Valkeat vaarat, metsäiset maat / K-11 femme / ficlet

[vinkuravarvas]

Ficin nimi:Valkeat vaarat, metsäiset maat
Kirjoittaja: vinkuravarvas
Ikäraja: k-11
Tyylilaji: draama, romance
Paritus/Hahmot: Rosa/Malina

A/N: Tämä on tämmöinen pieni pätkä näiden kahden hahmon yhteisestä karkumatkasta. Voi olla että joskus päädyn julkaisemaan jotain vähän enemmän tilanteen taustoihin sun muihin liittyen, mutta tällä hetkellä tämä on tämmöinen yksinäinen ficlet-pätkä, joka osaltaan osallistuu haasteisiin sadonkorjuuetydejä, josta inspiraatioksi tuli tämmöinen kuva, ja ficlet 300 (sanalla 92. Ulkopuolinen)



Ensilumi peittää aamulla kaiken alleen kuultavan valkoisena kerroksena. Vielä eilen illalla kirkkaanvihreä teltta ja punertava kaasukeitin näyttivät väreillään kirkuvan luontoon kuulumattomuuttaan, mutta lumikerroksen alla ne tuntuvat rauhoittuneen ja asettuneen maisemaan. Illalla tänne pysähtyessä oli vaikeaa erottaa ympäröivää erämaata, mutta nyt aamun kuulaassa auringossa voi leikiten nähdä kaukana horisontissa kohoavan naapurivaaran ja meidät siitä erottavan harvan kuusimetsikön. Istun varovasti kahden kivenlohkareen väliin, suljen silmäni ja hengitä ensimmäistä kertaa viikkoihin, kuukausiin tai vuosikymmeniin. En jaksa muistaa, tai edes ajatella. Teltasta kuuluva kahahdus muistuttaa minua siitä, etten alkuperäisestä, nyt jo kaukaiselta ja lapselliselta tuntuvasta pelostani huolimatta ole täällä yksin. Hymy hiipii kuin varkain suupieliini. Olin unohtanut miten helppoa voi joskus olla antautua tunteilleen piittaamatta siitä mitä muut ajattelevat ja sen miltä tuntuu olla avoin.

*****

Huoltoasema on autio ja hiljainen. Ulkoseinien oranssin ja vihreän sekaiset maalipinnat ovat hiutuneet, poronsyömät kukkapenkit kauan sitten kuolleet ja hyllyt täynnä punaisilla huomiota huutavilla lapuilla halvaksi merkittyä tavaraa, mutta ulko-ovi on auki ja kassan takana nainen joka selaa viimevuoden viherpihaa. En enää ole kärryillä siitä miten kauas olemme jo matkallamme tulleet ja pienen kauhun sekaisen jännityksentunteen saattelemana tajuan, ettei minua edes kiinnosta tietää. Kaikki millä on väliä on se, että olemme helvetin kaukana kaikesta siitä missä asuimme ja elimme ja pelon ja ahdistuksen sekaisin tuntein päivä päivältä kärsimme vielä eilen. Käsi kädessä ohitamme välkkyvin ja inisevin valoin varustetut pakastealtaat. En vilkaise kassalla samein silmin tuijottavaan naiseen vaikka tiedän hänen katseensa liimautuneen meihin kahteen outoon matkalaiseen.

Malina sulkee vessanoven perässään ja napsauttaa sen lukkoon katsomatta kertaakaan taakseen. Minä peruutan pieniä askelia takaperin kunnes tunnen kuinka lantioni kolahtaa kylmään lavuaariin. Hanasta roiskunut vesi kastelee farkunkauluksen, mutten jaksa välittää. Nopealla henkäyksellä Malina tarraa kylmät sormensa niskaani ja painaa rohtuneet huulensa lähes väkivaltaisella voimalla omilleni, enkä äkkiä voi enää käsittää miten kestin satoja kilometrejä häneen koskematta tai kunnolla edes katsomatta. Ohut ja kahiseva takkini ei lämmitä enää nyt kun syksy on kaikessa hiljaisuudessaan kääntymässä talveksi, mutta siitä huolimatta tässä hetkessä minä sulan. Nostan omat käteni Malinan kaulalle ja tunnen kuinka hupun turkisreunus kutittaa ranteitani. Hymyilen vasten hänen huuliaan, ja suljen silmäni valmiina unohtamaan entisen elämäni ja kaikki ne ihmiset jotka saivat minut lähtemään. Tiedän että Malina on ainoa ihminen, jonka vuoksi minä olisin valmis jäämään. En paikoilleni, niin kuin ihmiset usein jäävät kun heidän elämänsä saavuttaa tietyn ennalta määrätyn pisteen jossain kylässä, kaupungissa tai maassa. Mutta häneen minä voisin jäädä. Tähän hetkeen kylmässä ja sotkuisessa huoltoaseman vessassa ja Malinan kookoshajuveden tuoksuun. Tähän minä kuulun.

*****

Malina herää unestaan hitaasti ja kömpii ulos teltasta näyttäen yhä tässäkin ympäristössä samalta kuin joka ikinen aamu omassa pienessä yksiössään Töölönlahdella. Hän huomaa hymyni ja vastaa siihen automaattisesti omallaan. En voi vieläkään käsittää, miten on mahdollista että olemme täällä. Kaksi eksynyttä vaeltajaa kymmenien kilometrien päässä asutuksesta ja ahdistavista silmistä, juuri siellä missä pitääkin, toistemme omia. Minä hänen, ja hän minun.

”Otatsä kahvia?” kysyn. Ääneni kuulostaa käheältä ja vaikka tiedän vastauksen, odotan kunnes hän nyökkää ennen kuin kaivan kahvipannun esiin sitä peittävästä lumikerroksesta, ja kaadan sen täyteen pakkasyön viilentämää pullovettä sitä sen kummemmin mittaamatta.

Juuri sopivasti kahdelle.

[Sokerisiipi]

Tykkäsin kovasti tämän tunnelmasta, että vaikka ollaan koko ajan menossa jonnekin, ei silti ole mikään kiire. Tehdään matkaa ja nautitaan siitä yhdessä toisen kanssa. Alkuperäisestä ahdistuksen pakottamasta pakomatkasta syntyykin positiivinen, yhteinen kokemus. Ympäristön hahmottamiseen oli liitetty kivoja yksityiskohtia, kuten kirkkaanvihreä teltta, punertava kaasukeitin, poronsyömät kukkapenkit ja ikävystynyt myyjä tiskin takana, ja ne toivat tekstiä lähemmäs ja tekivät tekstistä todellisen tuntuisen. Kevyellä taustoituksella pääsi tarpeeksi selville tyttöjen/naisten elämäntilanteesta, ja se oli riittävästi tässä tekstissä. Nykyinen ja mennyt vertautuu toisiinsa koko tekstin ajan, että mitä oli ennen ja mitä on nyt. Suosikkikohtani oli tämä:

Malina on ainoa ihminen jonka vuoksi minä olisin valmis jäämään. En paikoilleni, niin kuin ihmiset usein jäävät kun heidän elämänsä saavuttaa tietyn ennalta määrätyn pisteen jossain kylässä, kaupungissa tai maassa. Mutta häneen minä voisin jäädä.

koska niin kiva ja virkistävä tuo, ettei edes haaveilla aloilleen asettumisesta. Joillekin se ei vain sovi, ja silloin tärkeintä on löytää joku toinen, joka kokee asian samoin. On tavallaan aina joku siinä vieressä, vaikka maisemat ja paikat vaihtuukin, ja se riittää. Tämä kuvasi tosi ihanasti näiden kahden suhdetta.

Se, mikä minua eniten tässä tekstissä häiritsi, oli nuo puuttuvat pilkut. Käytät/kirjoitat pitkiä lauseita, välillä turhankin pitkiä, ja pilkkujen puuttuminen teki tekstistä hyvin raskaan ja tasapaksun. Etenkin 2. ja 3. kappaleessa tämä pisti silmään, ja jälkimmäisessä yksi lause oli aikamoista kahlaamista:

Hymyilen vasten hänen huuliaan, ja suljen silmäni valmiina unohtamaan entisen elämäni ja kaikki ne ihmiset, jotka saivat minut lähtemään, sillä tiedän, että Malina on ainoa ihminen, jonka vuoksi minä olisin valmis jäämään.

Havainnollistaakseni tätä pilkkuhuomiota lisäsin punaisella pilkut sinne, missä niiden kuuluisi olla. Niistä huolimatta lause olisi hyvä jakaa kahteen osaan tai muokata yksinkertaisemmaksi, sillä nykyisessä muodossaan se on melkoinen kompastuskivi.

Lopetus oli toinen suosikkikohtani kaikessa yksinkertaisuudessaan. On vain Rosa ja Malina, ja vaikka ympäristö on eri, Malina näyttää samalta, mikä on hyvä pointti. Ettei toinen muutu mitenkään omituisen maagiseksi uudessa ympäristössä vaan on se sama vanha Malina kuin ennenkin ja juuri sen vuoksi rakas. Viimeiset sanat tiivistävätkin hyvin koko ficletin sanoman, kahden on juuri sopiva :> Kiitos tästä tekstistä ja verkkaisesta alkutalven fiiliksestä, pidin kovasti!

[Okakettu]

Oi, vaarat mainittu, tuli heti ihanan kotoinen olo. (: Kaunis otsikko veti puoleensa, ja tämä oli kokonaisuudessaan kyllä todella hieno ficlet, tykkäsin paljon! Sokerisiipi nostikin jo esille paljon asioita, joihin myös minä tässä ihastuin, kuten juurikin tämän tunnelma. Ensimmäisestä kappaleesta huokuu hyvin tietynlainen rauha, jonka kertoja erämaan keskeltä löytää: hengitän ensimmäistä kertaa viikkoihin, kuukausiin tai vuosikymmeniin. Minuun vetosi erityisesti, että se kytkeytyi tässä talviseen erämaahan ja sen autioon hiljaisuuteen - mutta ennen kaikkea myös siihen, ettei kertoja ole silti suinkaan yksin, vaan jakaa hetken jonkun toisen kanssa. 

Hahmoista ja heidän tilanteestaan sai tekstissä lyhyydestään huolimatta hyvin otteen, vaikka pidin siitäkin, että asioita jätettiin jossain määrin myös oman tulkinnann varaan. Kuvailun puolesta tässä oli tosiaan vaikka mitä hienoja yksityiskohtia, joita Sokerisiipi olikin jo omassa kommentissaan poiminut esiin. Pilkkuja jäin tosin minäkin kaipailemaan - ilman niitä lukukokemus oli paikoin vähän hengästyttävä, mikä ei mielestäni ihan istunut tekstin muutoin melko kiireettömään tunnelmaan. Kappaleet olivat välillä myös aika pitkiä, mutta tämä nyt on vähän makuasia.

Kaiken kaikkiaan tämä oli kuitenkin todella kaunis ja tunnelmallinen teksti, kiitos hirmuisesti lukukokemuksesta!

[vinkuravarvas]

Wau! Ihan hurjat kiitokset teille molemmille kommenteistanne, piristitte kyllä molemmat päivää <3

Ja joo, nuo pilkut. En ymmärrä missä välissä musta on tullut tämmönen puusilmä pilkkujen suhteen, kun muistan vielä joskus osanneeni lähestulkoon kaikki pilkkusäännöt ulkoa. Tää on kyllä semmonen tyyppimoka joka seuraa mua tekstinpätkästä toiseen vaikka kuinka yritän asiaa huomioida Korjailin tota Sokerisiiven huomauttamaa kohtaa toivottavasti edes hitusen luettavampaan muotoon, ei voi kun ihmetellä miten sitä aina voikaan niin sokeutua. Ensi ficciin pitää kyllä uskaltautua jo pyytämään jotain ulkopuolista betailu avuksi!