Title: Äärimmäisen omituinen parisuhde
Beta: No siis
Westy kyllä lukaisi läpi
Fandom: BBC Sherlockina ainakin itse ajattelen
Rating: K-11 sanoisin
Pairing: Sheriarty eli Sherlock/Moriarty heh
Genre: Ööö hemmetin hyvä kysymys. Heittäsinpä että kieroutunut fluffy
Disclaimer: En omista ketään enkä saa rahaa!
A/N: Tää on siis oikeesti joku 2v vanha teksti jonka
Westy-armas kaiveli kätköistään ja ilmotti että oon tän hälle joskus 2014 kirjoittanut joten päätin nyt julkasta pois :p
Siinä hän seisoi, olevinaan niin kamalan täydellisenä puvussaan ja solmiossaan, katsellen minua kuin myrkyllinen käärme saalistaan. Tuo kiero virne oli minulle liiankin tuttu, hän tiesi etten voinut vastustaa sitä. Vastasin siihen hymyyn ylimielisellä katseella ja käänsin sitten selkäni sille mielipuolelle. Kuitenkin alle viiden minuutin tunsin jonkin painautuvan kiinni selkääni, nimittäin aseen piipun.
”Voimme tehdä tämän helpoimman kautta, tai sitten sinun tavallasi, Sherlock”, hän kuiskasi maireasti ja jouduin kääntymään ympäri.
”Niinhän sinä luulet”, vastasin ja tartuin nopeasti aseen piippuun. ”Eihän tämä ole edes ladattu!” Ilmeeni sai toisen miltei purskahtamaan nauruun.
”Luuletko Sherlock-pieni, että tosissani aikoisin päästä sinusta eroon? Kenen kanssa leikkisin kissaa ja hiirtä, jos sinua ei olisi?” Tuhahdin toisen lauseelle ja mulkaisin häntä äärimmäisen pahasti. En oikeastaan edes tiennyt miksi olimme tässä tilanteessa. Toinen oli kiertänyt taakseni ja hipoi sormenpäillään selkääni, kuin piirtäen tappavia kuvioita. En tiennyt mitä minun olisi pitänyt tehdä, seistäkö paikallaan, vai kääntyä ympäri ja tiedustella mitä tämä kaikki tarkoitti?
”Holmes nuorempi”, kuului hänen myrkkyä tihkuva äänensä jälleen. Aloin todella ärsyyntyä hänen kaikkitietävään luonteeseensa, sekä tuohon raivostuttavaan äänensävyyn. Mieleni teki motata häntä koko voimalla keskelle noita muka-kauniita kasvoja.
”James”, vastasin miehelle, aivan kuin juuri käytävä keskustelu sijoittuisi päivällispöytään.
”Tiedätkö mikä suurin heikkoutesi on, tuossa muuten täydellisessä olemuksessasi?”
”No en tiedä, valaisisitko vähän?”
”Et osaa rakastaa.”
Hätkähdin ja siirsin katseeni toisen jäätäviin silmiin. Haluni lyödä kasvoi kasvamistaan. Nielaisin vihani ja tartuin hänen sängen peittämään leukaansa pitkillä sormillani. Puristin niin kovaa kuin jaksoin ja vedin hänet lähemmäs.
”Minun ei tarvitse rakastaa. Rakkaus on ihmismielen kehittämä, täysin turha olotila, joka kuitenkin päättyy lähes kaikissa tapauksissa pettymykseen. Miksi siis tahraisin täydellisen mieleni jollain niin turhanpäiväisellä asialla, kuin rakkaus?”
”Voi sinua reppanaa, luulet olevasi täydellinen, muita ylempänä oleva, viisas ihminen. Todellisuudessa olet säälittävä typerys, joka luulee pärjäävänsä täysin erakkona”, mies tuhahti ja asteli ympyrää turhautuneena. Hymy alkoi kiivetä kasvoilleni.
”Jim, joko tämä oli tässä?” kysyin ja katsoin toisen suuntaan. Hän kääntyi katsomaan minua ja hymyili kierosti.
”Eiköhän”, kuului vastaus. Toinen rakasti sitä, kun sai lytätä minua pari tuntia päivässä ja sen jälkeen käpertyä kainalooni nipistelemään rintakehääni kipeästi. En vieläkään osannut ymmärtää ihmisten kuiskailuja kadulla, enkä varsinkaan Johnin huokailuja ”
äärimmäisen omituisesta parisuhteesta”.
