Silti minä nousen | K11 | Angst, H/C

[Huurre]

Nimi: Silti minä nousen
Kirjoittaja: Tulejo
Genre: Angst, H/C, ficlet
Ikäraja: K11
Varoitukset: Lievästi kuvailtua väkivaltaa
Sanat: 499
A/N: Mm, mulla on pyörinyt tää idea päässä jo ties kuinka kauan (itseasiassa siitä saakka, kun loin Aslakin) ja nyt, kun päätin osallistua Teelusikan tunneskaala -haasteeseen, tajusin tän sopivan aika hyvin siihen. Tunteena on siis pelko. Ööh, joo, en mä tiedä, mitä tästä pitäisi sanoa. Pelottaa vähän julkaista, koska en oo tainnu ikinä laittaa tänne mitään tän tyylistä tekstiä. Niin ja Aslak varmasti tullaan näkemään jossain muuallakin, katsotaan, katsotaan, mitä mä tässä keksin.

Silti minä nousen

8-vuotias Aslak hengittää syvään ennen kuin astuu näyttämölle balettitrikoissa. Hän esittää omat koreografiansa täydellisesti ja koko yleisö tuntuu pidättävän henkeä sen ajan. Eihän kukaan noin nuori voi tanssia noin hyvin? Mistä hän on edes tullut? Pienellä paikkakunnalla ei ole ikinä aikaisemmin nähty tuota poikaa, jonka liian pitkiksi kasvaneet mustat hiukset korostavat iho kalpeutta. Osan huulilla leijailee kysymys, että onko lapsella kaikki hyvin. Aslak on hyvin laiha ja silmät ovat sameat, kuin kuolleet. Hän ei todellakaan näytä terveeltä. Poika itse ei ajattele mitään vaan kulkee musiikin mukana. Hän on hyvin lahjakas lapsi, hänestä tullaan vielä kuulemaan.

Aslakin äiti tulee hakemaan hänet esiintymispaikalta viedäkseen kotiin, jonne poika ei haluaisi ikinä palata. Pelko puristaa rintaa, vaikeuttaa hengitystä. Rouva Ylitalo näyttää väsyneeltä ja tuskastuneelta hieman kaikkeen. Aslak ei halua katsoa äitinsä kasvoja, hän ei halua nähdä niistä, onko isä taas humalassa. Hän kuitenkin saa tietää sen heti, kun he astuvat sisään pienen kerrostalokaksion ovesta.

”Aslak!” kuuluu huuto heti oven auettua. Isä ei koskaan kutsu lasta nimeltä, aina vain lapsi tai poika. Kutsuttu yrittää ottaa takin pois mahdollisimman hitaasti, ettei hänen tarvitsisi vielä kohdata isäänsä. Lopulta hänen on kuitenkin pakko astua olohuoneeseen, jossa isä seisoo uhkaavassa asennossa.
”Markus – ”, Aslakin äiti yrittää, mutta miehen katse hiljentää tämän heti.
”Olet taas ollut tanssimassa. Minun poikani ei ole tyttö eikä homo. Kuuletko?” hän jylisee kovaan ääneen. Sohvapöydällä on ruosteinen puukko ilman tuppea, johon mies tarttuu. Aslak perääntyy kauhuissaan selkä seinää vasten, vaikka tietää sen olevan epätoivoista. Niin paljon raskaita ajatuksia niin nuorella lapsella. Äiti yrittää mennä väliin, mutta isä lyö hänet pois edestä. Naisen pää kolahtaa ovenkarmiin pelottavan kuuloisesti.
”Mitä minun pitää tehdä, ettet tanssisi? Katkaista jalkasi? Ei, minä en tee sinusta vammaista. Selkä minuun päin!” Aslakin ei auta muuta kuin totella. Seuraavassa hetkessä hän tuntee selässään viiltävän kivun ja jotain märkää valuvan sitä pitkin. Hän puree huultaan, ettei huutaisi. Totta kai hänen on pitänyt tottua jo kipuun. Totta kai hänen pitää tietää se, että huutamalla kaikki vain pahenee. Isä ei pidä itkevistä pojista, he ovat kaikki homoja. Pojat eivät itke. Sen hän oli opettanut lapselleen jo silloin, kun hän ei edes ymmärtänyt puhetta.

Ambulanssi hakee pojan, mutta ensihoitaja ei kysy mitään. Aslak haluaisi sanoa, puhua, jotain, että viimeisetkin rippeet hänestä saataisiin pelastettua. Hän ei enää halua joutua pelkäämään, hän haluaa pelastuksen. Poika haluaa pystyä hengittämään, olemaan kuin muut lapset. He eivät pelkää, he asuvat rakastavaisessa kodissa rakastavien vanhempien kanssa. Sitä Aslak haluaisi, mutta ei saa.

Neljätoista vuotta Aslakilla kestää oppia sanomaan, puhumaan. Neljätoista pitkää vuotta hän joutuu kestämään isäänsä sekä äitiään, joka ei estä isää, ei sano mitään. Syntymästä 14-vuotiaaksi pojan elämä on yhtä eloonjäämistaistelua. Aslak kuitenkin uskoo hyvään, hän uskoo, että Mikael-eno haluaa vain hänen parastaan. Eno hemmottelee, tekee kaikkensa parantaakseen siskonpoikansa, joka syntyi keskelle sotaa. 19-vuotiaan Aslakin muuttaessa ensimmäiseen omaan asuntoonsa Mikael katsoo vierestä ylpeänä aikaansaannostaan. Tietysti hän onnistui pelastamaan pojan, jota rakastaa kuin omaa lastaan.  Hän onnistui pelastamaan pojan siltä tukehduttavalta tunteelta, joka välillä piiritti Mikaeliakin. Mitä, jos lapsi kuoleekin? Mutta se on nyt ohi, enää ei tarvitse pelätä.

*

A/N: Aslakin tarina jatkuu täällä (K11).

[Räntsäke]

Hmm. Eksyin tän tarinan pariin, kun tulin ajatelleeksi, et sulla saattaa olla julkastuna jotain muutakin matskua niistä kmvo:n hahmoista. Ja no, sittenpähän löysin jotain pientä Aslakista. Tässä tarinassa siitä sai aivan jotenki erilaisen kuvan ku siinä pidemmässä tarinassa, joten mielenkiinto tosiaan heräs, et miten tästä pisteestä päästiin siihen pisteeseen, jossa on omat autokuskit ja kaikki.

Tän tarinan kieli miellytti mua kovasti. Kirjakielinen kerronta teki tästä mukavaa luettavaa, sellainen hirveän vahvasti puhekielinen saattaa tuntua luettaessa vähän raskaalta. En nyt sano, että puhekieli itsessään ois pahasta, ainoastaan tietyissä tilanteissa ja sillon ku se on hirveän vahvaa, mut siis tykkäsin tän tarinan kielestä kyllä kovasti. Ja se sopi ylipäätään tällaiseen tekstiin.

Lyhyt teksti, mutta kertoi kaiken olennaisen. Olipas kieltämättä melekonen isä. Ja väkivaltasisältö oli aika rajua siihen nähden, että ikäraja on tosiaan K-11, puukoniskut selkään (tai ylipäätään ylävartalon alueelle) voivat pistää ties mitä tärkeää rikki. Onneksi oli tämä Mikael-eno olemassa. Ja onneksi Aslak on sitkeä kaveri ja selvisi.

Tykkäsin, kiitos tästä. : >

//: Ää, voi hitto, onpa noloa sotkea hahmot tällä lailla keskenään!

[Huurre]

Räntsäke, hei kiitoksia! Itseasiassa Kaamos on se, joka siinä tähän mennessä on ollut, mutta pienenä spoilauksena voin kertoa, että Aslak on ilmaantumassa jossain vaiheessa mukaan tekstiin. Siihen tosin on vielä muutama luku aikaan. Tässä oli kuitenkin esimakua siitä, millainen Aslak on. Siitä on myös tulossa toinenkin oma juttunsa, kunhan saan sen valmiiksi. Siinä myös Kaamos esiintyy. Ihmiset sekoitit siis, mutta ei se mitään! Kaamoksestakin oon aatellut kirjoittaa jonkun jutun lapsuudesta.

Kiitos! Mä päädyin kirjakieleen tässä ensinnäkin sen takia, ettei ole minä-kertojaa ja toisekseen sen takia, että tää aihe on sen verran rankka.

Mä mietin pitkään, että mihin ikärajaan tämä sopii ja katselin tota ikärajaopasta. Päädyin lopulta K11:aan, koska siihen tää tuntui väkivallan kuvauksen perusteella sopivan. Se ei kuitenkaan ole kovin kuvailtua, melkeinpä pelkkä maininta. Mutta mäkin olen onnellinen siitä, että Aslak on sitkeä, eikä se tehnyt mitään lopullista. Se selvisi ja sen eno (joka ei edes ole biologinen, Aslakin äidin puoliveli ja niillä on kummallakin eri vanhemmat, mutta kutsuivat toisiaan kuitenkin sisaruksiksi) pelasti nuoren pojan.

Kiitos kommentista!

[Grenade]

Tervehdyksiä kommenttikampanjasta!

No nytpä valitsin hyvän tekstin. Varmaan ei olisi muuten tullut huomattua tätä, mutta onneksi nyt nappailin kampanjan kautta tämän ja sain lukea mielenkiintoisen tekstin. Aslak on hyvin kuvattu päähenkilö, joka lapsenomaisesti ajattelee vielä kaikkea, mutta toisaalta hänessä on myös tilanteen synnyttämää vakavuutta. Hän on jollain tavalla joutunut aikuistumaan liian aikaisin, kun on joutunut tällaiseen tilanteeseen.

Tekstissä on vakava aihe, mutta onneksi lopussa selviää, että Aslak on päässyt pois tilanteesta ja saanut jopa elämäänsä jollain tavalla luotettavamman henkilön ja vielä miespuolisen. Kiinnostaisi kyllä tietää, jatkoiko poika tanssiharrastustaan vielä tämän jälkeen vai loppuiko se sitten lopulta isän painostuksen takia.

Hyvin kulkevaa tekstiä ja sujuvaa kerrontaa.

He eivät pelkää, he asuvat rakastavaisessa kodissa rakastavien vanhempien kanssa. Sitä Aslak haluaisi, mutta ei saa.

Varsinkin tää oli jotenkin tosi pysähdyttävästi ilmaistu.

Kiitoksia tästä, tää oli hyvä! ^^

[Huurre]

Grenade, heheei, upeeta, että sä tykkäsit! Onneksi siis lykkäsin tän sinne. Aslakin Mikael-eno on kyllä parasta, mitä sille saattoi tapahtua. Kiitos erittäin paljon kommentista!


Sitten pieni tiedotusasia, mä olen kirjoittanut Aslakista lisää juttua: Dieđus, ikäraja K11. Käykääs lukemassa, jos kiinnostaa vähän, miten sillä aikuisena menee. Lisääkin juttuja luvassa sit jossain vaiheessa, kun vaan saan ajatukset paperille. Nyt Camp Nanon jälkeen piän kyllä hetken tauon kirjoittamisesta.