A/N: Sinnikkäästi eteenpäin, vaikka en tiedä lukeeko tätä enää kukaan
A/N2: Kiitokset betauksesta kirjottajapiirin väelle, etenkin sen vetäjälle
9. Luku
Näin synkkää unta
Kun hän vierailee tulevan sulhasensa luona,
hän näkee miehen joka yrittää paeta kohtaloaan.
Kuitenkaan, kukaan ei ole vielä tietoinen
julmasta kohtalosta joka odottaa
hiljaa heidän kaikkien sortamista.
Lounaskutsut eivät olisi voineet mennä paremmin, ainakaan kreivin mielestä. Kaikki olivat paikalla: Morcerfit, Villefortit ja Danglarsit. Kreivi katsoi heitä kaikkia, yhtä kerrallaan, kuin eläin vartioi saalistaan ennen hyökkäystä. Hän halusi tuhota heistä jokaisen. Viedä noilta menestyneiltä miehiltä kaiken, mitä heillä vain oli menetettävää. Heidän kunniansa, arvokkuutensa, omaisuutensa, vaimonsa… ja jopa lapsensa.
Tuon ajatuksen vallattua hänet, kreivin katse kääntyi Valerieen. Hänessä oli Mercedeksen kaltaista puhtautta ja luonteenvahvuutta, mutta päätös oli tehty. Tuokin neito oli vain keino vahingoittaa Morcerfia entistä enemmän. Silti kreivin täytyi myöntää, että Valerie oli hänen vaarallisin vastuksensa. Hän ei saisi luoda minkäänlaista tunnesidettä tähän, ei missään tapauksessa.
Samassa kreivi näki kuinka hänet verhosi pimeys, ja juhlijat olivat kuin häntä ei olisi ollut olemassakaan. Kaikki jatkoivat keskustelua kuin aiemminkin, mutta Valerien valtasi levottomuus.
”Missä kreivi on?”
”Kreivi kuka?” kysyi Albert ihmetellen.
”Kreivi Monte-Cristo tietysti.”
”En ole koskaan kuullutkaan moista nimeä. Voitko sinä varmasti hyvin, Valerie? Kuvittelet aivan omiasi.”
”Olen tosissani! Missä hän on?”
Kreivin olisi tehnyt mieli huutaa, että hän on tässä, aivan heidän vieressään, mutta pienikään ääni ei päässyt hänen huuliltaan. Hänestä tuntui kuin hän katoaisi, ja kun hän katsoi jalkojaan, hän tosiaan oli muuttumassa näkymättömäksi.
”Ei sellaista kreiviä ole olemassakaan, paitsi ehkä unissasi”, kreivi Morcerf nauroi ja kaikki yhtyivät nauruun mukaan. Vain Valerie jatkoi järkyttyneenä ympärilleen katsomista ja yritti hapuilla kreiviä tyhjyydestä.
Kun kreivi sai ojennettua kätensä kohti Valerieta, ja nainen sai tämän kädestä otteen, hän tunsi särkyvänsä ja katoavansa kokonaan. Vain Valerien huuto erottui enää tyhjyydestä.
”Edmond!”
Kreivi heräsi kirkkaasti valaistuun huoneeseensa. Bertuccio oli avannut hänen huoneensa verhot ja tuijotti nyt huolestuneena kreiviä, joka oli herännyt painajaisestaan huutaen, kylmän hien valuessa pitkin ihoaan.
”Oletteko kunnossa, kreivi?” tämä kysyi ja asteli lähemmäksi tämän vuodetta.
”Olen”, kreivi sanoi ja pyyhki hikeä kasvoiltaan, ja huomasi että hänen poskillaan valuivat myös kyyneleet. Hän katsoi käteensä tarttuneita kyynelpisaroita ja huomasi vapisevansa.
”Vastauksenne saapui yön aikana. Ajattelin, että haluaisitte lukea sen heti herättyänne”, Bertuccio totesi ja ojensi kreiville valkoisen kirjekuoren, jossa oli Janinan vaakunalla painettu sinetti.
Kreivi nousi istumaan ja tarttui kirjeeseen kuin hänen henkensä olisi ollut siitä kiinni. Hän repi kirjeen auki ja luki hätäisesti pitkän kertomuksen keskeltä sen olennaisimman. Vastauksen löydettyään hän jäi istumaan niille sijoilleen, ja käski Bertucciota poistumaan.
Kun ovi oli kolahtanut kiinni, kreivi painoi päänsä käsiinsä ja antoi kirjeen pudota syliinsä. Hän vuodatti kyyneleet, jotka olivat päässeet jo unen aikana alkuunsa, mutta sitten hän pysähtyi ja tuijotti sanoja edessään. Pieni hymy kaareutui hänen huulilleen ja hän purskahti sitten voitonriemuiseen nauruun.
”Valmistaudu, Fernand Mondego”, hän kuiskasi itsekseen ja jatkoi julmaa nauruaan.
Myöhemmin sinä päivänä, juuri tuo Fernand Mondego, nykyiseltä nimeltään kreivi de Morcerf, istui työpöytänsä ääressä ja avasi postejaan. Hän toivoi löytävänsä vastauskirjeen Franz d’Epinaylta hänen ehdotukseensa että tämä naisi Valerien, mutta hänen epäonnekseen mitään sellaista kirjettä ei löytynyt. Sen sijaan hän huomasi kirjekuorien seasta kuoren, joka oli hautajaiskutsu. Kuoren päällä luki vastaanottajan nimenä F. Mondego. Kreivi Morcerf, joka ei ollut käyttänyt tuota nimeä enää vuosikausiin, huolestui heti kirjeen nähdessään. Hän avasi sen, ja kirjeen sisältö sai hänet vielä huolestuneemmaksi.
Tervetuloa Louis Dantesin hautajaisiin Père Lachaiseen kahdeksalta illalla.
Edmond Dantés”Edmond... Dantés”, Morcerf sanoi itsekseen, järkyttyneenä. Hän nousi ylös tuolistaan ja oli aikeissa mennä puhumaan vaimolleen, mutta jokin esti häntä tekemästä niin. Hän ei halunnut sittenkään vaimonsa tietävän asiasta. Kyseessä täytyi olla vain jokin pila, joka järkyttäisi hänen vaimonsa mieltä turhaan. Edmond Dantés oli kuollut vuosia sitten, Morcerf tiesi sen. Tämä oli vain sairas vitsi joltakin taholta. Mutta keneltä, ja miten tämä henkilö tiesi lähettää kirjeen juuri Morcerfille? Hän ei jäänyt tätä kauaa miettimään, vaan suuntasi kohti Père Lachaisen hautausmaata, monta tuntia etuajassa kutsussa mainitusta ajasta.
Kreivi Morcerf saapui vaunuillaan kirkon pihalle, ja huomasi, että ulkona oli jonkun muunkin vaunut, sekä kaksi hevosta. Oliko muitakin kutsuttu?
Morcerf asteli kirkon ovelle ja avasi sen. Hän näki alttarin luona kaksi muuta miestä, ja hän tunsi nämä oikein hyvin.
Prokuraattori Villefort ja paroni Danglars kääntyivät kuullessaan oven käyvän, ja näyttivät nyt hiukan pelästyneiltä kreivi Morcerfin nähdessään.
”Kirottua. Sinäkin olet siis saanut tällaisen kirjeen?” Danglars kysyi ja näytti kädessään olevaa kirjettä jonka allekirjoituksessa luki myös Edmond Dantés.
”Kyllä”, Morcerf vastasi ja näytti omaa kirjettään heille astellessaan lähemmäs. Saavuttuaan alttarille hän huomasi että sen edessä oli mitättömän näköinen, puinen hauta-arkku, joka oli kyllä peitetty kannella, muttei naulattu kiinni.
”Mistä tässä on oikein kyse? Miten joku voi tietää?”
”Ei kukaan voi tietää, tämä on jokin sairas pila”, Villefort sanoi.
”Mutta miten hän sitten tiesi lähettää kirjeen juuri meille kolmelle?” Morcerf kysyi hiukan pelokkaana. ”Kukaan ei tiedä siitä mitä teimme, meidän itsemme lisäksi. Ei edes Edmond itse.”
”Edmond tietää”, kuului yhtäkkiä käheä miesääni heidän kaikkien takaa. Varjoista astui esiin lyhyenläntä ja - huojumisestaan päätellen - humaltunut mies.
”Kuka sinä olet?” Danglars kysyi.
”En ole yllättynyt siitä, ettette muista minua… Olenhan minä teihin nähden niin mitätön miesparka, kun te kolme taas olette Pariisin suurimmat herrat”, humaltunut totesi ja istahti kirkon penkille, hauta-arkusta mahdollisimman kauas.
”Sinä olet… Voiko olla –” Morcerf järkyttyi. ”Gaspard Caderousse?”
”Fernand siis vielä muistaa vanhan Caderousse-raukan”, mies sammalsi itsekseen. ”Mutta sen ei ole väliä, me kaikki saamme pian ansiomme mukaan. Edmond-parka ei koskaan unohda mitä me teimme hänelle.”
”Edmond kuoli Château d’Ifissä vuosia sitten. Ei se voi olla hän”, Villefort puolusti.
”Sitten kuollut mies on palannut keskuuteemme ja hänen kostonsa on oleva hirveä!” Caderousse sanoi, ja kolme miestä katsoivat toisiaan huolestuneina. Sitten Morcerfin katse osui arkkuun.
”Kuka arkussa on?”
”Emme tiedä, mutta ei varmasti Louis Dantes. Hänhän kuoli pian Edmondin jouduttua vankilaan”, Danglars sanoi, ja Villefort katsoi Caderoussea.
”Avaa se.”
”En tahdo”, Caderousse sanoi, mutta nostaessaan humalasta väsynyttä päätään hän näki kolmen hermostuneen miehen katseet ja nousi ylös hiukan pelästyneenä.
”Ette te kai oikeasti tarkoita, että minä –”
”Avaa se, niin saat palkkion ja voit lähteä”, Morcerf käski.
”Minä en usko, että Edmond pitäisi siitä, että lähden ennen kello kahdeksaa”, Caderousse sanoi.
”Edmond on kuollut! Avaa arkku, Caderousse!”
Ja hetken aikaa tuo joukko toivoi löytävänsä Edmond Dantésin tuosta arkusta, mutta kun Caderousse vapisevin käsin tarttui arkun kanteen ja siirsi sen, he huomasivat hämmästyksekseen, että arkku oli tyhjä.
”Arvasin, että tämä oli pelkkää pilaa. Meitä yritetään pelotella”, Morcerf totesi.
”Mutta kenen toimesta?” Villefort kysyi.
”Se ehkä selviää kello kahdeksalta”, Danglars totesi.
Neljä miestä palasi hautausmaalle kello kahdeksan, mutta mitään uutta ei näkynyt. Miehet katselivat ympärilleen ja odottivat neljännestunnin verran, että joku saapuisi. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut. Kun he olivat juuri lähdössä, Villefort kertoi, että hän oli lähettänyt parhaan miehensä etsimään tietoa Louis Dantesista ja hänen pojastaan Edmondista, sekä siitä voisiko kukaan heidän lisäkseen tietää näiden neljän miehen yhteyden. Kun kolme suurmiestä oli jo poistumassa kirkon ovesta, Caderousse huudahti.
”Mitä nyt?” Morcerf kysyi.
”Tuo arkku – se on taas kiinni!” Caderousse huudahti. Ja miehet totesivat hänen olevan oikeassa. Hehän olivat jättäneet kannen auki lähtiessään. Caderousse perääntyi huutaen arkun luota.
”Minä en avaa sitä enää!”
Morcerf asteli lähemmäs arkkua, mutta epäröi silti hetken. Hän kuitenkin lopulta potkaisi arkun kannen pois. Kirkon kattoparruilla piileskelleet linnut lehahtivat kaikki lentoon ja pakenivat rikkinäisestä ruusuikkunasta.
Morcerf katsoi järkyttyneenä arkkua. Villefort ja Danglars riensivät lähemmäs ja järkyttyivät hekin. Caderousse piileskeli kirkon penkin takana.
”B-Boville!” Villefort huudahti toivuttuaan näkymästä. Arkussa makasi tummahiuksinen mies, jonka takki ja housut olivat veren peitossa, ja kauluksesta roikkuva monokkeli haljennut. Miehen kasvoilla oli kauhistunut ilme, kuin hän olisi nähnyt itse Kuoleman.
”Boville?” Danglars ihmetteli.
”Hän on se josta puhuin. Hänet minä palkkasin –” Villefort änkytti kauhuissaan. Heidän katsoessaan kohti kirkonpenkkiä jonka taakse Caderousse oli aiemmin piiloutunut, he huomasivat miehen olevan poissa.
”Pelkuri” Morcerf tuhahti ja paukautti arkun kannen takaisin paikalleen.
”Mitä me teemme?” Danglars kysyi. ”Jos joku näkee meidät poistumasta täältä ja löytää ruumiin –”
”Haudataan hänet. Palkataan jotkut luotettavat tekemään se yöllä muilta näkymättömissä. Mutta naulataan tämä arkku kiinni nyt, ettei kukaan löydä häntä sitä ennen.”
Seuraavana päivänä kreivi Morcerf, paroni Danglars ja prokuraattori Villefort olivat uupuneita, valmistautuessaan kreivin lounaskutsuja varten. Valerie sen sijaan oli jo täysin virkeänä ja malttoi tuskin odottaa kreivin tapaamista jälleen. Eikä pelkästään kreivin, sillä Valeriehan pääsisi tapaamaan myös Haydeén, tuon kreikkalaisen jonka hän oli jo useasti nähnyt kreivin seurassa.
”Valerie, oletko valmis lähtöön?” Albertin ääni kuului oven takaa.
”Valmis”, Valerie vahvisti ja katsoi vielä nopeasti itseään peilistä. Tällä kertaa hän ei ollut laittanut ylleen kreivin antamaa leninkiä, vaan erään ranskalaisen ompelijattaren luomuksen, jonka Valerien äiti oli ostanut hänelle.
Kreivin asunnolle saavuttuaan, kreivi itse otti heidät vastaan etuovella. Morcerfit olivat ensimmäisenä paikalla, mutta juuri etuovelle päästyään, saapui pihaan myös Villefortien vaunut.
”Tervetuloa kreivi, kreivitär, vicomte”, Monte-Criston kreivi tervehti kaikkia vuorotellen, kunnes oli aika tarttua Valerien käteen.
”Neiti Valerie”, hän sanoi ja painoi huulensa pikaisesti tämän kämmenselälle. ”Astelkaa toki peremmälle, otan prokuraattorin perheineen vastaan sillä välin.”
Valerie hymyili kreiville ja lähti sitten perheensä perässä sisälle.
Kun Villefortit olivat saaneet arvoisensa vastaanoton, kreivi Monte-Cristo asteli Valerien luo.
”Sopisiko teille tavata nyt Haydeé, sillä välin kun odotamme loppuja vieraita saapuvaksi?”
”Totta kai”, Valerie vastasi ja he suuntasivat yhdessä salista ulos. He saapuivat käytävälle, jonka seinissä kaikui hentoa musiikkia, joka kuulosti hiukan kitaralta.
”Mitä on tuo… kaunis ääni?” Valerie ihmetteli ja pysähtyi hetkeksi kuulostelemaan.
”Haydeén gusli vain. Hän nauttii soittamisesta”, kreivi vastasi ja saattoi hänet peremmälle käytävään. Joku oli ilmeisesti kuullut heidän tulonsa, sillä ovi aukeni samalla hetkellä kun he olivat saapuneet sen eteen. Hämärästä huoneesta erottui nyt Bertuccion kasvot, kun hän otti Valerien kumartaen vastaan.
”Pyytäisin teiltä vielä kahta asiaa, ennen kuin astelemme peremmälle”, kreivi kuiskasi hiljaa Valerien korvaan.
”Mitä ne mahtavat olla?”
”Että ette kerro kenellekään siitä, että olette tavanneet Haydeén ja puhuneet hänelle”, kreivi sanoi ja Valerie lupasi pysyä asiasta vaiti.
”Ja sitten toinen asia. Teidän isänne on sota-aikoina ollut Haydeén isän kanssa tekemisissä. Pyytäisin, ettette mainitse isästänne mitään Haydeélle.”
”Minä lupaan”, Valerie vastasi, ja niin hän sai luvan astua sisälle. He olivat saapuneet valtavaan saliin, jonka päähän oli tehty kirjavista itämaisista kankaista kuin pesä, jonka keskellä istui guslinsa kanssa tuo kaunis kreikatar, Haydeé.
”Haydeé, tässä on vieras jonka haluaisin sinun tapaavan”, kreivi Monte-Cristo sanoi sujuvalla kreikan kielellä. ”Muistathan mistä olemme puhuneet, ja pidät ne mielessäsi puhuessasi hänen kanssaan.”
Haydeé nyökkäsi kuuliaasti ja nousi seisomaan. Hän kumarsi Valerielle, ja sanoi sitten puhtaalla ranskankielellä: ”On ilo ja kunnia tavata viimein. Neiti de Morcerf.”
”Minä jätänkin teidät nyt Bertuccion hoiviin. Vieraani odottavat jo varmasti”, kreivi sanoi ja Haydeé painoi suudelman miehen kädelle ennen kuin tämä lähti. Bertuccio asettui oven eteen kuin vartijaksi, ja Haydeé näytti Valerielle mihin istua.
”Haluatteko kenties kahvia? Baptistin on tuomassa meille juuri mehuvettä ja jäätelöä. Nautitteko piipun polttamisesta?”
”Ei kiitos piippua”, Valerie sanoi ja haistoi nyt itämaisen tupakan salin ilmassa ja huomasi pöydällä lepäävän piipun. ”Kahvi kelpaa hyvin.”
”Saatatte tarvita tähän arabialaiseen kahviin sokeria, sen puhdas maku ei miellytä kaikkia”, Haydeé sanoi ja kaksi itämaista kamarineitoa asteli saliin tuoden kahvia mukanaan. Heidän perässään saapui Baptistin, kantaen jäätelöä ja mehuvettä.
”Tuntuu kuin olisin saapunut aitoon itämaiseen huoneeseen”, Valerie totesi ihaillen ja kiitti kamarineitoa ja Baptistinia.
”Kreivi on halunnut luoda oloni kotoisaksi. Olenhan hyvin kaukana kotimaastani”, nainen totesi kiitollisena ja tarttui sirolla kädellään japanilaiseen kahvikuppiinsa.
~*~
”Kreivi de Morcerf, ilo tavata jälleen”, totesi Franz juuri toisessa huoneessa kreivi Morcerfille, syvään kumartaen. ”Minulla onkin teille asiaa, jota en vielä kesätanssiaisissa joutanut kertomaan.”
”Olenkin odottanut tätä keskustelua”, kreivi Morcerf vastasi hymyillen, yhä siinä uskossa että puhe oli Franzin ja Valerien kihlauksesta.
”Saanko jossakin vaiheessa varastaa aikaanne?”
”Totta kai. Tapaisimmeko puutarhassa ruokailun jälkeen?”
”Kiitos, kreivi”, Franz sanoi ja tunsi kurkkuaan polttelevan. Sydän tuntui kahliutuvan kahden seinän väliin, eikä hän osannut pukea sanoiksi syytä siihen.
~*~
”Täytyy sanoa, että en olisi koskaan arvannut teitä suuren Ali-Tebelinin tyttäreksi! Tämä uutinen tuli minulle täysin uutena. Mutta miten te oikein päädyitte kreivin orjattareksi, jos saan kysyä?”
”Totta kai saatte kysellä… Ja mitä kreiviin tulee, hän osti minut Konstantinopolin orjamarkkinoilta, ollessani ainoa eloonjäänyt perheestäni.”
”Mitä perheellesi oikein tapahtui?” Valerie henkäisi. Haydeé oli hetken vaiti.
”Se oli kauhea yö. Olin nelivuotias, kun äiti herätti minut unesta ja tiesin että jokin oli hätänä. Janinan varusväki oli väsynyt liian pitkään palvelukseen, ja seraskieri Kuršid oli lähetetty vangitsemaan isäni… Hän oli pelätty mies, mutta minulle hän oli aina vain lempeä isä”, Haydeé sanoi ja suru selvästi kalvoi hänen sydäntään. Valerien kävi häntä sääliksi, eikä hän kehdannut pyytää Haydeéta kertomaan enempää, mutta nainen jatkoi itse tarinaa: ”Me soudimme erään järven keskellä olevaan palatsirakennukseen, jota isä kutsui turvapaikaksi. Hän lähetti sulttaanin luo erään ranskalaisen upseerin, johon hän luotti sokeasti. Liiankin sokeasti… En tiedä kuinka monen päivän kuluttua vastaus sulttaanilta saapui, mutta sitä saapuivat tuomaan neljä veneellistä ranskalaisia miehiä… He antoivat meidän ymmärtää, että olisimme turvassa. Että sulttaani oli armahtanut isäni ja saisimme palata kotiimme, mutta kun isän miehet olivat laskeneet aseensa, he saivat saman tien surmansa.” Valerie henkäisi järkytyksestä. ”Ranskalainen upseeri oli pettänyt meidät, ja saapui turvapaikkaamme… vaatien isäni kaulaa katkaistavaksi. Kun kuulimme isän kuolonhuudot naapurihuoneesta, äitini pyörtyi.” Valerie tunsi olonsa todella kurjaksi tuon neidon puolesta. Hänen oli vaikea kuvitella, että ranskalainen sotilas olisi hylännyt arvokkuutensa ja tuhonnut tuon naisen elämän, mutta totuus sen täytyi olla, oli se kuinka hirvittävä tahansa.
”Seuraava mitä muistan, oli se kuinka tuo upseeri otti meidät valtaansa ja myi meidät orjakauppiaille. Jouduimme matkaamaan sulttaanin porteille asti halki Kreikan, ja porteilla –” Haydeé kalpeni nyt niin pelottavasti, että Valerie luuli että hän pyörtyisi. ”- porttien ylle oli ripustettu pää, jonka yläpuolelle oli kirjoitettu:
Tämä on Ali-Tebelinin, Janinan paššan pää. Äitini kuoli sinä päivänä, ja minut vietiin orjamarkkinoille. Minut osti armenialainen rikas mies, joka kasvatti minut kolmetoistavuotiaaksi asti. Sitten hän myi minut sulttaani Mahmudille. Ja sulttaani Mahmudilta minut osti kreivi, suurimmalla smaragdilla jota olen eläissäni nähnyt. Olen hänelle ikuisesti kiitollinen”, nainen sanoi ja painoi oikean kätensä rinnalleen, kuin sitä olisi lämmittänyt ajatus kreivin pelastamaksi tulemisesta. Valerie tunsi pistoksen sisällään.
”Neiti de Morcerf, on aika palata juhliin. Pöytä on pian katettu”, kuului Bertuccion ääni ovelta. Valerie nousi ylös, samoin kuin Haydeé. Kreikatar kumarsi jälleen Valerielle kohteliaasti.
”Kiitos kun vietitte aikaa kanssani, neiti de Morcerf. Toivottavasti en järkyttänyt teitä kertomuksellani.”
”Ette suinkaan. Tehän te tässä olette varmasti järkyttynyt, kun pakotin teidät muistelemaan niin hirveitä asioita”, Valerie sanoi ja niiasi Haydeélle. Samassa kreivi Monte-Cristo saapui ovelle.
”Joko olette saaneet nauttia tarpeeksi toistenne seurasta? Tulisin pyytämään neiti Valerien liittymään vieraiden joukkoon.”
”Olin juuri lähdössä”, Valerie sanoi ja hymyili hiukan väkinäisesti. Niin hirvittävän kertomuksen jälkeen ei hänen tehnyt mieli hymyillä.
Kun kreivin tapaan mainio ja täyttävä lounas oli nautittu, oli Valerie yhä vaitonainen. Hänen onnistui torjua Lucienin lähestymisyrityksetkin pelkästään sillä että hän oli niin omissa maailmoissaan, ettei hän kuullut. Lounaalle olivat saapuneet Franzin, Lucienin, Danglarsien, Villefortien ja Morcerfien lisäksi Cavalcantit sekä Maximilien Morrel, joka katseli aina välillä sivusilmällä Valentine Villefortia.
Kun lounas oli päättynyt ja ihmiset jakautuivat kukin omalle taholleen juoruilemaan, lähtivät Franz ja kreivi Morcerf pihamaalle juttelemaan. Valerie jäi muista jälkeen ruokasaliin toviksi, ja ollessaan juuri liittymässä muiden seuraan olohuoneeseen, hän tunsi vielä olevansa janoinen. Hän kääntyi takaisin pöydän luo ja kaatoi itse vesikannusta nopeasti juotavaa, kun kukaan ei ollut häntä katsomassa. Hän joi kaiken yhdellä kulauksella ja riensi sitten muiden seuraan.
Vaikka hän oli arvellut vesilasillisen helpottavan ikävää oloa, tuntui sen vaikutukset kuitenkin päinvastaisilta. Hän tunsi olonsa entistäkin huonovointisemmaksi, ja huomasi jopa hikoilevansa. Samassa Lucien saapui hänen luokseen.
”Valerie? Onko kaikki hyvin?”
Vaikka Valerie olisi halunnut kenen tahansa muun saapuvan häneltä sitä kysymään, oli hän sen verran huonovointinen, että päätti turvautua jopa Lucienin apuun.
”Voin hiukan huonosti… Voisitteko kenties saattaa minut puutarhaan?”
”Totta kai”, Lucien sanoi ja tarjosi kätensä. He saapuivat puutarhaan juuri sinä hetkenä, kun Franz oli kertonut kreivi Morcerfille, ettei hän aio ottaa Valerieta vaimokseen. Kreivi Morcerf oli raivoissaan.
”En tiedä miten tyttäreni on saanut mielenne muuttumaan, mutta minä vakuutan että minä muutan hänen mielensä! Minun tyttäreni menee naimisiin, halusi hän sitä tai ei!” kreivi Morcerf huusi vihaisesti.
”Mutta minä en tahdo ottaa vaimokseni naista joka ei sitä tahdo. Te ette voi pakottaa minua naimaan Valerieta –”
”Te olitte jo luvannut valita tyttäreni neiti Villefortin sijaan! Te annoitte sananne, ja sen te myös saatte pitää! Teidän häänne pidetään ennen tämän vuoden loppua, uskokaa pois!”
”Isä!” Valerie huusi järkyttyneenä, ja Franz ja kreivi Morcerf huomasivat vasta nyt hänen läsnäolonsa.
Valerie tunsi nyt kuumuuden sijaan kylmää, ja hän vapisi ja hikoili entistä pahemmin. Häntä huimasi, mutta hän ei saanut sanaa sanotuksi asiasta Lucienille, kun hän jo tunsi putoavansa. Putoaminen tuntui hänelle iäisyydeltä, mutta kesti vain siihen asti kun kylmä puutarhakivetys otti hänet hyiseen ja kovaan syleilyynsä, ja hän menetti tajuntansa.
”Valerie! Mikä sinun tuli, Valerie?!” kreivi Morcerf huusi ja ravisteli tytärtään joka oli pyörtynyt heidän edessään maahan. Lucien ja Franz katsoivat avuttomina vierestä, kunnes Franz keksi juosta pyytämään kreiviltä apua.
”Kreivi! On tapahtunut kauheita! Valerie menetti tajuntansa puutarhassa!” hän huusi ja rouva Villefortin kanssa jutellut kreivi näytti järkyttyneeltä. Hän kääntyi saman tien Baptistinin puoleen: ”Baptistin, hanki tohtori paikalle, nyt heti!”
Kreivi kiiruhti takapihalle Valerien luokse ja kumartui hänen viereensä. Hän kokeili naisen otsaa ja tunsi, kuinka kylmä ja kostea se oli hiestä.
”Nostetaan hänet sisälle, ei ole hänelle hyväksi maata täällä kylmässä”, kreivi totesi ja ennen kuin kukaan ehti tehdä muuta, hän nosti itse Valerien käsivarsilleen. Nainen tuntui hyvin kevyeltä ja hauraalta hänen sylissään. Naisen kaula meni kauniille kaarelle, kun hänen päänsä vajosi taaksepäin, mutta Franz käänsi hänen päätään niin, että se nojasi kreivin olkapäähän.
Kreivi kantoi Valerien sisälle ja huomasi Alin, joka katsoi hämmentyneenä tapahtumia.
”Älä vain seiso siinä, Ali, avaa ovi vierashuoneeseen!” kreivi huusi hänelle ja Ali kiirehti avaamaan oven makuusaliin. Kreivi kantoi Valerien sängylle ja Ali sytytti huoneeseen valot. Vieraat kokoontuivat makuusalin ovelle huolestuneina, ja kreivi sekä kreivitär Morcerf, Franz, Lucien ja Albert kiiruhtivat saliin Valerien ympärille.
”Ali, hälytä Bertuccio paikalle”, kreivi käski ja koetti Valerien pulssia.
”Mikä hänellä on, kreivi?” Albert kysyi.
”En osaa sanoa vielä”, kreivi totesi. ”Oireet tuntuvat tutuilta, mutta minun on vaikea uskoa, että…”
”Että mitä?” kreivi Morcerf sanoi vaativasti. Kreivi Monte-Cristo piti hetken hiljaisuuden, ennen kuin sanoi: ”Että neiti Valerie olisi myrkytetty.”
”Myrkytetty?!” kreivitär Morcerf henkäisi.
~*~
Tätä en ollut osannut odottaa. Ensimmäinen harha-askel pitkällä matkallani, mutta miten? Miksi? Tiedän, kenen myrkyn kuului tänään satuttaa ihmistä, mutta se ihminen on väärä. Eri neidon olisi kuulunut vajota tänään pimeyteen, mutta ei hänen. Ei Valerien…
~*~
Bertucciolla oli kokemusta myös tohtorin virasta, joten hän saapui hoitamaan Valerieta, sillä välin kun Baptistin etsisi kunnon tohtorin. Bertuccio asetti Valerien makaamaan parempaan asentoon ja peitteli tämän peiton alle, kreivi Monte-Criston vahtiessa tarkasti vieressä. Samassa hän huomasi, että Baptistin palasi pihamaalle, mukanaan naapurirakennuksessa asuva tohtori.
”Tohtori on saapunut. Pyytäisin kaikkia poistumaan ja antamaan hänen hoitaa työnsä”, kreivi sanoi ja muut poistuivat vastahakoisesti huoneesta Bertucciota lukuun ottamatta.
”Tätä tietä”, kuului kun Baptistin toi tohtorin makuusaliin.
”Jätän teidät potilaan ja Bertuccion kanssa. Bertuccio, kerro hänelle tarkalleen, mitä neiti Valerien oireisiin kuuluu”, kreivi Monte-Cristo käski ja poistui huoneesta Baptisinin kanssa. Baptistin sulki huoneen oven perässään.
Kreivitär Morcerf oli syvästi järkyttynyt tapahtuneesta ja rouva Villefort kiiruhti saman tien lohduttamaan häntä. Kreivi Morcerf vetäytyi puolestaan puhumaan prokuraattori Villefortin kanssa, ja Albert, Franz ja Lucien jäivät keskustelemaan keskenään ja Maximilien Morrel liittyi heidän seuraansa.
”Hirveää… Miten näin on päässyt käymään?” Maximilien kysyi.
”En todellakaan tiedä… Ei tämä voi johtua kreivin tarjoiluistakaan, koska me muut olemme kunnossa”, Franz kummasteli.
”Ja kreivin ruoissa ei varmasti ole mitään pilaantunutta”, Albert totesi.
”Tämä on käsittämätöntä…” Lucien sanoi, ja samassa rouva Danglars asteli hänen vierelleen.
”Lucien, haluaisitko saattaa minut kotiin? En voi oikein hyvin ja uskon, ettemme voi auttaa neiti Valerien tilannetta istumalla täällä”, hän sanoi.
”Miehenne ja tyttärenne ovat varmasti myös halukkaita lähtemään kotiin. Miksi ette menisi heidän kanssaan, ja minä jään tänne? Voin tuoda teille sitten ensikäden tietoa neiti Valerien tilasta”, Lucien vastasi hyvin kylmästi, ja rouva Danglars näytti hetken aikaa loukkaantuneelta.
Danglarsien vaunut lähtivät pihasta, ja pian niiden perässä myös Villefortien ja Cavalcantien. Maximilien Morrel halusi jäädä Morcerfien, sekä Franzin ja Lucienin lohduksi. Kreivi Monte-Cristo poistui makuusaliin puhumaan tohtorin kanssa, ja tuskallinen odotus sai alkunsa. Kukaan ei osannut sanoa tarkkaa aikaa, kuinka pitkän tovin kuluttua kreivi Monte-Cristo saapui heidän eteensä kertomaan uutiset, mutta uutisten laatu korvasi kaiken sen tuskallisen odotuksen.
”Neiti Valerie selviytyy. Hengenvaara on nyt ohi.”
