Ficin nimi: Ehkä sinä olit vain heijastus mielestäni
Kirjoittaja: Winga
Ikäraja: S
Tyylilaji: Drama
Paritus: Harry/Draco
Vastuuvapaus: Rowling omistaa hahmot ja minä vain leikin.
Varoitukset: tekstin ulkopuolinen kuolema
Yhteenveto: Draco on ikävöinyt ja itkenyt jo, Harryn hetkellinen paluu saattaa tuoda lohtua.
Kirjoittajalta:
H/D-haasteeseen.
Ehkä sinä olit vain heijastus mielestäniKun Harry ilmestyi yhtäkkiä kotiinsa, Draco tuijotti häntä hämmentyneenä.
”Minä ehdin jo ajatella, että sinä olit todella mennyt”, Draco sanoi ja rentoutti kasvonsa, jottei enää näyttäisi niin yllättyneeltä kuin sisimmässään olonsa tunsi.
”Meillä jäi jotain kesken.”
Draco kohautti olkiaan. ”Ehkä niin, mutta vaikuttaako se enää mihinkään?”
Harry asteli Dracon luo ja yritti istua sohvalle. Hän ei ollut ihan varma miten se enää toimi, ja päätyi lopulta jäämään seisomaan. ”Ilmeisesti. En kai minä muuten täällä olisi.”
”Minä yritin kyllä kertoa sinulle.”
Hetken he tuijottivat toisiaan. Lopulta Harry pudisti päätään.
”Minä kuulin kyllä”, Harry sanoi ja kääntyi kohti ikkunaa. ”Mutta luulen, ettei se ollut siinä.”
”Miksei? Mitä muuta sinä minulta odotat?” Draco kysyi kiivaasti. Hän nousi ylös, jotta kykenisi tuijottamaan Harrya silmiin samalta tasolta.
Harry ei sanonut mitään ja Draco siirtyi tämän etupuolelle.
”Kerro minulle.”
”En mitään.”
Harry käänsi katseensa pois vaikka Draco koetti pitää katsekontaktia yllä. Huoneeseen laskeutui hiljaisuus kevyenä peitteenä ja Harry pystyi kuulemaan Dracon hengityksen. Se ei ollut luonnollinen, siitä saattoi kuulla, että Draco hengitti tietoisesti ja koetti pysyä rauhallisena.
”Minäkin sinua.” Harryn ääni oli hento kuiskaus ja Draco räpäytti silmiään.
”Pitikö meidän jättää tämä näin myöhään?” Draco kysyi ja koetti koskea Harryn poskea kädellään.
Harry naurahti. ”Milloin olisimme muka toimineet fiksusti ja ajoissa?” hän kysyi ja Draco äännähti ymmärtävästi.
”Mutta silti! Tämä on jopa meiltä rimanalitus.”
Harry nyökkäsi muttei sanonut mitään. Hän alkoi kävellä ympäri huonetta, painaen mieleensä jokaisen yksityiskohdan.
”Muistatko kun muutimme tähän?” Draco kysyi seuraten Harryn kulkua katseellaan. ”Kuinka et pitänyt tästä huoneesta yhtään.”
”Mutta sinä ylipuhuit minut kuitenkin.”
”Miksi sinä kuuntelit minua?” Dracon kysymys heitti keskustelun vielä kauemmaksi menneisyyteen. He olivat käyneet tämän keskustelun ennenkin, mutta Draco ei halunnut vielä irrottaa.
”Sinä muutuit. Tai en tiedä. Sinä kasvoit aikuiseksi. Eikö se riitä? Minäkin kasvoin, emme me olleet enää samoja kuin ennen.”
”Luuletko, että näin ei olisi käynyt, jos et olisi kuunnellut minua?”
Harry nauroi. ”En. Luulen, että olisin tässä tilanteessa joka tapauksessa. Todennäköisesti täällä. Kertomassa sinulle, että me teimme erehdyksen ja että nyt on liian myöhäistä, mutta että sinun pitäisi silti tietää, että meistä olisi voinut tulla jotain muuta.”
Vaikka Harry ei katsonutkaan Dracoa, kääntyi tämä silti poispäin. Silmät täyttyivät kyynelistä, joita ei pyydetty.
”Minä tulin kai kertomaan sinulle, että elämä jatkuu.”
”Ehkä se jatkuu. Ehkä ei. Ei se vielä jatku.”
Harry nyökkäsi ja kääntyi kohti Dracoa. Hän hymyili surullisesti. ”Mutta ehkä minä jään. Minä en tiedä miten tämä toimii ja milloin minun pitää lähteä. Olivathan Tylypahkankin kummitukset jääneet pitkäksi aikaa.”
”Haluatko sinä takertua kiinni elämään?”
”Haluatko sinä takertua kiinni kuolemaan?”
Draco naurahti. ”Älä kysy sitä nyt kun olet palannut edes hetkeksi. Totta kai minä haluan. Minä haluan sinut takaisin, enkä minä ole ainut. Aiotko sinä tavata heitä?”
”Minä. Minä tavallaan tapasin jo. He olivat tulossa tänne ja minä käännytin heidät pois ovelta. Kerroin kaipaavani heitä, kaipaavani sinua, toivovani, ettei mitään olisi tapahtunut.”
Kyyneleet valuivat Dracon poskia pitkin, kun tämä kääntyi ympäri. ”Mene pois.”
”Tietenkin. Jos se on tahtosi.”
”Jos sinä jäät, minä en enää päästä sinua. Ja miten naurettavaa se olisi, takertuneina toisiimme, vaikka emme pystyisi edes koskettamaan toisiamme.”
Harry nyökkäsi. ”Tunnen melkein vedon kohti rauhaa. Minä haluan, että sinä elät täysillä.”
”Älä odota, että heti.”
”En.”
”Äläkä seuraa minun liikkeitäni liian tarkkaan.” Draco tuijotti Harrya, joka tuntui hiljalleen katoavan. ”Ehkä kuolleetkin voivat olla mustasukkaisia.”
Harry virnisti. ”Niin. Ainahan minä sinusta.”
”Kiitos.”
”Rakastan sinua.”
Draco ei vastannut. Harry ei odottanutkaan sitä. He tuijottivat toisiaan, kun Harry katosi. Lopullisesti.
Draco vajosi sohvalle itkemään.
