Arvaas mitä - vihdoin ja viimein tervehdys vaihdokkaiden neloskierroksen ääreltä! Tänä yönä ajattelin ottaa tästä tekstistä vihdoinkin koppia ja kommentoida, kun tämä nyt on näin jäänyt roikkumaan. Nyt kun sain tämän oikein ajatuksen kanssa katsottua läpi, luulen, että aiemmin esteenä on ollut tämän esitysmuoto: tarina on melko kepeä aiheeltaan eikä sen takia ole raskas luettava, mutta näin moneen osaan pilkottuna ja vielä numeroituna tunnistan kyllä sen mentaalisen blokin, miksi tässä kommentissa on näin kestänyt. Mutta nyt, juu, vihdoin asiaan!
Ekassa raapaleessa tykkään hurjan paljon värien käytöstä. Ruskan keltaisuus ja punaisuus toistumassa kaulaliinan raidoissa ja Lilyn hiuksissa - ja sitten muistutus siitä, kuinka ruska kertoo syksyn ja talven tulosta, mutta Lilyn kirkkaan vihreät silmät ovat kuin mikäkin ikikesä, johon James vaan kaipaa takaisin. Yksityiskohtana tuo, että Lilyn hiukset tuoksuvat "ehkä" liljankukilta, on kiva ja vahvistavat lukijalle ajatusta siitä, miten huolella ja tarkasti James todella ajattelee Lilyä. Mukava aloitus!
Tokassa raapaleessa luontoteema jatkuu kivasti tuulenpuuskassa, sateenkaaressa ja meripihkassa. Tämänkaltainen kielen ja kuvallisuuden käyttö vetoaa muhun suuresti, koska se luo jotenkin jännästi elävän tunnelman. Tykkään tässä rapsussa myös siitä, kuinka hiljaisuus ja vaitonaisuus toistuu useamman kerran - siitä tulee kiva kontrasti, kun yleensä kelmit ajattelee kauhean äänekkäiksi rasavilleiksi!
Kolmannessa rapsussa pidän kelmien dynamiikan korostamisesta, siitä kuinka Siriuksen raastuvat hermot välittyvät yhtä lailla myös Remukseen. Tiiät kyllä, miten tykkään myös yksityiskohtaisista ajanmääreistä, joten tuo
viisitoista päivää, kuusitoista tuntia ja neljä minuuttia pelkän kahden viikon sijasta lämmitti hurjasti sydäntä.
Neljännessä rapsussa oli taas pari tosi paljon muhun vetoavaa ilmausta: niskojen nakkelu, evien letkauttaminen - molemmat näistäkin kovin eläväisiä, ja jotenkin koen ne sun tuotannolle hyvin tyypillisiksi. Rakenteellisesti pidän tässä raapaleessa tuosta ihan lopusta "Hän ei osallistuisi. Ollenkaan. Luultavasti."; siinä lyhyet, rinnastetut mutta vastakkaiset adverbit toimivat nätisti.
Ah, sitten viidennen rapsun näkökulman vaihdos! Eipä Tylypahkassa kelmien aikaan kuitenkaan hirveän montaa tunnettua naisopettajaa ollut, joten onhan se selvääkin, että James menee Minervan perään tässä. Minervan tarkkasilmäisyys ja jonkinlainen analyyttisyys ovat hyviä piirteitä, joten epäusko sen suhteen, että ei kai James Potter nyt vaan hänelle yritä flirttailla, on hupaisaa. Toisaalta siinä on vähän
icky fiilis, kun kyseessä on nyt kuitenkin teinipoika ja aikuinen nainen, mutta sallittakoot nyt tämän premissin puitteissa. :p
Ja näkökulmien vaihdos jatkuu kivasti kuudennessa rapsussa, jossa peliin tuodaan myös se, miten Severus ja Lily tajuavat Jamesin muutoksen. Mun mielestä tää on hurjan tärkeää, koska totta kai Jamesin ja muiden kelmien hahmokuville on tärkeää heidän yhteytensä muihin hahmoihin, eikä tässä koko tekstissä ole kamalan paljon muita hahmoja heidän lisäkseen! Huvituin tässä raapaleessa siitä, kuinka Lily nyt vaan niin vakuuttelee itselleen, että ei häntä lainkaan kiinnosta, mitä Potter tekee - yeah right. Just keep telling yourself that.
Seiskaraapale ja... noh, Jamesin runo ei itse asiassa ole ihan hirveän huono, se on vaan niin yybersiirappinen, että tursuaa korvistakin ulos. Ei nuortamiestä ainakaan voi syyttää yrityksen puutteesta, sen verran täynnä kliseitä ja muita rakkausrunoudelle stereotyyppisiä juttuja ("oi!") runo on. Siitä vähän yllätyin, että Minerva otti sen noinkin hyvin, ettei enempää hutkinut Jamesia!
Kahdeksannessa raapaleessa onkin pääroolissa
tunnollinen Kelmi (literally who, onko sellaisia muka olemassa - ai niin, Remus tietysti :p), joka ihan luonnollisesti haluaa vaan levittää ystävänsä kirjoittamaa ilosanomaa. Tavallaan Remus on kyllä kelmeistä se, jolta vähiten odotin tällaista temppua, mutta toisaalta ymmärrän hänen näkökantansa. Jamesin läheisenä ystävänä hän näkee, että poika parka on mennyt ihan sekaisin haasteen vuoksi.
Yhdeksännen rapsun rohkelikkoreaktiot Jamesin taideteokseen ovat huikeita, kuten aiemmat kommentoijat ovat jo huomioineet. Etenkin tykkään tuosta "Haluatko kaapuni alle?"; en sitten tiedä oonko lukenut liiaksi kelmislashia, mutta jotenkin kuvittelin tämän kommentin heittäjäksi jonkun miespuolisen rohkelikon, mikä vaan sopisi hyvin tällaiseen kettuiluun. Totta kai lisäksi kelmien vakuuttelut siitä, että eivät he tietenkään mitään ole tehneet, sopivat täydellisesti tilanteeseen, hihi.
Kymppirapsu korostaa mukavalla tavalla Jamesin ja Lilyn välistä yhteyttä. Vaikka James kirjoittikin runonsa Minervalle, tuntuu ihan luontevalta, että rivien välissä hän jotenkin sanaili myös Lilylle. James vaikuttaa sellaiselta tyypiltä, joka on ehkä muutoinkin runoillut ihastuksenkohteelleen pöytälaatikkoon, niin sieltä saattoi kummuta tietty ideoita tähän teokseen. Ja jälleen kerran, kuten asiaan kuuluu, Lily väittää täysin, että eihän häntä kiinnosta Potterin jätkä. Juu-uh, uskon ihan
sataprosenttisesti tähän. :>
Raapale numero yksitoista saa kyllä sympatiani Jamesin puolelle. Tavallaan nämä runolainailut ihan päin havupuuta ovat ihan avainesimerkki siitä, mitä koulukiusaaminen on - sitähän nämä kaverit Jamesille tekevät. Sen takia olen vahvasti Minervan puolella: siinä vaiheessa, kun kiusaaminen etenee ihan opettajatasolle, homma on todella pahasti pielessä. Minervasta nouseekin tässä esiin kolmas mun suosikkiominaisuuksista hänessä eli vahva oikeudenmukaisuuden taju. Tää oli tosi hyvä rapsu. <3
Ja kahdestoista raapale kulminoikin kivasti tän tilanteen. Jamesista korostuu periksiantamattomuus; vaikka kaikki muu olisikin ihan mennyttä, hän on kuitenkin tullut jo näin pitkälle Siriuksen haasteen kanssa. Koko kohtaus rauhoittuu nätillä tavalla Jamesin ja Minervan ympärille, ja Minervan kysymys toimii tilanteessa hienosti avaavana tekijänä. Tässä kohtaa haluan kehaista sinua ehottomasti siitä, kuinka nämä jatkuvat ns. cliffhangerit taittavat fikkiä helpommin luettavaksi, kun juonen etenemisessä on selkeitä kiintopisteitä.
Kolmannessatoista rapsussa on ihanan jännitteinen tunnelma, kun Minerva yrittää lypsää totuutta Jamesista ulos. James tekee tässä kyllä mielestäni ihan oikean päätöksen kertoessaan haasteesta; se kertoo siitä, kuinka James on oikeasti aika rohkea tyyppi. Sen tietenkin ymmärrän, että Minerva ottaa tilanteen aika vakavasti, kun hän on itse toisena osapuolena - muutenkin kyllä Minervan suhtautuminen sopii hyvin, kun hän on aika vahvasti sellainen
no bullshit -tyyppinen hahmo.
Rapsu numero neljätoista sen sijaan on semmoinen oumaigaad-raapale. :DD Minerva on tosissaan, ja sen huomaa noista kivoista pikku yksityiskohdista, joita olet tuonne kylvänyt silmälasien riisumisesta huokauksiin. Mua huvittaa tässä se, että James on niin peloissaan, että ei uskalla edes
kiemurrella Minervan edessä - tää kertoo aika paljon naisen auktoriteetista! Ja tuo lopetus! Että Minerva taipuisi jopa auttamaan Jamesia haasteessa?! Voi sinua, tämmöisen cliffhanger-lopetuksen kun jätit...
Minkä takia onkin niin ehdottoman tyydyttävää, että viidestoista raapale skippaa jo mahdollisen pusun jälkeiseen ajankohtaan. Naurahdin tuolle Lihavan leidin yskähtelylle, se kuvaa kyllä ihan täydellisesti sen, miten sekaisin James oli voitettuaan haasteen. Ja vielä se, kuinka fyysisenä kuvaat tuon Jamesin tilan! Mahtavaa. Loppuun vielä söpöyspisteet tunnussanasta :3
Kuudennessatoista rapsussa Sirius-show on kyllä hupaisa. Kai se hänellekin ottaa kuitenkin jonkinasteisesti kovalle hävitä, vaikka hän kuinka halusi vain saada tilanteesta hupia eikä edes yrittänyt voittaa. Ja silti, vaikka tämä onkin vain Siriuksen esitys, tavallaan uskon siihen mahtipontisuuteen ja
eriveristen veljien (upea ilmaus, muuten) väliseen rakkauteen, jonka esität tässä. Ja jostain syystä tykkäsin hurjasti tuosta tittelistä jonka Sirius antoi Minervalle -
tuvanjohtajatar kuulostaa tuon naisliitteen -tar kautta jotenkin ihan poikkeuksellisen juhlalliselta.
Ja vihdoin viimeisessä palataan siihen, mistä teksti alkoi, eli Jamesin ja Lilyn väleihin. Pitkin poikin rapsuja oot vihjaillut Lilyn fiiliksiin Jamesista, eli luonnollisesti hän haukkuu tässä sitten pojan itserakkaaksi ääliöksi. Arvostan sitä, kuinka James sai haasteen kautta itselleen lisää varmuutta (ehkä liiaksikin...), kun alkupuolella hän vaan tuntui tiirailevan kauempaa. Olen kuitenkin onnellinen siitä, että Lily Evans on itsenäinen nainen eikä kaipaa mitä lie Sarvihaaroja vierelleen ja kantaa ylpeänä omat kirjakasansa.
Huh, tulipas maratonkommentti, mutta halusin nyt käydä tämän ajatuksella läpi ja purkaa fiiliksiä joka rapsusta. Kiva että tuli viimein luettua tämä, olisin ehkä ilman vaihdokkaita jättänyt tämän kokonaan väliin, ja se olisi ollut harmi. Pahoittelut vielä myöhästymisestä, kiitokset kivasta tekstistä, ja eihän muistella pahalla ;> <3
