Kirjoittaja: Okakettu
Ikäraja S
Paritus: Alisa/Valve
Tyylilaji: jonkinmoinen fluffy
Tiivistelmä: ”Tahtoisitko tanssia nyt?”A/N: Pieni Ævintýr-extra, jonka runko syntyi pari viikkoa sitten. Tarkoitukseni oli kirjoittaa suhteellisen mutkatonta fluffya, koska kaipasin itsekin piristystä silloin. Jospa tämä ilahduttaa myös jotakuta muuta, joskin lukeminen ei ole missään nimessä välttämätöntä päätarinan ymmärtämisen kannalta.
Sijoittuu ajallisesti osien 369. ja 370. väliin, eli spoilaa nykyistä tarinakaarta jossain määrin.
Teksti osallistuu seuraaviin haasteisiin: Originaalikiipeily (39. Muisto) ja FinFanFun1000 (728. Maahinen).
**
Tanssi”Tässä.”
Minä tartun kiitollisena Valven ojentamaan hehkuviinimukilliseen ja teen hänelle tilaa vierelläni. Olen tuijottanut niin pitkään tulisijassa rätiseviä liekkejä, että hätkähdän huomatessani muualle lukusaliin kertyneen pimeän. On jo paljon myöhäisempi kuin kuvittelin.
”Vieläkö Edda oli hereillä?” kysyn Valven istuutuessa sohvalle. Hänen iholleen on tarttunut käytävien talvista kylmää. Painaudun kiinni hänen kylkeensä karkottaakseni sen.
”Vielä. Jokin huominen ateria kaipasi ilmeisesti valmisteluja.” Valve sanoo sen puoliksi huokaisten. Häntä ja hänen taikuuttaan ympäröi väsymys. Ymmärrän syyn siihen aivan liian hyvin: myös oma valoni on tavallista himmeämpi. ”Kerroin hänelle, että hänen olisi parempi levätä, mutta hän ei tainnut uskoa minua. Olen yrittänyt pitää Eddan mahdollisimman etäällä omista tunteistani, mutta tämä tilanne... Se vaikuttaa väistämättä myös sidokseen.”
”Kunhan vain kumpikaan teistä ei murehdi yksin”, minä muistutan. Valve hipaisee käsivarttani.
”Lupaan, että ei. Matkasi hoviin huolettaa minua – se on totuus. Tuntuu mahdottomalta päästää sinut lähtemään. Mutta uskon myös, että kunhan vain suunnittelemme kaiken mahdollisimman tarkasti, selviämme. Tavalla tai toisella me selviämme. Sanoin myös Eddalle niin.”
En erota hiljaa lausutuista sanoista epäröintiä. Valve kääntelee mukiaan käsissään, hengittää hehkuviinin mausteista tuoksua. Tunnen, kuinka hän sallii itsensä rentoutua vierelläni. Minä keskityn juomaan omaa mukillistani vaitonaisena. Sen lämpö ja Valven läheisyys karkottavat sisimpääni kalvavan hermostuksen, ainakin hetkeksi. Olemme keskustelleet matkastani hoviin niin pitkään ja perusteellisesti, ettei siihen liittyviä sanoja tunnu olevan lainkaan jäljellä.
Hyvä, minä ajattelen. Päätän, että tänä iltana en tahdo kummankaan meistä miettivän enää mitään Edmundiin liittyvää.
”On eräs asia, jota olen halunnut jo pitkään kysyä sinulta”, kerron Valvelle.
”Hmm? Millainen asia?”
”Muistatko Ýmississä järjestetyt pidot?”
Valve liikahtaa niin, että kykenee tarkastelemaan minua uteliaasti. ”Tietenkin.”
”Siellä oli pieni maahistyttö, joka puhui sinulle – kuiskasi jotakin korvaasi. Mitä hän oikein sanoi silloin?”
”Pieni maahistyttö…? Ah. Se punatukkainen, jonka äiti pelkäsi, että pahastuisin?” Valven kulmat kohoavat. ”Kuinka se oikein on jäänyt mieleesi?”
Minä liikahdan koskettaakseni hänen suupieliään.
”Koska sinä hymyilit. En ollut nähnyt aitoa hymyäsi aiemmin.”
Valve huokaa pienesti sormenpäitäni vasten.
”Olen ollut kovin kurjaa seuraa niihin aikoihin.”
”Hys. Ei synkistelyä. Mutta tahtoisin tietää, miksi juuri se maahistyttö sai sinut hymyilemään sillä tavoin.”
Sanon sen kaikkein päättäväisimmällä äänensävylläni. Valven kasvoille kohoava hymy on niin leveä, että hänen silmänsä siristyvät.
”Hyvä on. Hän kertoi minulle ystävänsä väittäneen, ettei hän uskaltaisi puhua juhlissa maagille ja tämän morsiamelle. Käsittääkseni kyseessä oli jonkinlainen veto. Hän oli hyvin tyytyväinen itseensä.”
Minä naurahdan yllättyneenä. ”Uskaltautuisi? Minusta tuntuu, etten ole koskaan nähnyt ketään yhtä pelotonta.”
”Mmm. Osaksi juuri se sai minut hymyilemään. Hänen palkintonaan oli hieno rupisammakko. Mutta hymyilin myös sille –” Valve kurottautuu laskemaan mukinsa pöydälle ja tarttuu käteeni, kohottaa sen tällä kertaa huulilleen niin, että voi suudella ranteeni sisäpintaa, ”– miten hän sanoi, että morsiameni on kaunis.”
Silmäilen häntä epäilevään sävyyn. ”Sinä huijaat minua.”
”Huijaanko? Hän sanoi sinun muistuttavan Kajatarta.”
”Kajatar…?”
Valve nyökkää. ”Niin. Tarinoiden mukaan hän on syrjäisten siimesten ja katveiden, erityisesti siellä koittavien aamujen suojelija. Hänet voi nähdä kulkemassa metsien kätköissä, kun päivän ensimmäiset tunnit ovat vielä hauraimmillaan. Oletko koskaan kuullut hänestä?”
”En. Ja vaikka olisin”, lisään muistaessani maahistytön ilkikurisen ilmeen ja naarmuiset polvet, ”minusta tuntuu, että Väen lasten version hänestä saattaa silti olla erilainen.”
”Totta.” Valve on miettivinään. ”Väen kertomuksissa hänellä on usein hyvin terävät hampaat. Vihollisiaan kohtaan hän on myös varsin verenhimoinen.”
”Miten hämmästyttävä yhdennäköisyys. Ei mikään ihme, että se huvitti sinua.”
Valven ilme muuttuu pehmeämmäksi. ”Se ei ollut huvittuneisuutta. Sanotaan myös, että hänen katseessaan viipyvät kaikki metsän värit. Yöltä piiloutuneet villikukat heräävät ja kasvavat, kun hän pyytää niitä tekemään niin. Minä hymyilin, koska olimme kaukana kalvaslinnasta ja pystyin hetken verran ajattelemaan vailla pienintäkään syyllisyyttä, kuinka ihmeellisen osuvalta se minusta tuntui.”
Minussa ailahtaa, vielä kaiken yhdessä kokemamme jälkeenkin, hämillinen ilo. En ehdi vastata, kun Valve lisää, käteni yhä kädessään:
”Ýmissistä puheen ollen, voinko minä puolestani kysyä sinulta jotakin?”
”Toki.”
”Kun lähdin heidän kylätaloltaan, he olivat aloittamassa jotakin tanssia. Salissa kiiri jo Väen musiikki. Tanssitko sinä?”
Katson Valvea hämmästyneenä. ”Mietitkö todella sellaista? Vaikka olit valmistautumassa kukistamaan mädän?”
Valve katsoo vuorostaan minua kiinteästi samalla, kun hänen peukalonsa sivelee kämmenselkääni tuttuja kuvioitaan. Ne saavat hehkuviinin lämmön ihoni alla vahvistumaan, muuttumaan silkaksi mielihyväksi.
”Kuten sanoin, etäisyys kalvaslinnaan teki siitä kaikesta… erilaista. Sinä näit pidoissa minun hymyni, kun taas minä katselin sinua ja huomasin, etten ollut nähnyt sinua aikaisemmin yhtä rentoutuneena. Yhtä – vapautuneena. Joten, kyllä. Minä mietin sitä. Kuvittelin sinut tanssimaan heidän joukossaan ruskansävyisessä mekossasi, vaikken halunnut ymmärtää, miksi kuvittelin niin.”
Valve sanoo sen kaiken hiukan haikeaan sävyyn. Minä kätken hymyni hänen olkapäätään vasten.
”Olit siis yhtä toivoton kuin minä. Mutta ei, en tanssinut. Se ei tuntunut oikealta. Tanssin kotikylänkin pidoissa ja juhlissa harvoin.”
”Miksi?”
”Ei ollut ketään, jonka kanssa tanssia”, hymähdän hetken mietittyäni, vaikka se ei ole täysin totta. Kyllä minuakin pyydettiin, aina toisinaan. Mutta se ei tuntunut oikealta edes silloin.
Tunnen Valven katseen mittailevan minua. ”Tahtoisitko tanssia nyt?”
”Nyt?” toistan. ”Täällä? Mitä me oikein tanssisimme?”
”Mitä vain. Ehkä jokin tanssi sinun kotikylästäsi?”
”En ole varma, muistanko miten ne menevät”, minä vastaan epäilevästi, mutta siirrän mukini pöydälle ja annan Valven vetää minut mukanaan ylös.
**
Osoittautuu, että me olemme molemmat kehnoja tanssijoita.
Syitä on kaiketi monia. Minulla on vain hämärä muistikuva kotikyläni perinnetansseista, kauan sitten opettelemistani askelista ja niiden rytmistä. Sotkeudun myös sellaisissa kohdissa, jotka minun pitäisi äidin mielestä varmaankin osata unissani. Voin vain kuvitella hänen moittivan ilmeensä, kun kompuroin eteenpäin.
Valve ei ole silti juuri minua parempi. Kohtaamme toisemme jatkuvasti väärään aikaan, eikä kumpikaan meistä pysy kömpelösti hyräilemäni melodian mukana. Valo ja hämärä meissä kietoutuvat toistensa lomaan, kuin muistuttaen meitä siitä, kuinka hyvin tavallisesti sovimme yhteen.
Oloni on silti kaikkea muuta paitsi turhautunut. Valven astuessa kolmannen kerran varpailleni minä nojaudun häntä vasten ja annan hartioita tärisyttävän naurun kuplia esiin. Se tuntuu raskaan, huolia täynnä olleen päivän jälkeen ihanan vapauttavalta. Valoni hohtaa jo paljon kirkkaammin, kesän hehkua täynnä.
”Auts.”
Valve mutisee jotakin vanhalla kielellä. ”Olen pahoillani.”
Kohotan päätäni katsoakseni häntä. Vaikka tanssimme ei ollut erityisen nopea, Valve näyttää siltä kuin olisi ponnistellut raskaan työn ääressä. Hänen poskensa punoittavat. Vastaukseni on yhä puoliksi naurua, kun sanon:
”Älä ole noin kauhistunut. Ehkä tanssiminen ei vain ole meitä varten.”
”Hmm”, Valve ainoastaan sanoo. Hän ja hänen taikuutensa vaikuttavat tyytymättömiltä.
”Eihän korppikuningas voi sentään osata
aivan kaikkea, vai mitä? Joitain taitoja on jätettävä muillekin.”
Sanani saavat Valven kulmat kohoamaan. Myöntymisen sijasta hän laskee kätensä vyötärölleni ja vetää aivan lähelleen, painaa otsansa vasten omaani. Aivan kuten toivoin.
”Oliko tuo haaste,
vheínir? Tarvitsemme vain harjoittelua. Tai jonkin tyystin toisen tanssin.”
Lukusali on muutoin talvisen pimeä. Minä ja Valve seisomme tulisijan luomassa pienessä valon kehässä, emme anna varjojen koskettaa askeleitamme. Tunnen liekkien lämmön Valven iholla, kun siirrän kasvoille karanneet hiussuortuvat takaisin paikoilleen. Hänen kätensä ovat tuttu, varma paino vyötärölläni. Pidän siitä, ettei hän pitele minua enää kuin pelkäisi minun menevän rikki.
”Millaisen tanssin aikana et aio astua varpailleni?” kysyn kiusoitellen, hiukan hengästyneesti.
Valve liikuttaa minua yhdessä kanssaan, mutta paljon hitaammin, kuin jonkin keinuvan musiikin tahtiin. Rytmi on tällä kertaa tyystin omamme. Minua hymyilyttää huomatessani, että hän pitää silti tarkkaan silmällä jalkojaan.
”Keksin kyllä ratkaisun.”
”Sitä en epäile.” Minä suukotan hänen leukapieltään. ”Ehkä voimme sitä odotellessa kuitenkin tehdä jotakin muuta, mitä luulet?”
Pystyn sanomaan sen juuri ja juuri punastumatta. Valven huomio siirtyy askelistamme takaisin täydellisesti pelkästään minuun.
”Mitä muuta tahtoisit tehdä?” hän kysyy matalasti. Tunnen, kuinka hänen huulensa hipaisevat korvalehteäni. Kosketus on kuiskauksenkeveä, ja samalla sanaton lupaus. Minua värisyttää.
”Tiedät kyllä”, mumisen.
Valve hymyilee. Hänen taikuutensa ei ole enää lainkaan tyytymätön. ”Kenties. Voisit silti kertoa minulle.”
Minä lehahdan sittenkin punaiseksi, mutta teen kuten hän pyytää leuka itsepintaisesti koholla. Valve ei vastusta suunnitelmaani. Hän hymisee myöntyvään sävyyn, ääni kuin mielihyvästä tehtynä, ja antaa minun vetää itsensä kärsimättömään suudelmaan. Pian se muuttuu hitaammaksi, syvemmäksi. Hän maistuu hehkuviiniltä ja halulta.
Sen jälkeen me emme tarvitse sanoja tai ennalta määrättyjä askelia.
**
