Nimi: Kunnes kuolema meidät erotti
Ikäraja: Sallittu
Tyylilaji: Angst
Yhteenveto:
Silloin he olivat nauraneet niille sanoille. Sanoneet, ettei edes kuolema pystynyt erottamaan heitä, rakkaus oli liian vahva. Mutta meni vuosia, kiintymys ja rakkaus toista kohtaan vain nousi ja tuli kolme upeaa lasta. Lapset tekivät omia lapsiaan, heidän silmäteriään. Lastenlasten lapsuuden ehti vielä nähdä, ainakin vanhempien. Ja sitten täydelliseen onneen se tuli kuin isku vasten kasvoja.
A/N: Halusin kirjoittaa ehdottomasti jotain vuosikausien kestäneestä rakkaudesta ja tämä tuli mieleen omasta lähipiiristä. Kertoo siis lyhykäisyydessään minun mummoni ja pappani rakkaustarinaa näin lapsenlapsen näkökulmasta. Oikeastaan idea tästä lähti kuvasta, jonka itse otin kun mummo seisoi papan arkun vierellä saattokulkueen aikana.
Kunnes kuolema meidät erotti
Järven rannalla sijaitseva asunto oli hiljainen, mutta siinä ei ollut mitään uutta. Naapurit kyllä tiesivät asukkaan tarinan. Osa kuului niihin, jotka säälivät, mutta osaa taas ei kiinnostanut yhtään. Olihan talon asukas vanha, luultavasti jo kahdeksankymmentä.
Kun kurkisti asunnon sisälle huomasi joitakin asioita, jotka kertoivat sen asukkaan tarinaa. Lapsenlapsien kuvat seinillä. Vanhanaikaiset taulut. Eniten kiinnitti kuitenkin huomion television vieressä olevaan pöytään. Pöydällä oli valokuva vanhasta miehestä kehyksissä. Kehyksien vierellä paloi kaksi kynttilää. Kehyksen alapuolella oli ohut albumi, jonka kannessa oli risti. Vain ne, jotka tunsivat asunnon asukkaan tarinan, tiesivät, kuka kehyksissä oleva mies oli.
Makuuhuoneen sängyssä makaava vanha nainen käänsi kylkeään ja yritti löytää paremman asennon. Ikä ja suru olivat tekemässä hänestäkin henkisesti lopun, fyysisesti hän jaksoi vain lopun perheensä avulla. Mutta tyttärentytöllekään ei voinut joka ilta soittaa, ettei huolestuttaisi turhaan.
Päivisin kyllä jaksoi. Oli niin paljon tekemistä, piti käydä kaupoilla tai nyt jo aikuisten lasten luona kylässä. Piti nähdä ystäviä tai vanhoja työkavereita. Piti soittaa skypellä pojantyttärelle ulkomaille. Mutta iltaisin kaikki muistot painoi mieltä enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Silloin teki mieli vain kaivautua syvemmälle koloonsa ja itkeä tuskasta.
Hänen miehensä oli taistellut pitkään. Neljä vuotta ja viimeisten kuukausien aikana hän oli kyllä tiennyt, ettei olisi enää kauan jäljellä. Mies oli ollut niin hauras. Välillä unohdellutkin asioita, välillä ollut niin vahvassa lääkityksessä, ettei ollut tiennyt olevansa sairaalassa.
Naista ahdisti. Väsytti, mutta jos sulki silmänsä, näki vain miehen ja hänet alttarilla yli kaksikymmentä vuotta sitten. Muisti kuolemattomat sanat.
Kunnes kuolema meidät erottaa.
Silloin he olivat nauraneet niille sanoille. Sanoneet, ettei edes kuolema pystynyt erottamaan heitä, rakkaus oli liian vahva. Mutta meni vuosia, kiintymys ja rakkaus toista kohtaan vain nousi ja tuli kolme upeaa lasta. Lapset tekivät omia lapsiaan, heidän silmäteriään. Lastenlasten lapsuuden ehti vielä nähdä, ainakin vanhempien. Ja sitten täydelliseen onneen se tuli kuin isku vasten kasvoja.
Jälkeenpäin nainen mietti usein, miten hän oli itse jaksanut koko miehen syöpätaistelun ajan. Oli ollut vihaa, turhautuneisuutta. Mutta oli ollut myöskin rakkautta. Hän oli saanut käpertyä viimeisilläkin viikoilla miehensä viereen lepäämään sen jälkeen kun muut sukulaiset olivat lähteneet sairaalasta. Hän oli saanut aikansa kapinoida ja itkeä maailmankaikkeuden epäreiluutta vastaan. Sen jälkeen kaikki piti vain hyväksyä. Oli pakko hyväksyä se, että hänen miehensä lähtisi ennen häntä, vaikka he olivat vuosikausia sitten sopineet toisin.
Viimeisillä viikoillaan ennen maallisen matkansa päättymistä mies oli pyytänyt häneltä, että hän ei luovuttaisi surunsa keskellä. Lapset ja lapsenlapset tarvitsivat häntä vielä. Hänen aikansa ei olisi vielä, se tulisi kyllä ja sitten he voisivat taas tavata miehensä kanssa jossain paremmassa paikassa, siellä, missä ei ollut kipuja.
Siihen ajatukseen nainen nukahti hymyillen.
