Hetalia | Hauras yhteys | S

[Sielulintu]

Nimi: Hauras yhteys
Kirjoittaja: Sielulintu
Ikäraja: S
Fandom: Hetalia
Hahmot: Suomi = Tino, Ruotsi = Berwald ja Norja = Lukas
Vastuuvapaus: Hetalia hahmoineen kuuluu Himaruya Hidekazille, enkä saa tästä minkäänlaista taloudellista hyötyä


HAURAS YHTEYS


Tino ei tiedä, mitä odottaa, kun hän kiipeää viimeiset metrit matalan kukkulan laelle. Ketään ei vielä näy, ja Tino vetää syvään henkeä rauhoittuakseen. Empien hän laskeutuu istumaan pihlajan juurelle ja sulkee silmänsä. Hän tuntee olevansa turvassa täällä metsän ympäröidessä häntä joka puolelta.

Turvallisuuden tunne kuitenkin hiipuu, kun hän muistaa, miksi on kyseiseen paikkaan tullut. Hän puree hampaansa yhteen ja pinnistää tahdonvoimansa ollakseen hyppäämättä pystyyn ja ryntäämättä suin päin sinne, mistä oli juuri hetki sitten tullut. Etäisesti hän muistaa ajan, jolloin mikään ei ollut niin luonnollista kuin Berwaldin tapaaminen. Nyt koko ajatus tuntuu järjettömältä. Hän alkaa jälleen katua, että otti vastaan Ivanin tarjouksen.

Hän on alkanut saada enemmän vapauksia, kun Ivan on oppinut luottamaan häneen. Ensi alkuun Tino kaipasi Berwaldia niin, että se tuntui miltei fyysisenä kipuna, mutta vähitellen tunne on laantunut eräänlaiseksi jomotukseksi, aavesäryksi, jota ei tarvitse koko aikaa pyrkiä pitämään loitolla. Nykyään hän saa tehdä lähestulkoon mitä mielii. Vain entisten ystävien tapaaminen on kiellettyä ilman Ivanin lupaa.

Tämä on ensimmäinen kerta, kun lupa on annettu. Oikeastaan Ivan oli yllättänyt Tinon pyytämällä, että hän hoitaisi tapaamisen Ruotsin kanssa Ivanin itsensä ollessa kiireinen. Tino tuijotti hetken suu auki, mutta myöntyi pikaisesti. Nyt hän on täällä eikä enää tiedä, tekikö oikean päätöksen.

Askelten äänet saavat Tinon silmät revähtämään auki. Hän ponnahtaa pystyyn ja oikoo vaatteitaan, vaikkei sille tarvetta olekaan. Hän vain tarvitsee jotakin tekemistä käsilleen. Pakoon juokseminen tuntuu hetki hetkeltä paremmalta idealta.

Sitten Berwald jo on siinä, eikä Tino osaa päättää, mihin katseensa asettaisi. Hän ei kykene katsomaan toista silmiin niin pitkän ajan jälkeen. Niinpä hän antaa itsensä vain tarkkailla sivusilmällä Berwaldin yleistä olemusta siirrellessään painoaan hermostuneena jalalta toiselle.

Berwald ei ole muuttunut paljoa. Hän näyttää oikeastaan samalta kuin aina ennenkin, mutta jotakin vierasta hänessä silti on. Ehkä vierauden vaikutelman luo jokin hänen asennossaan, jokin siinä tavassa, jolla Berwald häntä katsoo. Sitten Tino ymmärtää, että Berwald näyttää siltä kuin hän on aina näyttänyt virallisissa tapaamisissa puolituttujen kanssa. Oivallus iskee syvälle ja Tino värähtää tahtomattaan. Milloin hänestä on tullut vain etäinen tuttava, joku, jonka kanssa asioita on hoidettava, koska on pakko?

”Hej”, Berwald tervehtii, ja Tino vastaa hetken epäröityään samalla kielellä.
On kulunut kauan siitä, kun hän on viimeksi puhunut ruotsia. Ivan on ollut tarkka sen suhteen, eikä Tinolla olisi kyseisellä kielellä puhekumppaneita ollutkaan.

Äkkiä joku ilmaantuu puiden välistä Berwaldin takaa. Hätkähtäen Tino huomaa katsovansa Lukasta, jonka hiuksiin on takertunut kuivia risuja ja silmistä heijastuu poissaoleva tyhjyys. Tino ei tiedä mitä sanoa. Jos Berwaldin tuttuus tuntuu kivuliaalta, Lukasin kohdalla samaa ongelmaa ei taatusti pääse syntymään. Tino ei muista, onko koskaan nähnyt toista niin etäisenä ja miltei varjomaisena. Lukas on aina ollut viileä ja pidättyväinen ainakin ulkopuolisten silmissä, mutta Tino tuntee hänet, eikä tyhjyys tällä kertaa jää vain pintatasolle. Lukas on kuin toisessa maailmassa, eikä Tino osaa edes tervehtiä.

”Toin hänet mukaan”, Berwald vastaa ikään  kuin selityksenä norjalaisen läsnäololle.
”Niin, hänhän asuu nyt kaiketi sinun kanssasi”, Tino vastaa.
Äkillinen mustasukkaisuus pistää Tinon sisällä, eikä hän ymmärrä, mistä se tulee. Se ei ole oikein. Hänellä ei ole oikeutta tuntea niin, sillä Berwald ei häntä lähettänyt pois. Asiat vain menivät sillä tavoin. Niin maailma pyörii. Tapahtumat vain kulkevat, eikä hän usein voi kuin katsoa vierestä.

Sitten Lukas näyttää havahtuvan nykyhetkeen, ja hänen silmiinsä palaa elämää.
”Hei, Suomi.”
”Hei”, Tino tervehtii vastaan.
Hän panee merkille väkisinkin, kuinka norjalainen käyttää hänen etunimensä sijaan maan nimeä. He ovat käyttäneet toistensa nimiä luontevasti jo niin kauan, että moinen muodollisuus tuntuu suorastaan alleviivaavan henkistä etäisyyttä, joka heidän viiden välille on repeytynyt.

”Missä Mathias ja Eirikur nykyisin aikaansa viettävät?”
Kysymys tulee harkitsematta. Tino haluaa vain täyttää kiusallisen hiljaisuuden, tyhjiön, joka uhkaa vallata koko kukkulan laen. Heti hän kuitenkin ymmärtää, ettei sitä olisi pitänyt kysyä. Onhan hän kuullut Ivanilta ja muualtakin, että Lukas ei enää ole yhteydessä Mathiaksen kanssa juuri lainkaan. Eirikurista hän ei toisaalta ole saanut tietoja mistään, sillä Ivanilta ei aina uskalla kysyä, mitä vain mieleen juolahtaa. Hän haluaa tietää, mitä islantilaiselle kuuluu, mutta ehkei asiaa olisi kannattanut nostaa esille näin pian.

”Mathias asuu Tanskassa kuten aina ennenkin. Eirikur on kai vetäytynyt omaan maahansa, eikä häntä yleensä näe”, Berwald toteaa.
Hän ei vaikuta vihaiselta, mutta suru hänen äänestään kuultaa, niin jähmeä kuin sävy onkin.
”Onko heillä kaikki hyvin?”
Tino tietää, että puheenaihe olisi ehkä jo parasta hylätä, mutta tämä hänen on vielä saatava tietää. He ovat kuitenkin olleet läheisiä niin pitkän ajan, ettei sitä voi pyyhkiä pois noin vain.
”Ei heillä ole hätää”, Berwald vakuuttaa, ja Tino uskoo.
Jos jokin olisi vialla, Berwald ei pimittäisi sitä häneltä. Ei edes nyt, kun keskusteluyhteys tuntuu olevan hädin tuskin raollaan.

”Niin siitä asiasta, jonka vuoksi tulimme”, Berwald aloittaa, ja Tino muistaa, ettei tämän ole tarkoitus olla mikään kuulumisten vaihtamiselle pyhitetty keskustelutuokio.
He aloittavat valtiollisten asioiden käsittelyn, ja hetken on helpompaa. Heillä on selkeä päämäärä, johon pyrkiä. Vain silloin tällöin Tino huomaa, kuinka Berwald hätkähtää hänen puolustaessaan Venäjän etua milloin missäkin asiassa. Minkä hän sille voi. Hänen maansa on nyt osa Venäjää, eikä Berwaldilla ole oikeutta soimata häntä siitä. Silti Tino huomaa välttelevänsä Venäjän mainitsemista. Ehkä hän ei halua hieroa suolaa haavoihin muistuttamalla jatkuvasti, ettei hänellä ja Berwaldilla ole enää yhteistä juuri mikään.

Lukas on vaiti heidän keskustellessaan. Tino panee merkille, ettei norjalainen edes kuuntele. Ainakin tämän katse vaeltelee päämäärättömän oloisena pitkin pilvistä taivasta, eikä edes etäinen mielenkiinto riko hänen ilmeettömyyttään. Lukas selvästi kärsii, mutta Tino ei enää tiedä tarkalleen miksi. Oli aika, jolloin hän saattoi parin sanan jälkeen aavistaa, mikä Lukasta, Mathiasta tai Eirikuria painoi Berwaldista puhumattakaan, mutta sen taidon hän tuntuu menettäneen. Vasta kun Berwald kysyy suoraan, käyvätkö heidän päätöksensä Lukasillekin, hän näyttää palaavan takaisin heidän luokseen.
”Mitä väliä sillä on?”
Piittaamattomuus ja hienovireinen katkeruuden sointi sanojen alla saavat kylmät väreet kiirimään pitkin Tinon selkäpiitä. Berwaldkin näyttää hivenen kärsivältä.
”Olen sanonut, että haluan kuulla sinuakin.”
”Aivan varmasti”, Lukas tuhahtaa ja kääntää katseensa pois ruotsalaisesta.

Tino ei keksi mitään sanottavaa, ei mitään, mikä keventäisi synkkää auraa, joka heidän ympärilleen tiivistyy. Ei tunnu keksivän Berwaldkaan, joten äänettömyys venyy ja soi levottomuutta herättävällä nuotilla. Tino haluaa katkaista sen, mutta kieli tuntuu kieltäytyvän yhteistyöstä.

”Eiköhän se ollut sitten siinä”, Berwald huokaisee lopulta ja liikahtaa kuin lähteäkseen.”
”Odota”, Tino henkäisee.
Oikeat sanat ovat edelleen kadoksissa, mutta näin tämä ei voi päättyä. Jotakin on tehtävä. Jotakin on saatava sanotuksi, sillä kammottavan vierauden ja liian kireiden hiljaisuuksien varaan hän ei suostu tätä tilannetta jättämään. Äkkiä tuntuu, että heidän koko yhteinen aikansa ja ikuiseksi luultu yhteytensä murtuisi lopullisesti olemattomiin, ellei hän tekisi jotakin.

”En halua menettää sinua”, Tino kuulee sanovansa. ”En halua menettää teitä kumpaakaan. Haluan...”
Hänen äänensä hiipuu pois. On niin paljon, mitä hän haluaa ja toivoo, ettei sopivia ilmauksia ole. Mitään hänen kaipaamistaan asioista Berwald ei voi antaa. Miten hän muka kykenisi kääntämään aikaa taaksepäin tai kuromaan umpeen heidän ajan ja etäisyyden haalistaman yhteenkuuluvuutensa?

Berwald ei sano mitään, eikä Tino enää kestä katsoa häntä. Eikö toinen enää välitä, vai eikö hänkään kykene ilmaisemaan ajatuksiaan?
”En usko, että tämä asia tuli yhdellä tapaamisella hoidetuksi. Voin ehdottaa Ivanille, että jatkamme tästä myöhemmin. Turhaanhan hän alkaa perehtyä siihen, mitä me olemme keskustelleet. Varmasti hänkin ymmärtää, että on viisaampaa, jos me hoidamme asian loppuun.”
Tinolta kestää hetki ymmärtää vastauksen merkitys. Sitten hän ymmärtää, ja pieni hymy murtautuu jostakin hänen kasvoilleen.
”Niinkö ajattelet? Olet kyllä luultavasti oikeassa. Minäkään en usko, että liika kiirehtiminen tärkeissä asioissa kannattaa.”

Varovasti Tino vilkaisee Berwaldiin päin ja näkee hänenkin suupieltensä kohoavan aavistuksen.
”Näkemiin, Tino”, Lukaskin sanoo, ja Tino tuntee olonsa naurettavan kiitolliseksi.
Oman nimen kuuleminen tuntuu vahvistavan jotakin, jonka hän on jo kuvitellut korjauskelvottoman hauraaksi. Heidän lähtiessä omiin suuntiinsa Tinon on taas hiukan helpompi hengittää.

[Larjus]

Mä en muista, että olisin juuri koskaan lukenut Hetaliasta ei-ihmis-AU:ta jossa käytetään ihmisnimiä (vaikka niitä onkin paljon), koska ne nimet on mulle niin vieraita ja etäisiä ottaen canoninkin huomioon (varsinkin kun edes ne Himan antamat nimet ei varsinaisesti canoniin kuulu), mutta nyt päätin kokeilla, koska kaipa on hyvä joskus tehdä jotain uutta, ja siitä on ikuisuus, kun oon Hetaliasta ficejä lukenut.

Mulla kesti hetki tottua, mutta sitten kans tuli toi kohta, jossa viitattiin ihmisnimien ja valtionimien käyttöön ja eroon, ja se sai mut tavallaan "hyväksymään", tai ehkä pikemminkin omaksumaan, niiden käytön Vähän kuin olisi ennen puhuteltu tuttavallisesti etu- tai lempinimellä ja sitten vaihdettukin sukunimimuotooon ja titteleihin. Ei ihmekään, että se tuntui Suomesta pahalta.

Tunnelma oli aika melankolinen, ja vaikka yleensä tykkäänkin lukea iloisia ja hyväntuulisia ficejä, tässä alakuloisuudessa oli jotain vangitsevaa. Tykkäsin myös siitä, miten preesensin käyttö vielä korostaa tunnelmaa ja sen intensiivisyyttä. Tapahtumat eivät ole ollutta ja mennyttä, ne ovat tässä ja nyt. Vaikka tunnelma olikin koko ajan melankolinen ja vaikeroinkin täällä itsekseni, että apua mihin tää menee, missä on kaikki ilo ja onni, pidin siitä, että ilmapiiri ei heittäytynyt päälaelleen ja muuttunut liikaa. Se ei ehkä kuitenkaan olisi sopinut. Mun tuskailua kuitenkin helpotti tuo, että loppuun ilmestyi pieni toivon häiven, kuin pieni lohtu, että vaikka asiat ovatkin muuttuneet hyvästä huonoon, ne voivat myös muuttua huonosta parempaan.

En tiedä miksi, mutta jotenkin tykkäsin siitä, että Ruotsi oli ottanut Norjan mukaansa, ja miten Norja oli niin Norja Se on selvästi keskittynyt joko ajatuksiinsa tai sitten peikkoihin ja muihin näkemiinsä taikaolentoihin kun katse huitelee taivaissa. Vähän kyl jäin miettimään tota kohtaa, kun Suomi selvästi ajattelee, että Norja kärsii, mutta... oon niin hetkkis että mä yritän ajatella vähän positiivisemmin Ja kuten sanottu onneksi tuossa lopussa oli pientä vihjausta siihen, että tämä ei ole pysyvä tilanne. Että se hauras yhteys on siellä jossain vielä :3

[Sielulintu]

Larjus: Ihan mielettömän suuret kiitokset kommentista! Se piristi uskomattoman paljon etenkin, kun suomeksi Hetalia tuntuu olevan tällä hetkellä todella hiljainen fandom, ja välillä siksi on pieni kirjoitusinspiraation puutekin. Aina tähän fandomiin kyllä tulee palattua, ja tällaiset kommentit antaa aina todella paljon iloa ja inspiraatiota. Hyvä ettei ihmisnimet lopulta hirveästi häirinnyt, mutta ymmärrän kyllä, että ne ensialkuun varsinkin saattoi tuntua hassuilta. Musta tuntuu, että luen ja kirjoitan niin sekaisin ihmis- ja valtionimet, että oon välillä itsekin pihalla, kumpaa tässä nyt olenkaan taas käyttämässä. Hienoa myös, että tunnelma välittyi hyvin. Mäkin kaipasin loppuun jotakin vähän toiveikkaampaa, joten jotain positiiviseen viittaavaa oli pakko loppuun tehdä. Vielä kerran isot kiitokset kommentoinnista.

[vaahtokarkkiunelma]

Jee, ihanaa, että Hetalia-ficcejäkin välillä näkyy, etenkin suomeksi. Olen itse angstin ja melankolian ystävä, joten tämä ficci osoittautui oikein mukavaksi iltalukemiseksi.

Pohjoismaat on muutenkin sellainen aihe, josta aina vain jaksaisi lukea lisää ja lisää. Mailla on niin paljon yhteistä ja yhteenkietoutunutta historiaa, että aihetta kirjoittaa löytyy. Ihanaa, että olit tarttunut tällaiseen aiheeseen. Tanska-Norjan hajoamisesta, Suomen luovutuksesta Venäjälle ja Norjan luovutuksesta Tanskalle ovat suosittuja aiheita Pohjoismaihiin liittyvässä angst-sävyisessä fanfictionissa, mutta eivät omasta mielestäni millään tapaa kulutettuja. On mielenkiintoista nähdä, miten erilaisesti kirjoittajat tulkitsevat Pohjoismaiden välejä näissä ficeissä. Sinun tulkintasi oli myös hyvä, pidin juuri siitä, että Suomen tavatessa Ruotsin ja Norjan pitkästä aikaa uudelleen, kaikki ei vain maagisesti mene kohdalleen, vaan henkilöiden suhteet tuntuvat etäisiltä, vaikkeivat kuitenkaan täysin vierailta.

Onneksi lopussa on pientä toivoa paremmasta, vaikka Suomi itsekin vaikuttaa tietävän, etteivät asiat palaa nopeasti ennalleen. Kiitos lukukokemuksesta, onneksi Hetaliasta tulee vielä uusia ficcejä suomeksi.

[Sielulintu]

Vaahtokarkkiunelma: Kiitos taas todella paljon kommentista. Ihana kuulla, että tykkäsit tästä. Pohjoismaat on älyttömän mielenkiintoisia kirjoittaa, ja tosiaan aiheita historiasta löytyy vaikka kuinka.