kirjoitella ja aivan takuulla mulla riittää ideoita tämän narsismi-teeman ympärille. Oon ollut järkyttynyt, miten paljon narsisteja ja narsistien uhreja on lähipiirissä, eli todellakin on tapahtumia, asenteita ja tunteita, joista ammennella inspistä : )

Vastaan palautteisiin jokaisesta ficistä erikseen niin tulee selkeempää.

Eli tuohon ekaan "Kysymys" -ficciin. Tosiaan, ihan mitätön asia voi laukaista tapahtumaketjun, joka paisuu kohtuuttoman suureksi. Se on kamalan epäreilua ja raadollista. Itsellenikin tulee aina surku Dracoa näitä kirjoitellessa ja tekis mieli pistääkin se Lucius tuntemaan rakkautta. Mutta se sotis mun teemaa vastaan. Sen sijaan narsistin uhri voi hyvinkin selitellä itselleen, että kyllä se sortaja rakastaa -pakkohan sen on! Ja tyypillistä on juurikin etsiä vikaa itsestään -niin epäloogiselta kuin se kuulostaakin. Tätä on hirmuisen vaikeaa kirjoittaa auki, koska koko narsisti/uhri -soppa on monitahoinen ja aiheena haastava. Mutta kiva, jos sun mielestä oon onnistunut : )

"Illuusio", mä huomasin itsekin tuossa kirjoittaessani, että tosi paljon Harryn ajatuksilta kuulosti. Mikä ei toisaalta olekaan mun tulkinnan vuoksi mikään ihmekään (Tää ajatus aiheuttaa Drarry-inspistä, hehheh). Mutta joo; jotenkin koen tuon Dracon uhoamisen ja huonon käytöksen olevan keskeisessä osassa koko tulkintaani. Tätä on tehnyt mieli selventää jo aiemminkin, mutta kuvio on hankala. Toivottavasti tässä vähän selkiintyi, että minkä mä koen vaikuttimiksi Dracon koulukäytökselle. Mutta en oo koskaan kokenut, että Draco olisi varsinaisesti itsevarma. Se on kaikki sitä ulkokuorta.

"Turtumus" voihan video, mikä idea! Tohon mä tartun, kiitos! Toki sen täytyy olla pyörinyt Dracon mielessä, itseasiassa mulla on ihan kosketuspintaa tälle aiheelle aika hitsin paljon. Kiitos mahtavasta ideasta, seuraava teksti liittyykin tähän teemaan, jes!
Kiitos taas syvemmästä analyysistä, että miltä ficci lukijalle vaikuttaa. Tosiaan, kun on koko ikänsä elänyt paineen alla niin mieli rupeaa suojaamaan itseään omilla keinoillaan. Mielen puolustusmekanismit on tosi nerokkaita, mutta ei ne silti automaattisesti takaa onnellisuutta. Eli vaikka tunteminen sattuu niin turtuneisuuskaan ei ole aina helppoa. Kiva, että itsetuhoisuudet iski. Mä pelkäsin, että tulee liian angstia, mutta hyvä, jos sain välitettyä ajatuksen, ettei nekään oikein jaksa Dracoa kiinnostaa sen enempää.

Hauskaa, että tykkäät! Musta tää on teemana hirveen kiintoisa kirjoittajalle vaikka tarjoaakin haasteita, kun monelle narsismi on kuitenkin hirmu tuntematon persoonallisuushäiriö. Toistaiseksi mulla on vielä melko suoraviivaiset tulkinnat ja ajan kanssa varmasti syvenevät sille tasolle, miten ne oikeasti koen. Tää alku on vähän pohjustusta, koska pelkään, etten osaa selittää niitä vaikeimpia asioita kunnolla, jotta ne välittyis lukijallekin.

Sen verran uskallan lupailla, että oon aika varma, että tuun kirjoittelemaan sellaistakin ficciä, jossa Draco alkaa päästä irti Luciuksen vallan alta. Sehän ei aluksi tule olemaan helppoa sekään, koska pitkäaikaisen trauman purkautuminen on sekin tietynlainen prosessi. Mutta kenties joskus pääsen kirjoittamaan onnellisesta, itsenäisestä Dracosta tämänkin teeman alla. Siihen on kuitekin vielä matkaa. 

Mä koitan ehkä jo tänään vähän tarttua tohon uuteen ajatukseen, jonka tarjosit mulle kiltisti! Oon ihan liekeissä tosta ideasta, koska mulla on paljon ajatuksia aiheeseen liittyen. : D

[repa]

Ficin nimi: Rakkaus (sarjaa: Peili)
Kirjoittaja: repa
Beta: -

Genre: angst
Ikäraja: S

A/N:  Lisää aivopieruja yöllä, jee? Mä en nyt tiedä, onko tää ficci varsinaisesti hirveen hyvä, koska oon aika väsyneessä tilassa tällä hetkellä, mikä luonnollisesti vaikeuttaa arvioimista. Silti mä haluan julkasta tän just-nyt-heti ja mä haluan omistaa tän Demurelle, joka antoi mulle idean tähän oneshottiin.

Tässä on nyt viittauksia myös siihen narsistin toiseen puoleen. Eli ei, narsistin kanssa eläminen ei todellakaan ole pelkkää kidutusta nonstoppina. Siihen kuuluu myös äärimmäisen ihanat ja onnelliset hetket, jotka on juuri niitä hetkiä, joiden takia narsistista on hankalaa päästä eroon, sillä kyseessä on eräänlainen riippuvuus (koska ne hyvät hetket niin hyviä!). En tunne ketään narsistin lasta, mutta voisin olettaa tän toimivan myös vanhempi-lapsi -suhteessa. Toivottavasti oon oikeessa...

No joka tapauksessa. Tässä olis taas Lucius-on-narsisti -teemaa Dracon näkökulmasta tarkasteltuna. Kommentit olis herkkuu : )


~*~


Rakkaus


Vaalea poika seisoi taikasauva valmiudessa hoidetulla piha-alueella, jonka takana Malfoyn kartano seisoi komeana. Nuorukaisen edessä oli polvillaan mies, jonka valkoiset, pitkät hiukset olivat sekaisin ja jonka kasvoja rumensi samanaikaisesti sekä viha että pelko. Mies huohotti raskaasti ja hänen kehonsa vapisi holtittomasti.

Poika kohotti säälimättömän katseensa edessään matelevaan mieheen. ”Kidutu”, hän lausui ilman hiukkastakaan epävarmuutta tai sääliä. Hänen kasvoillaan oli tyydyttynyt hymy miehen kouristellessa maassa tuskaisen huudon säestämänä.

Lopettaessaan nuorukainen asteli miehen eteen ja tyrkkäsi häntä kengällään. Hän oli halunnut tehdä näin jo pitkään. Kuulla miehen huutavan, nähdä hänen anelevan. Tuntea hänen kärsivän. Hänelle ei riittänyt kerta, ei kaksi. Hän halusi lausua loitsun uudelleen ja uudelleen. Hän halusi nähdä miehen murtuvan.

”Kidutu”, poika lausui uudelleen ja katseli miehen tuskaa. Hän nautti nähdessään miehen jokaisen lihaksen kouristelevan. Hän kuunteli huutoa kuin se olisi ollut musiikkia.

Kun hän lopetti, mies jäi haukkomaan vapisten henkeä, mutta nousi silti sinnikkäästi polvilleen. Miehen kasvoissa oli likaa ja vaatteissa ruohotahroja. Hän ei näyttänyt enää niin huolitellulta kuin miltä oli näyttänyt joka ikinen päivä pojan elämän aikana. Miehen kasvoilla näkyi pelko ja kipu. Silti silmät hohkasivat avointa vihaa.

Nuorukainen tiesi vain yhden keinon, jolla vihan voisi sammuttaa. Mies ei taipunut hänen edessään, joten hänen oli tehtävä se ainoa asia, jolla vihan saisi sammutettua. Hän kohotti sauvansa ja lausui harkitut kaksi sanaa--


”--Avada kedavra”, heräsin hiestä märkänä kuulemaan, kuinka huudahdin kirouksen jälleen kerran ääneen. Uni loppui aina samaan kohtaan; siihen, miten vihreä valo välkähti, mutta koskaan en ehtinyt nähdä isän kaatuvan elottomana maahan. Näin näitä unia usein. Kotona selitin huutoani vanhemmilleni sillä, että näin unta kuraveristen tappamisesta. Koulussa sama selitys meni läpi heittämällä, mutta toisinaan asetin uhriksi kuraverisen sijasta Potterin, mikä aiheutti aina aamiaispöydässä naurunremakan.

Minua uneni eivät oikeasti naurattaneet, sillä ne olivat enemmän kuin vain painajaisia. Joka kerta, kun heräsin ääneen lausumaani kiroukseen, en enää saanut uudelleen unen päästä kiinni. En edes halunnut saada. Halusin vain raitista ilmaa ja hetken rauhaa miettiä. Kotona menin istuskelemaan huoneeni parvekkeelle. Koulussa lähdin usein tähtitorniin, jossa sain olla rauhassa.

En koskaan osannut päättää, olinko unistani enemmän järkyttynyt vai helpottunut. Minä vihasin isääni enkä voinut sitä kiistää. Mutta samalla minä rakastin häntä ja se oli aivan yhtä todellista kuin vihanikin. Nuo kaksi tunnetta ovat toisistaan kaukana ja silti hyvin lähellä. On hyvin ristiriitaista tuntea samaa ihmistä kohtaan voimakasta vihaa ja silti rakastaa häntä niin riippuvaisella tavalla kuin minä isääni rakastan.

Nämä unet pistivät aina aivoni kierroksille. En voinut olla tuntematta mielihyvää siitä, että edes unissani roolini isän kanssa vaihtuivat. Samalla olin aina järkyttynyt siitä, että uneksin niin usein isäni murhaamisesta. Se ei voinut olla tervettä. Minussa täytyi olla jotain vikaa.

Pahinta oli se, etteivät ne olleet pelkkiä unia. Minä aivan todella toisinaan mietin, kuinka paljon helpompaa voisi olla, jos isä kuolisi. Jäisimme äidin kanssa kahdestaan ja saisimme kerrankin hengittää rauhassa kotonamme. Isän kanssa oli mahdotonta elää normaalisti. Isä oli liian jyrkkä, vaativa ja ehdoton kasvattaja, jotta kotona voisi rentoutua koskaan kunnolla.

Lapsena luulin, että jokaisella on samanlainen isä kuin minulla. Myöhemmin ihmettelin, miksi muiden lasten isät olivat niin erilaisia. Erehdyin kysymään asiaa isältäni. Muistan varmasti ikuisesti hänen vastauksensa. Hän sanoi, että muilla vanhemmilla on paremmat lapset, jonka vuoksi vanhempien ei tarvinnut pitää niin kovaa kuria. Voitte kuvitella, miltä kuusivuotiaasta tuntuu, kun hän kuulee tuollaisen lauseen oman isänsä suusta.

Isä on pysynyt linjassaan. Hän muistaa usein kysymättäkin kertoa, miten on kahdenlaisia lapsia. On lapsia, joita ei tarvitse kurittaa, koska he osaavat ajatella itse ilman apua. Minä kuulun toiseen ryhmään eli niihin, jotka ovat niin tyhmiä, ettei oppi mene päähän kuin kovan kurin säestämänä.  Kieltämättä koen usein olevani typerys, jolla ei vaan yksinkertaisesti leikkaa. Mutta samalla tunnen kihiseväni kiukusta, jonka isäni sanat minussa aiheuttavat. En väitä, etteivätkö sanat voisi olla totta, mutta inhoan sitä, miten isä löytää minusta usein vain huonot puolet.

Rehellisyyden nimissä on kerrottava, että tottakai isä löytää minusta myös hyvää. Silloin, kun se häntä itseään hyödyttää. Hän tietää, miten saa minut tekemään melkein mitä tahansa ja pysymään uskollisena itselleen. Siihen tarvitaan vain taito puhua, huomata sopivissa kohdissa onnistumiset ja toisinaan viettää niin kipeän hauskoja hetkiä yhdessä, että vatsaani sattuu nauramisesta vielä viikonkin päästä.

Isän kanssa kaikki on ääripäätä. Hän osaa olla maailman mahtavin isä niin halutessaan. Minulla on ollut hänen kanssaan hauskempaa kuin koskaan kenenkään muun kanssa. Hän osaa naurattaa minut melkein hengiltä ja puhua minun pääni pyörryksiin sillä, miten tulen varmasti olemaan hänelle tulevaisuudessa kunniaksi. Hän palkitsee minun toivotun käytökseni tavaroilla, joita hän tietää minun himoitsevan. Hän muistaa kehua minun olevan hänen poikansa, ehta Malfoy, kun siitä on hänelle itselleen hyötyä. Hän osaa saada minut toivomaan hänen hyväntuulisuuttaan ja hauskoja isä-poika-hetkiä niin kovasti, että suostun muun ajan olemaan alistuneessa tilassa vain sen voimalla, että tiedän parempien hetkien olevan tulossa.

Minä rakastan isääni. Rakastan niitä hauskoja hetkiä, jotka saavat minut ihailemaan ja kunnioittamaan isääni. Hän tietää, mistä naruista vedellä. Hän osaa käsitellä minua. Hän tietää, mikä on mielestäni tajuttoman hauskaa ja mahtavaa eikä hänelle tuota ongelmia tarjota minulle äärimmäisen onnellisia elämyksiä. Ei hän ole hirviö. Hän rakastaa minua. Pakkohan hänen on; minä olen hänen poikansa.

Ja silti, minä vihaan isääni ja tiedän, että hänkin halveksuu minua. Hän on korottanut itsensä kaikkien yläpuolelle yli-ihmiseksi ja miltein jumalolennoksi, jonka sana on laki. Ja sitä se todella onkin, sillä en enää edes muista, milloin olisin uskaltanut vastustaa häntä muualla kuin oman pääni sisällä. On mielenkiintoista, miten kuulen isäni soimaavan minua päässäni jopa vääränlaisista ajatuksista. Isä elää jo omaa elämäänsä minun mielessäni. Hän on kouluttanut minut hyvin. Ehkä hän on koko ajan ollut oikeassa, että toiset lapset tarvitsevat kovaa kuria oppiakseen ajattelemaan oikein.

Vihaan sitä ristiriitaa, jonka isä minussa aiheuttaa. Äitiäni rakastan ilman, että minun tarvitsee vihata häntä samaan aikaan. Isäni kanssa en tähän kykene. Minä olen isästä riippuvainen. Minä janoan isän hyväksyntää, hänen hiveleviä imartelujaan, maailman parhaita iltoja ja uskomattomia lahjoja. Samalla vihaan kaikkea sitä, mikä onnellisten hetkien hintana on.

Olen joskus päästänyt ajatukseni harhailemaan niin pitkälle, että olen pohtinyt tappavani isän itse. Olen kuvitellut toimivani, kuten unessanikin. En ehkä kiduttaisi vaan tarjoaisin vain nopean avada kedavroimisen. Isä on ansainnut nopean ja kivuttoman lopun. Enkä minä koskaan voisi olla niin sadistinen, että kiduttaisin omaa isääni.

Niin paljon, kun isää vihaankin, en usko kuitenkaan koskaan kykeneväni tappamaan häntä. En oikeastaan edes tiedä, kuinka tosissani toivon hänen kuolemaansa. Jos minulla olisi syitä ainoastaan vihata isää, tuskin epäröisin montakaan hetkeä. Ei elämäni kovin paljon vaikeammaksi voisi muuttua, joten sama kai se olisi mennä Azkabaniin odottamaan kuolemaa.

Mutta minä rakastan isää ja tiedän, etten ikinä voisi tehdä hänelle pahaa. En koskaan enkä mistään hinnasta. En vain kykenisi siihen, sillä hän on tarjonnut minulle hyvät eväät elämään ja paljon onnellisia muistoja. Ei isä ole paha, mutta toiset lapset vain ovat hankalampia kuin toiset. Ei kaikkien lasten kanssa päähän taputtelu toimi. Isä tekee kanssani parhaansa. Olen varma, että isä rakastaa minua vaikka piilottaakin sen usein hyvin. 

Minä vain satun olemaan lapsi, johon toimii ainoastaan kova kuri eikä siitä voi syyttää isää.

[Nava]

Oi, kiitos, kiitos, kiitos! Olen otettu tästä kunniasta.

Jatkan tykkäämistä! En yleensä välitä unista ficeissä, mutta tässä se oli erittäin onnistunut juttu. Draco sai olla säälimätön ja toteuttaa asioita, joita ei "oikeessa" elämässä tekis. Unikohtaus oli myös tosi hyvin kirjoitettu, siitä plussaa. Tykkäsin, että Draco heräsi just kun oli langettamassa kirouksen.

Oli mielenkiintoinen pointti, että Draco ei pienenä edes ymmärtänyt, etteivät kaikki isät olleet sellaisia. Eihän se ollut oppinut tuntemaan kuin tuon yhden käyttäytymismallin, vaikka tietysti äitinsä oli erilainen. Kauheeta, että Lucius oli sanonut Dracolle, että se johtui siitä, että muilla oli paremmat lapset.

Tässä tuli esille tuo narsistin toinenkin puoli, se miellyttävä tyyppi, joka osaa hurmata ja kietoa pauloihinsa. Kaikki vanhemmathan tavallaan manipuloi lapsiaan kasvattaessaan niitä, kun lapset janoaa kehuja ja hyväksyntää. Narsisti ei vain tee sitä lapsen parhaaksi. Tästä ficistä teki erityisen hyvän se, että Draco ymmärsi, ettei Luciuksen käytös ollut normaalia tai hyväksyttävää. Ja ymmärsi senkin, että ne hyvätkään hetket eivät olleet vain onnellista ja huoletonta isä-poika-aikaa, vaan ne oli niitä hetkiä, jolloin Lucius vahvisti valtaansa Dracoon. Mut sitten taas se epävarmuus iski, ja lopussa olikin niissä fiiliksissä, että vika on hänessä itsessään, ja jos hän itse olisi helpompi lapsi, isänkään ei tarvitsisi käyttäytyä niin ankarasti.

Draco vaikuttaa tosi epävarmalta, mutta ehkä se onkin niin, että epävarmat ihmiset yrittää vaikuttaa kaikkein itsevarmimmilta, ja sen takia Draco on sellainen kukkoilija. Kuka nyt voisi huomata, että se on vain ulkokuorta, kun Draco osaa vetää sitä niin taidokkaasti, että ehkä itsekin uskoo siihen toisinaan.

Kiitooos.

[repa]

Demure: Kiitos jälleen kerran palautteesta! Musta on ihanaa, että jaksat kommentoida näitä. <3

Pakko myöntää, etten itsekään usein käytä ficeissä unia, koska ne ei kuulu suosikkeihin tehokeinona. Tässä päätin kuitenkin tehdä poikkeuksen, koska mielestäni se oli ihan toimiva ratkaisu. Hienoa, jos susta tuntui kans siltä!

Mä rupesin tosiaan pohtimaan pikku-Dracoa, ja ylipäätään narsistien lapsia. Tulin siihen tulokseen, että eihän ne oikeastaan voi tietää paremmasta. Arjesta tulee normaalia niin herkästi, ja sitä saattaa ajatella, että itselle normaali on muillekin normaalia. Tuo Luciuksen lausahdus kuulostaa melkoisen rankalta munkin korvaan, mutta voisin hyvin kuvitella narsistin laukomaan jotakin tuontapaista. Tää narsisti-teema on kyllä joskus hankala, kun joutuu vetämään överiksi, ja pelkää että menee epäuskottavaksi. Just tänään manasin kaverille, että sen ei pitäis olla edes mahdollista, että joku saa manipuloitua ja puhuttua toisen ihan pyörryksiin ja sokeaksi, mutta narsisti tekee sen silti.

Mutta tosiaan, aiemmin olen takertunut tuohon negatiiviseen puoleen. Nyt yritän muistaa ottaa sen toisenkin puolen useammin esille. Koska faktahan on se, että elämä narsistin kanssa on jatkuvaa aaltoliikettä. Hyvät hetket on mielettömän hyviä ja huonot kauhean huonoja. Mukanaa, että pidit lähestymistavastani, ja siitä kuinka Dracokin hetkellisesti näki valheen läpi. Oikeastaan haluaisin kirjoittaa Dracon olemaan enemmän sokea, mutta ficin kannalta toimivampaa on antaa sen nähdä välillä manipuloinnin läpi. Koen kuitenkin myös tärkeäksi sen epävarmuuden, että kaikki johtuisikin Dracosta. Se on nimittäin narsismi-teeman kannalta erittäin oleellista.

Mun näkemys Dracosta on, että se on tosi epävarma ja uhoaa sen vuoksi niin hirmuisen paljon. Yrittää tavallaan olla jotakin isompaa kuin mitä on, ettei kukaan vaan huomais sen kuoren läpi. Toisaalta asia ei ehkä ole ihan niinkään mustavalkoista, vaan voihan siellä taustalla olla myös hetkellistä uskomista omaan paremmuuteensa, sekä myös aidosti ihan vaan inhottavia piirteitä. Eli en halua Dracosta tehdä täyttä reppanaakaan, koska ei se mun mielestä sitäkään ole. On vaikea tasapainoilla näiden asioiden välillä, mutta oma kuva Dracosta (ja Luciuksesta) alkaa pikkuhiljaa rakentumaan tietynlaiseksi.

Iso kiitos kommentista. Mä tykkään, kun aina jaksat käydä näpyttelemässä tänne uuden kommentin teksteihin. Oot ihana <3