A/N: Anteeksi että jälleen kerran jatkossa meni kauan. Olin jo saanut tämän osan valmiiksi mutta kuin luin sen en ollut enää lainkaan tyytyväinen ja käytännössä katsoen uudelleenkirjoitin koko kappaleen. En tiedä vaikuttako tämä kappale jollain tapaa tylsältä, mutta tämä on kuitenkin tärkeä osa jatkon kannalta, sillä siinä on tärkeitä enteitä muutamaan seuraavaan osaan. Niin ja kiitos vielä kaikille kommentoijille palautteesta!
10. Satuttavat sanat
Carla seurasi tarkkaan kuinka Pomfrey hääräili ympäri sairaalasiipeä. Lääkintänoidalla ei ollut ollut mitään vaikeuksia “korjata” hänen päätänsä, mutta matami oli silti määrännyt, että Carlan tulisi levätä ja rauhoittua sairaalasiivessä edes jonkin aikaa. Matami oli jopa yrittänyt suostutella häntä jäämään sairaalasiipeen yön yli, mutta Carla oli sen verran hyvin analysoinut oman terveydentilansa, että Pomfrey sallisi hänen lähteä makuusaliin parin tunnin kuluttua. Vanhassa koulussaan Carla olisi varmasti, vastaavaan tilanteeseen joutuessaan, saanut sikäläiset hoitajat päästämään hänet pois kuin sormia napsauttamalla, mutta Matami Pomfrey näytti olevan erittäin voimakastahtoinen nainen. No, ainakin hänen jatkuva hössötyksensä ja huolenpitonsa oli merkki siitä että hän tosissaan välitti potilaidensa terveydestä, mutta vaikka Carla toki arvosti Pomfreyn työpanosta, se ei muuttanut sitä seikkaa, että hänellä oli tylsää. Hän oli toki saanut luettavakseen muutaman lehden, mutta niissä ei ollut joko mitään kiinnostavaa, tai sitten hän oli jo lukenut ne aikaisemmin. Olisi jopa ollut hohdokkaampaa seurata maalin kuivumista kuin makailla sairaalasiiven vuoteella tekemättä mitään. Carla oli tottunut sairaalavierailuihin elämänsä aikana, hän oli joka vuosi paikattavana useampaankin kertaan, ja siihen kun laskettiin mukaan vielä ne kerrat, jolloin hän ei itse ollut vahingoittunut, mutta joku hänen ystävistään oli, se tiesi yhteensä useita päiviä vuodessa. Mutta ne olivat aina olleet eri tilanteita, hänen ystävänsä olivat olleet pitämässä hänelle seuraa. Täällä hänellä ei ollut ketään, paitsi ehkä Neville, mutta hänelläkään ei varmaan olisi aikaa tulla vierailulle kun hänellä oli yhä oppitunteja. Ja oli olemassa asioita, joista hän ei voisi Nevillelle puhua, ei ainakaan vielä.
Carla sulki silmänsä. Ainakin tämä oli ollut hyvä herätys hänelle, muistutus miksi hän oli tullut Tylypahkaan. Hän sujautti kätensä kaapunsa alle ja tunnusteli ihoaan. Onneksi Pomfrey oli ollut niin keskittynyt siihen pään haavaan, ettei hän ollut tehnyt tarkempaa “ruumiintarkistusta.” Carla joutui puremaan huultaan pari kertaa, kun hän eksyi alueelle, jossa kosketus vihloi ja poltti hänen ihoaan ja vartaloaan. Hän haukkoi henkeä hetken ennen kuin sai pyyhittyä kivun mielestään.
“Anteeksi, mutta voisinko saada pergamenttia, kynän ja mustetta, lupasin ilmoittaa… eh, huoltajalleni, jos jotain tavallisuudesta poikkeavaa sattuu, ja minusta hänen olisi hyvä tietää tästä”, Carla kysyi, kun Pomfrey kulki jälleen hänen ohitseen. Tämä näytti jähmettyvän hetkeksi ja pohtivan mitä vastata. “Lupaan kyllä olla varovainen, etten sotke mustetta ympäriinsä”, Carla lisäsi vielä, vaikka Pomfrey taisi pelätä enemmän liiasta kirjoittamisesta aiheutuvaa rasitusvammaa kuin mustetahroja vuodevaatteissa.
“No, jos se kerta on tärkeää”, Pomfrey sanoi hampaitaan kiristellen. Carla nyökytteli innokkaana sanan “tärkeä” kohdalla ja Pomfrey lähti lopulta hakemaan hänelle tarvikkeita. Sillä aikaa Carla mietti kenelle kirjoittaisi. Anna oli hänen paras ystävänsä, mutta hän olisi varmaan heti siltä istumalta päättänyt tulla tapaamaan häntä, mikä ei olisi hyvä juttu. David puolestaan oli niitä hänen harvoja lapsuudenystäviään, jotka olivat itsekin taikaperheestä, mutta hän oli turhankin temperamenttinen. Kenties joku hänen tupalaisistaan? Dementjevan Anna oli ollut hänelle aina ensitapaamisesta asti kuin isosisko, mutta hän ei tullut toimeen toisen Annan kanssa, joten siitä saattaisi syttyä luottamuspulaa suuntaan jos toiseen. Hän selaili vielä muutamia nimiä päässään ennen kuin Pomfrey palasi ja ojensi hänelle tarvikkeet. Carla otti ne ja kiitti hiljaa päästäen matamin taas töidensä pariin. Hän avasi mustepullon korkin varoen noustessaan istuma-asentoon. Hän asetteli pergamentin tukevasti omia polviaan vasten, harmitteli hetken ettei ollut tajunnut pyytää kunnon alustaa, ja kastoi kynän musteeseen. Hän pohti vielä tovin ennen kuin kynä rupesi sauhuamaan pergamentilla.
Hei!
Pahoittelen jo nyt, että en ole kirjoittanut niin paljon kuin mitä lupasin lähtiessäni, mutta minulla on kulunut yllättävän paljon aikaa totuttautua tähän paikkaan, ja muu on jäänyt vähän unohduksiin. Onnistuin tekemään itsestäni vihatun heti ensimmäisenä päivänä, mutta ehkä on ihan hyvä, että olen vähän etäällä muista.
Pyysitte ilmoittelemaan mitä kaikkea olen tehnyt jne. mutta nyt minulla on tärkeämpääkin asiaa kuin kertoa millaista ruokaa täällä on tai millaiset tiukkapivot opettavat minua (vaikka minun täytyy kyllä myöntää, että taikahistorian opettaja käy hermoilleni jo yhden oppitunnin jälkeen, ja minä kun luulin ettei Taikakausienhistorian oppitasoni voisi valua enää alemmas!). Kyllä, minulla on vakavaa asiaa. Se kirous, joka yllämme on, seurasi minua näköjään tännekin. Olen välttänyt fyysistä rasitusta niin hyvin kuin suinkin, syönyt terveellisesti yms. Silti sain sairauskohtauksen portaikossa ja melkein halkaisin pääni! Alan olla yhä vakuuttuneempi siitä, että meidän on keksittävä joku keino jolla tämä jatkuva puolittainen pelossa eläminen saataisiin loppumaan. Kaikki uusi tieto jonka löydätte, laittakaa se minulle tulemaan, että pääsen rakentamaan teoriaani valmiimmaksi. Ilmoittelen toki itsekin, mikäli saavutan hieman suurempia ulottuvuuksia tämän asian kanssa. Ja jos te tarvitsette jotain, ihan mitä tahansa, ja jos teille sattuu vastaavaa kuin mitä minulle sattui, ILMOITTAKAA minulle siitä HETI, jotta voin auttaa teitä hetimmiten.
Joudun nyt lopettelemaan, en usko että lääkintänoita on kovin innoissani jos raapustan kymmenen pergamentillista tekstiä (Voi kyllä, vähintäänkin niin paljon kerrottavaa minulla olisi!) ja ”rasitan” kättäni liikaa. Ja tiedän jo nyt , että jaat tämän viestin muiden kanssa, joten ole kiltti ja pidä huoli siitä, ettei mitään ylilyöntejä pääse sattumaan.
Kaipaan teitä kaikkia, Carla
PS. Jos ja kun vastaat tähän, ilmoittele vähän miten kloonini on toiminut. Kirjoitellaan!
Carla lukaisi viestin vielä muutaman kerran läpi. Ennen kuin taitteli pergamentin ja sujautti sen kaapunsa sisään varmaan talteen. Hän viittoili Pomfreylle, että oli valmis, ja tämä tuli hakemaan tarvikkeet pois. Carla vilkaisi kelloa ja tuli siihen tulokseen, että ei pääsisi vieläkään pois yli tuntiin, joten kai hän voisi ottaa torkut. Hän ummisti silmänsä ja veti peiton ylleen. Pomfrey hymyili nähdessään, että viimeinkin potilas tuntui ymmärtävän mikä oli parhaaksi hänelle itselleen…
***
“Carla, hei Carla, herätys!”
Carla hieroi silmiään ja huomasi Nevillen seisovan vuoteensa vierellä. Miten hän oli päässyt tyttöjen makuusaliin? Ai niin joo, hän olikin sairaalasiivessä. Hän räpytteli tummia silmiään ja päästi suustaan pienen haukotuksen ennen kuin nousi istumaan.
“Eikö sinun pitäisi olla vielä tunnilla?” Carla kysyi väsyneenä. Neville pudisteli päätään, mikä sai Carlan vilkaisemaan seinällä roikkuvaa aikarautaa. Hitsi vieköön, oliko se jo noin paljon? Kai hänellä sitten oli ollut hieman univelkoja kun pieniksi nokosiksi tarkoitettu lepohetki oli vaihtunut hieman pidempään toviin. Sitten hänen vatsansa murisi, ja hän tajusi, että ei ollut syönyt mitään vaikka kello oli lähemmäs kuusi.
”Pomfrey sanoi, että voit lähteä kun heräät, ja vatsasi pitämästä äänestä päätellen voisi olla hyvä, jos käväisisimme suuressa salissa. Valtaosa on jo syönyt aikoja sitten, mutta kotitontut kyllä pitävät aina huolen siitä, että kukaan ei jää nälkäiseksi”, Neville sanoi hymyillen, mutta hän näytti huolestuneelta. Carla ymmärsi sen toki, varmaan tämä oli säikähtänyt aikatavalla kun hän oli kuullut mitä hänelle oli tapahtunut.
“Joo, hyvä ajatus. Otan vain tavarani niin mennään”, Carla myöntyi ja hyppäsi saman tien ylös sängystä vauhdilla. Neville katseli hölmistyneenä neidon energiapurkausta, oli vaikea uskoa, että hän olisi noin pirteä kun hänen kimppuunsa on vastikään hyökätty. Sitten hän tunsi kuinka Carla nyki häntä hihasta ja toisteli lausetta “mennään jo” niin nopeasti, että sanoista oli vaikea saada selvää. Neville ei jäänyt miettimään asioita sen kummemmin vaan seurasi perässä ja he jättivät sairastuvan yhdessä…
***
“Carla, kerro minulle yksi asia…”, Neville pyysi kun he marssivat kohti Rohkelikkotornia. He olivat syöksyneet suureen saliin juuri kun kotitontut olivat olleet siivoamassa sitä, joten he eivät olleet viitsineet häiritä heidän työtään. Muutama tonttu oli kuitenkin käynyt äkkiä hakemassa heille (pääasiassa Carlalle) korillisen muonaa, jota oli jäänyt yli.
“Niin mitä?” Carla kysyi tutkiessaan tarkemmin korin sisältöä. Valtaosa korista täyttyi erilaisista voileivistä, hedelmistä ja leivoksista, mutta joukkoon oli tungettu muutama kanankoipi, jotka oli kiedottu folioon, jotteivät ne sottaisi kamalasti.
“Kun olimme liemitunneilla, Voro tuli kertomaan mitä sinulle tapahtui. Kuka se oli?” Neville kysyi. Carla tuntui olevan kysymyksestä hämillään, eikä vastannut. “Kuka kävi kimppuusi?” Neville täsmensi, toivoen, että Carla suvaitsisi vastata hänelle.
“Minulla ei ole harmainta aavistustakaan mistä sinä puhut. Kaaduin portaissa ja that’s it. Turha omasta huolimattomuudestani on muita syytellä. Kai Voro halusi vaan vierittää syyn jonkun niskoille, kun ei päässyt minua rankaisemaan”, Carla selitti turhautuneena. Oliko koko koulu kuullut mitä oli tapahtunut, ja jahtasiko Voro parhaillaan jotain “hullua” jota ei ollut olemassakaan? Tämä päivä sen kun muuttui yhä vaan hullummaksi. Neville huokaisi, ilmeisestikin helpotuksesta.
“Hyvä kuulla, ettei kukaan aikonut sinulle mitään pahaa”, Neville sanoi hieman rauhoittuneempana. Carla kohotti kulmiaan ja rupesi sitten hihittämään.
“Olette te kyllä melkoisia…”, Carla nauroi päätään pudistellen. “Luulitteko te tosiaan, että joku olisi tarpeeksi tyhmä hyökätäkseen minun kimppuni? Voin vakuuttaa, että olen aina erittäin valpas ja minä kyllä huomaan jos minua stalkataan. Tietäisitpä vaan sen, kuinka useasti minut yritettiin noitua salakavalasti takaapäin vanhassa koulussani. Voin kertoa, että se oli yleensä joku muu kuin minä, joka siitä kärsi.”
Neville hätkähti hieman, ja mietti hetken pitäisikö hänen kysyä asiasta lisää. He kuitenkin saapuivat muotokuva-aukolle joten hän päätti jättää kyselyt myöhemmäksi. Carla mutisi leidille salasanan ja kaksikko astui täpötäyteen oleskeluhuoneeseen.
Carla näki heti kuinka huoneessa supatettiin, ja kuinka häntä tuijotettiin. Ilmeisesti ainakin koko Rohkelikkotorni, ei pelkästään hänen vuosikurssilaisensa, oli saanut aamun tapahtumat tietonsa. Carla näki kuinka kaikki odottivat intoa uhkuen, että Carla kertoisi tarkempaa tietoa. He kaikki halusivat tietää kuka oli hyökkäyksen takana, kaiketi siksi että pääsisivät onnittelemaan syyllistä. Äkkiä Carlaa ei enää pelkästään ärsyttänyt koko tilanne, vaan häntä myös ällötti. Hän oli omassa koulussaan tottunut siihen, että omia tupalaisia ei välttämättä kannustettu, että valtaosan pahimmat vihamiehet olivat niitä oman tuvan oppilaita. Mutta Carla oli kuullut kuinka Tylypahkassa oma tupa miellettiin perheeksi, ja perheen piti puhaltaa yhteen hiileen. Se nyt ei vaan kerta kaikkiaan vaikuttanut siltä. Carla pyöräytti silmiään ja taputti käsiään yhteen muka vakuuttuneena.
“No niin, Neville jo kertoikin minulle, mitä täällä on tänään puheltu ja olen kerrassaan hämmentynyt siitä, kuinka typeriä te kaikki olette. Kieroutuneen ja sekopäisen vahtimestarin sanojen uskominen ja niiden levittely faktana on suorastaan idioottimaista“, Carla ivasi. Hän oli ensimmäisen viikon yrittänyt olla kaikille mahdollisimman mukava ja kiltti, yrittääkseen jollain tapaa paikkailla lajittelun aikana tapahtunutta lipsahdusta, mutta se ei ollut muuttanut hänen “imagoaan” yhtään positiivisemmaksi. Oli aika puhua suu puhtaaksi…
“Todellisuus ei ole aivan niin jännittävää kuin Voron versio, täytyy myöntää. Mutta eiköhän silti pitäydytä ihan totuudessa, eli että kaaduin niissä portaissa omaa kömpelyyttäni. Monet teistä ovat varmaan nyt todella pettyneitä, ensinnäkin siitä, etten loukkaantunut tämän pahemmin, ja toiseksi; että täällä ei ole salamurhaaja, joka yrittää päästää minut päiviltä.“ Carla tiesi että jokaisen sanan kohdalla yhä useampi ja useampi provosoitui, ja hän nautti siitä. Monella tuntui olla hankaluuksia olla laukomatta loukkauksia häntä kohtaan. Ihmiset puistelivat päitään ja näyttivät kaikin puolin tuohtuneilta. Carla väläytti vielä kaiken puheensa päälle ivallisen, jollain tapaa ylimielisen hymyn, ja se tuntui saavan useimmat sekoamaan.
“Yritätkö syyllistää meitä jotenkin?” Dean Thomas kysyi.
“Niin, yritätkö?” Hänen paras ystävänsä Seamus toisti.
“Älkää nyt viitsikö, pojat! Minä luen teitä kaikkia kuin avointa kirjaa, kyllä minä näen milloin ihmiset ovat pettyneitä. Te kaikki näytätte siltä kuin olisitte pyytäneet joulupukilta lahjaksi jotain hienoa peliä tahi luudanvartta, mutta jouduttekin tyytymään pehmeään pakettiin. Te kaikki inhoatte minua, kyllä minä sen näen.”
“Ja miksiköhän!” Ron puuttui puheeseen. Hermione inahti hänen vieressään, aivan kuin toivoen, että se saisi Ronin tukkimaan suunsa. “Luuletko tosiaan, että saat joukossamme kunnioitusta sen jälkeen miten olet puhunut jästeistä ja jästisyntyisistä? Varmaan siellä tiedän puhdasveristen koulussa saatte puhua mitä haluatte, mutta täällä enemmistö on joko jästiperheistä tai puoliverisiä. Kaltaisesi puhdasverisen nirppanokan olisi ehkä kannattanut miettiä kahdesti vaihtaako koulua vai ei.”
Carla yritti vastata hyökkäykseen parhaansa mukaan, mutta hän joutui yllättymään kun ei saanutkaan heti mieleensä hyviä vasta-argumentteja. Hän tyytyi tuijottamaan vuoronperään jokaista huoneessa olijaa ennen kuin sai suunsa avattua.
“Hassua, minä en ole kyllä muistaakseni sanonut mitään negatiivista jästisyntyisistä, ja en kylläkään ole puhdasverinen”, hän korjasi.
“Eli sitten ne sinun puhdasveriset ystäväsi ovat täyttäneet pääsi ajatuksella, että te olette jollain tapaa parempia“, Parvati puuttui puheeseen, ja siinä samassa hän tunsi kuinka taikasauva oli painettu hänen kaulaansa vasten. Lavender kiljaisi ja useat olivat kaivaneet taikasauvansa puolustaakseen Parvatia, mikäli tarvetta tulisi.
“Minua saat loukata niin paljon kuin sielusi sietää, mutta ÄLÄ KOSKAAN arvostele minun ystäviäni”, Carla sähisi kiukkuisena. Hän näytti melkein mielipuolelta ja hänen kasvoistaan paistoi viha kilometrien päähän. “Tiedätkös, olen laittanut ihmisiä sairaalakuntoon vähemmästäkin, suosittelenkin siis, että tukit suusi ennen kuin sattuu…”, Carla uhkasi, ja veti sauvan pois kun Parvati nyökytteli kyyneliä pidätellen. Carla heitti hiuksensa taakse ja kääntyi kannoillaan suunnaten makuusaliin. Neville oli kahdenvaiheilla sen suhteen, pitäisikö hänen rynnätä Carlan perään ja raahata tämä takaisin portaikkoon, jossa he voisivat keskustella rauhassa, vai antaa tämän päästellä höyryjä kaikessa rauhassa. Neville päätyi myöhempään ratkaisuun, sillä Carla vaikutti nyt niin räjähdysalttiilta, että ehkä oli parempi pysytellä kaukana. Ja Nevillen oli pakko myöntää, tämä uusi, vihainen ja ailahteleva puoli pelotti häntä. Hetken aikaan hänen mieleensä tuli taas Kalkaros, mutta se ajatus katosi yhtä nopeasti kuin oli tullutkin. Aamulla Carla olisi varmasti jo rauhoittunut, ja silloin he puhuisivat asiat halki…
***
Carla kihisi kiukusta saapuessaan makuusaliin. Hän oli tottunut arvosteluun, mutta näiden ihmisten se suusta se vaan tuntui jollain tapaa erittäin tuskalliselta, ja sitten hänen ystävänsä, joita he eivät olleet koskaan tapahtuneet, oli otettu sylkykupeiksi. Carlan teki sillä hetkellä mieli hajottaa jotain, mutta päätyi lopulta vain paiskaamaan laukkunsa päin makuusalin seinää. Hän kuuli heti, että mustepullo oli kaiketi hajonnut, mutta tällä hetkellä se tuntui yhdentekevältä. Carla kaivoi housujensa taskusta pillin ja puhalsi siihen, mahdollisimman kovaa vielä, jotta osa aggressiosta lähtisi pois sitä kautta. Sen jälkeen hän kaivoi kaapunsa sisältä aiemmin kirjoittamansa kirjeen ja istui sängylleen, joka oli edelleenkin hänen tavaroidensa peitossa. Myös matka-arkku lojui sängyllä, ja Carla syöksyikin tonkimaan sitä etsien käsiinsä pienen leimasimen, kirjekuoren, pienen pullollisen kirkasta nestettä sekä puukon. Hän taitteli kirjeen huolellisesti ja sujautti sen kuoreen. Sitten hänen katseensa eksyi puukkoon, ja siitä omaan käteensä.
“Tämä tuntuu aina yhtä inhottavalta, mutta pakko mikä pakko”, hän mutisi itsekseen, ja sivalsi keskisormeaan terällä. Hän siirsi kätensä leimasimen ylle ja salli veren tippua siihen - jokainen veripisara tuntui katoavan joutuessaan kosketuksiin sen kanssa, aivan kuin leimasin olisi varastoinut veren sisäänsä. Yhtäkkiä se rupesi savuamaan ja silloin Carla siirsi kättään. Veri valui yhä kun hän iski leimasimen suurella voimalla kuoreen, johon oli aiemmin laittanut kirjeen. Joutuessaan kosketuksiin paperin kanssa, alkoi leimasimesta valua punaista vahaa, joka tummeni tummenemistaan kunnes se muuttui äkkiä pikimustaksi; musta lohikäärme, jonka toinen kasvonpuolisko oli pelkkä pääkallo, sinetöi kuoren.
Carla myhäili tyytyväisenä, aivan kuin olisi jo unohtanut kätensä haavan ja oleskeluhuoneessa sattuneen välikokohtauksen. Hän oli marssimassa ikkunalle, kunnes hän kuuli oven avautuvan äkillisesti. Hän käytännössä ryntäsi sängylleen ja piilotti haavallisen kätensä selkänsä taakse.
“Hei, et kai suuttunut muille?” Tulija oli Hermione ja Carla nyökkäili hänelle hermostuneena. Todella huono ajoitus.
“Voisitko avata ikkunan?” Carla kysyi tältä äkillisesti, ja tämä myöntyi. Samalla kun Hermione aukoi ikkunaa, Carla avasi aikaisemmin etsimänsä pullon ja tiputteli siitä muutaman tipan sormeensa. Kätensä hän tyytyi pyyhkimään mustaan kaapuunsa, josta verta ei kunnolla erottanut. Sitten Hermione kiljaisi.
“Mikä nyt?” Carla kysyi, vaikka tiesikin jo että Hermione oli säikähtänyt sitä suurikokoista tummaa lintua, joka oli ikkunan auettua lentänyt huoneeseen, ja joka nyt liiteli katonrajassa.
“Ubiïtsa, tule tänne”, Carla rauhoitteli, ja lintu laskeutui hieman vastahakoisesti lämmittimen päälle. Hermione ei vieläkään uskaltanut liikahtaakaan, sillä lintu antoi hänelle pahansuopia katseita ja naksutteli nokkaansa uhkaavasti. Sen valtaisat raatelukynnetkään eivät pahemmin houkutelleet.
“Hyvä tyttö”, Carla leperteli silittäessään olentoa, mutta hänen äänestään paistoi määrätietoisuus. Lintu iski keltaiset silmänsä häntä puhutelleeseen Carlaan. Se vaikutti ärtyneeltä, mutta samalla myös hieman pelokkaalta. “Minulla on toimitus, joka minun on saatava perille mahdollisimman pian. Sinä toimit kuriirina, etkö toimikin, Ubiïtsa?”
Carla sai myöntyvän rääkäisyn vastaukseksi ja olento ojensi jalkaansa, vaikkakin vastentahtoisesti. Carla sitoi kirjeen sen jalkaan, ja käytännössä survoi jonkin jäniksen raadolta näyttävän tämän kitaan ennen kuin komensi voimakkaalla ja vaativalla äänellä: “ Ubiïtsa, peryeïti na vash hozyain!”
Komennon saatuaan olento ei enää epäröinyt, vaan otti kovat vauhdit ja syöksyi ikkunasta takaisin ulkoilmaan kuin raketti uutena vuotena. Carla katsoi kuinka sen hahmo pieneni ja pieneni hetki hetkeltä. Samaan aikaan kun Carla sulki ikkunaa, oli Hermione toipunut shokkitilastaan.
“Mitä tuo oli?” Hermione kysyi haukkoen yhä henkeään.
“Ystäväni lemmikki ja postijuhta”, Carla vastasi väkinäisesti hymyillen sukiessaan hiuksiaan pois kasvojen edestä. Hermione ei vastannut, mutta ajatus petolinnusta postinvälittäjänä ja rakkaana lemmikkinä tuntui jollain tapaa väärältä. Hän katseli kuinka Carla meni takaisin sängylleen, ja ryhtyi järjestelemään sillä lojuvia tavaroita.
“Olen pahoillani”, Hermione sanoi vaikeana, “Eivät he…”
“Tarkoittaneet loukata? Ha! He tosiaan tarkoittivat mitä sanoivat, mutta ei se mitään, olen tottunut”, Carla tokaisi, ja Hermione oli erottavinaan hänen sanoistaan katkeruutta, eikä hän ihmetellyt sitä yhtään. “Eikä ole sinun asiasi pyydellä anteeksi, et sinä sanonut mitään.
“Mutta minun olisi pitänyt, kuuntelin vain vierestä enkä…”
Hermione ei ehtinyt lopettaa lausettaan, Carla mulkaisi häntä häijysti pidellessään käsissään paksua valokuva-albumia ja murahti: ”Turha sinun on siitä enää puhua, se on ollutta ja mennyttä, mutta jos haluat parantaa olotilaani, niin haluaisin olla hetken yksin.”
Hermione ymmärsi vihjeen ja päätti toteuttaa Carlan toivomuksen, ja pian makuusalin ovi paiskautui kiinni ja Carla oli jälleen yksin. Hän huokaisi ja istahti vuoteelleen. Hän avasi valokuvakansion ja otti sieltä kuvan, jossa oli 18 nuorukaista, hän mukaan lukien. Vasta nyt hän alkoi todenteolla ymmärtämään miten hän ikävöikään heitä kaikkia, jopa arkkivihollisiaan. Carla ei voinut estää muutamaa kyyneltä valumasta alas hänen poskiaan, mutta hän oli luvannut itselleen ja ystävilleen selvittävänsä asioita Tylypahkasta käsin, hän ei voinut enää perääntyä. Hän katsoi vielä hetken valokuvaa ennen kuin kiinnitti sen vuoteensa viereen.
“Kyllä kaikki vielä iloksi muuttuu…”, hän vakuutteli itselleen ottaessaan toisen kuvan albumista. Se oli kuva pienestä tytöstä, alle viisivuotias, joka heitteli tennispalloa seinään, ja joka yritti ottaa sitä kiinni aina kun se pomppasi takaisin. Jossain vaiheessa pallo livahti karkuun tytöltä ja hän meni jonkin asteiseen paniikkiin, mutta sitten kuvaan ilmestyi myös koukkunenäinen, tummahiuksinen mies, joka ojensi pallon takaisin tytölle. Kiitokseksi tyttö halasi tätä, tai oikeammin hän vain roikkui miehen jalassa, kun ei ylettänyt halaamaan kunnolla. Carla ei voinut estää tirskahdusta katsellessaan nuorempaa itseään. Se valokuva oli yksi ainoista, jossa hän oli isänsä kanssa. Carla pyyhkäisi kasvojaan ikään kuin tarkistaakseen, ettei itkenyt enää, ja että kyyneleet olivat jo kuivuneet. Hän ei halunnut kenenkään tietävän, että hän oli itkenyt, se ei ollut hänen tapaistaan.
“Minun on kyllä pakko puhua isän kanssa…”, Carla pohti itsekseen, “En minä voi jatkaa tätä hippaleikkiä loputtomiin, jossain vaiheessahan kuitenkin joudun puhutteluun, joten kai olisi hyvä hoitaa se pois alta”, hän totesi vielä ennen kuin suukotti valokuvaa ja piilotti sen tyynynsä alle..
