A/N: Plää. Tiedän että Godricin notko on kuollut, pikkuinen, huomaamaton soppi, eikä parituskaan kuulosta kovinkaan huokuttelevalta - mutta se on sentään rarea, eikö?
Okei, tämä on sentään luettu vain 38 kertaa..-.-
Ehkä mainostan tätä jonnekkin, voisin saada kommenttejakin. Varoitan, seuraava osa on samanlaista yltiödraamailua kuin äskeinenkin. : D
Olisipa minulla riittänyt enemmän mielenkiintoa tätä kakkososaa kohtaan. Lunan äidin kuolemaa käsittelevä ficci - kuten myös Viktorin ja Lunan tarinaa - olisi ansainnut jatkon, jossa asiat eivät kävisi niin nopeasti ja aihetta oltaisiin ihan kunnolla jaksettu pureskella ja pohtia. Idea ei kuitenkaan jaksanut kiinnostaa enää kovasti, eikä jatkosta tullutkaan niin pitkää ja polveilevaa kuin olin suunnitellut. Kirjoitin kuitenkin lopun nyt, sillä muuten tämä ei olisi valmistunut lainkaan.
~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~
Hän tuli elämääni kärpäsenä katossa. Muutenkin kuin kuvainnollisesti – olihan hän likainen lainsuojaton, saastainen karkuri…Teeskentelevä nukke, punaiset kynnet, istuva asu, liikkumattomat kiharat.. Napakka jääkuningatar myös tosielämässä, vaikka muut olettivat hänen olevan sitä vain pergamentilla.
Pahimmat kaikesta olivatkin punaiset kynnet – ne, jotka eivät lopettaneet, ennen kuin veri virtasi. Ne olivat hänen paras aseensa, paras työkalunsa, paras säälimätön sulkakynänsä!
Ne raapivat esiin jokaisesta toukkana elelleen tarinanalun, kuoriutumattoman hänenmielestäänperhosen, joka ennen hänen syyniään oli vain salaisuus kotelossaan.. Hän jatkoi eikä luovuttanut, kunnes oli saanut minusta irti sen minkä hän halusi. Kynnet pureutuivat syvälle minun lihaani ja hän tahrasi minun helmeilevänä ja kirkkaan punaisena juosseen vereni ja pysäytti sen, jähmetti sen tyhjillä sanoilla ja läpikuultavilla liuoksilla. Raapi esiin kaiken ja jätti uhrinsa raadeltavaksi ajattarille. Repi irti minun sieluni, erotti minut keijukaisesta. Muistan sitä aikaa seuranneet viikot kuin epämääräisenä sumuna. Sumuna, johon olin eksynyt ja ponnistellut niin kovasti löytääkseni määränpäähäni! Enkä ollut ikinä onnistunut.
Jäin Lovekivoille, hoidin Lunaa ja hoidin hänen isäänsä. Kumpikaan ei kyennyt oikein mihinkään, Xenophilius vaelteli käytävillä kuin haamu. Luna ei puhunut.
Yritin kovasti järjestää kaiken, olinhan ainut joka vaikutti edes hiukan toimintakykyiseltä.. Ministeriön tarkastukset, suruvalittelut. Hautajaiset ja niiden ajankohta. En pystynyt! Vaikka kuinka yritin, en kyennyt siihen surultani Marissan tähden ja kasvavasta huolestani Lunaa ja Xenophiliusta kohtaan. Ja sitten oli lehdistö. Sen väen käytös oli aivan pöyristyttävää. Eräänä iltana yksikin toimittajista oli ilmiintynyt suoraa ruokailuhuoneeseen, jossa yritin Lunaa saada maistamaan keittoa edes pari lusikallista. Ruokailuhuoneeseen! Passitin sen röyhkimyksen suoraa pikkurikollisia hoitavan, ministeriön työntekijän pakeille.
Enkä voinutkaan aavistaa, että seuraavana iltana minulla olisi vastassani jotakin paljon pahempaa..
Hän tuli ja hän oli ottanut koppakuoriaisen muodon. Minä keitin hellalla velliä, Luna ja Xenophilius olivat kumpainenkin nukkumassa. Minä jäähdytin keitoksen ja istahdin pöytään mietiskelemään, hän varmasti todellakin vain odotti, että minä rauhoittuisin.
Sitten hän muuttui.. Hän muuttui ja sikisi eläimestä naisen kuvaksi, sillä nainen hän ei ollut, se oli varmaa. Hän komensi minut ja minä taistelin vastaan, mutta minä en kyennyt siihen kovinkaan kauaa. Hän kaatoi karvaan nesteen kurkkuuni taivuttaen päätäni taaksepäin, pitäen kiinni niskavilloistani. Nauroi.. Litku poltteli kurkkuani ja minä tunsin ruumiista irtautumisen kokemuksen. Kerroin kaiken ja kun liemen vaikutus loppui, hän komensi minut taas. Minä saatoin vuorostani nauraa hänelle, luulitko hän todella että Lovekivat uskoisivat mieluummin hänen kirjoittamaansa roskaa kuin minua?
Hän herkesi nauruun, jonka aikana hän taputti käsiänsä pöytään yhtenä punaisena välähdyksenä, ja minua kuvotti. Oli läkähtyä oksettavaan ilakointiinsa, kun hän kertoi minulle, että hakisi totuusseerumilla minusta vain taustatietoa, että voisi herkutella myös sekoittamalla totuuden aineksia hiukan soppaan mukaan. Että se olisi vain sivujuoni. Että minä..minä olisin ratkaisu ja päätekijä. Hän kertoi minulle, että minut tullaan komentamaan uudestaan, jonkun paljon voimakkaamman henkilön toimesta. Hän näytti miettivän hetken, sitten kertoi minulle maireasti hymyillen, että kyllähän hänellä jotakin henkilökohtaista minua kohtaan on. Minun isääni kohtaan. Ja jos vielä kerrankin löytäisit minut, sinä kostaisit sen minulle. Sitten…minä en muistanut enää mitään.~~~~~~~~~~~~~~~~~~~
KRUMIA SYYTETÄÄN
12-VUOTIAS VELHO TAPPOI YSTÄVÄNSÄ ÄIDIN
MARISSA LOVEKIVAN KUOLEMA OSOITTAUTUNUT MURHAKSI
Bulgarian maajoukkueen entisen tähtilyöjän poika, Viktor Krum, 12 vuotta, tunnusti ministeriön edessä eilisiltana Marissa Lovekivan murhan, Sivut 2-5
MITÄ MIELTÄ ON ISÄ? USKOOKO HÄN? KOMMENTOIKO HÄN? Sivut 5-12
”Poika on psykopaatti”, tilittää läheinen perheystävä, Sivut 12-15
”Väkivaltainen ja arvaamaton”, myöntelee ”serkun kaima”, Sivut 15-17
”Luna ja Xenophilius eivät ikinä uskoisi minun tehneen sitä”, muistan ajatelleeni herätessäni sukukartanossani omassa sängyssäni, nähdessäni äitini kiljumassa arvonsa menettäneenä sänkyni vieressä, isäni raivosta kalpeana..
Se oli ainut ajatus, joka riitti pitämään minut hengissä. Kysymys oli vain siitä, että olinko muka yhä hengissä? Milloin oli maan päällä tapahtunut jotakin näin naurettavaa? Mikä oli motiivi? Henkilökohtaista isääni kohtaan..Minäkin olisin keksinyt jotakin uskottavampaa. Miksi minut haluttiin erottaa Lovekivoista?
Tietenkin isäni ja äitini olivat tukenani. Isäni lähti ministeriöön selvittääkseen asian asiallisessa liituraitaisessa kaavussaan, äiti jäi kanssani kartanon sekavuuteen ja vaniljantuoksuihin. Koko jutun idea taisi olla vain kielteinen julkisuus..Se kävi järkeen, sillä Rita Luodiko oli tunnettu siitä, että hän oli muunnellut uskomuksen ”Sodassa ja rakkaudessa ovat kaikki keinot sallittuja”, omaan käyttöönsä: vaihtanut mitä selvemmin rakkauden kohdalle ”journalismin.”
Ainoa ongelma oli se, etten pääsisi Xenophiliuksen ja Lunan luo. Tuskastuin odotukseen, joka kesti viikkokausia. Äitini vaati minua pysymään vain kotona, en saanut mennä edes vaeltelemaan kartanomme tiluksille..
Sitten koitti yksi niistä yllättävän valoisista illoista, jonka muistan tuoksuneen märältä ruoholta.
Isäni saapui sinä iltana kotiin. Vaadin häneltä heti tietoja siitä, miten minun kävisi – ja miten Lovekivat voivat. Isäni vaikutti etäiseltä ja hermostuneelta, mutta vakuutti sen, että oli saanut naurettavat syytteet kumotuksi. Se riitti äidille, joka helpottui valtavasti ja aina kun kuulin hänen sinä iltana kävelevän huoneeni ohi, kuulin kuinka hän hyräili iloista sävelmää. Kunpa se olisi ollut minullekin niin helppoa… En voinut lakata tapauksen ajattelemista hetkeksikään, olin suunniltani huolesta.
Se ilta oli yhtä tuskaa, laskin minuutteja aamunkoittoon – hetkeen jolloin isäni kertoisi mitä ministeriössä olikaan tapahtunut. Jos Xenophilius olisi pimittänyt Lunalta jotakin tietoa tällä tavalla, Luna olisi vaatinut isäänsä väen vängällä kertomaan, lahjonut tätä, kiukutellut.. Minun kohdallani moinen käytös ei tullut kuuloonkaan. Sukuni oli useimpien puhdasveristen lailla säilyttänyt konservatiivisen käytösmallinsa siirtämällä sen aina sukupolvelta toiselle – perheen päälle ei kenenkään sopisi niskoitella. Voi, kuinka kipeää se tekikään – ajatella Lunaa..
Seuraavana aamuna äitini oli mitä ilmeisemmin toipunut shokistaan ja lopultakin käsittänyt kaksi asiaa, sillä kun hipsin jännittyneenä alakertaan, löysin hänet pää painuksissa, nyyhkyttämässä vasten ruokapöytää. Marissa oli todellakin kuollut. Ja minä olin nähnyt hänet kuolleena.
Huomatessaan minut hän hyökkäsi luokseni ja ripustautui kaulaani. Hänen silmänsä olivat punareunaiset ja hänen mustat pitkät hiuksensa roikkuivat auki takkuisina – se oli harvinainen näky. Suu punaisena ja kasvonsa kalpeana hän muistutti nuorta tyttöä, ja minä mietin tuhannennen kerran, että kuinka suuren virheen hän oli tehnytkään naidessaan isäni. Ehkä hän oli rakastunut siihen nauravaiseen mieheen, hyväsukuiseen ja kuuluisaan, eikä ollut aavistanutkaan tulevien vuosien ankaruutta, avioliittonsa kylmyyttä..Vanhetessaan äitini oli vain kaunistunut, mutta isäni oli muuttunut kuin varjoksi - hän kulki nykyisin kumarassa. Mutta silti, joskus harvoin kun hän nauroi tai käveli, saatoin huomata hänen profiilissaan sellaista aristokraattisuutta – ja liikkeissään sellaista sulavuutta ja atleettisuutta, että välillä näin isässänikin välkähdyksen nuoruutta. Näin isässänikin häivähdyksen siitä miehestä, joka oli ollut joskus niin komea, että äitini kaltainen kaunotar oli saattanut rakastua häneen.
Äitini ei tavannut näyttää tunteitaan lähes koskaan, siksi olin tavattoman yllättynyt siitä että hän syleili minua. Vatsassani raskaana painoina muhinut solmu aukesi ja minä nojasin äitiini koko kaksitoistavuotiaan painollani. Itkin lujempaa kuin koskaan, ja se itku sisälsi kaikki padotut tunteet joita olin hautonut sisälläni ne viikot, kun olin yrittänyt olla vahva Lunan ja Xenophiliuksen tähden. Kuumat kyyneleet tahrasivat äitini kalliin puseron ja räkä valui pitkin poskiani – mutta äitini vain halasi minua niin lujaa, hänen punaiset kyntensä lähes satuttivat selkääni – hän piteli kiinni minusta aivan kuin pelkäisi minun katoavan, jos hän hellittäisi otteensa.
Lopulta raivoisat nyyhkytykseni hiljenivät äänettömäksi itkuksi, mutta kokonaan eivät kyyneleet lakanneet virtaamasta. Nojasin yhä äitiini ja me seisoimme vaiti – tunsin rauhoittuvani ja painoin silmäni lujasti kiinni, koetin kuvitella olevani pieni lapsi, nuuhkin äitini jästihajuvettä ja palasin muistoihini vuosien takaa – kaikista kauneimpiin niistä liittyivät aina Luna, äitini ja nostalginen tuoksupilvi – aavistus Calvin Kleinin Euphoriaa.
~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~¨
Eikä isäni koskaan kertonut minulle koko totuutta. Oliko sitä edes?
Hän vaati minua vannomaan henkeni kautta, etten etsisi Lovekivoja. Että unohtaisin koskaan tavanneeni heidät.
Enkä minä uskaltanut uhmata isääni. Olinhan jo nähnyt sen, mitä heille tapahtui, jotka uskalsivat uhmata kuuluisaa Krumia, mahtavaa jahtaajaa, nerokasta ministeriön työntekijää..
Tahdonvoimani oli olematon, olin heikko ja typerä. Ajattelin, että joskus – joskus, saapuisi vielä mahdollisuus siihen, että saisin taas tavata rakkaan ystäväni. Ja minä odotin.
Kulutin neljä vuotta nuoruudestani odottaen ja murehtien. Minusta varttui hyvin sulkeutuvainen ja hiljainen poika. Olisin seonnut varmasti jo nuoressa iässä, ellei minulla olisi ollut huipaustani. Keskitin urheiluun kaiken tarmoni. Treenasin jatkuvasti sillä en enää halunnut kuulla sydäntäni, sen jokaista lyöntiä jotka tekivät niin kipeää – enkä omatuntoni ääntä joka soimasi minua jatkuvasti. Vaiensin molemmat tekemällä työtä niin kovaa, että suussani maistui päivittäin veri ja korvani suhisivat lähes jatkuvasti, koska lensin niin lujaa. Tarvittiin tragedia jotta legenda voisi syntyä – kuuluisasta Viktor Krum tuli se mitä hänestä tuli ainoastaan hirvittävän tuskan kautta.. Kuinka ironista, kuinka kitkeränmakeaa.
Mutta sinä vuotena, kun minä täytin kuusitoista, minun odotukseni palkittiin. Tylypahkassa – koulussa, jota Luna kävi, järjestettäisiin Kolmivelhoturnajaiset.
Minä olin äärimmäisen innoissani. Odotin ja pelkäsin Lunan tapaamista kaikkien näiden vuosien jälkeen niin kovasti, että en nukkunut öisin enkä jaksanut opiskella tunneilla päivisin. Kävin läpi kaikki kuvitelmat halauksista dramaattisiin riitoihin kun ajattelin tulevaa jälleennäkemistämme, vain joutuakseni jälleen pettymään.
Luna oli lähtenyt vaihto-oppilaaksi Beauxbatonsiin. Oli kuin minulta oltaisiin isketty ilmat pihalle moukarilla kun kuulin asiasta ensi kerran. Tyhjyys ja käsittelemätön keveys vallitsivat mieleni ja vaivuin jälleen alakuloon, jossa millään ei ollut mitään väliä. Hatarasti (kuin ulkopuolisena omasta kehostani) kykenin ajattelemaan, että olisin varmasti paras kilpailija kolmivelhoturnajaisissa – minua ei haitannut nimittäin pätkääkään, mitä minulle tulisi tapahtumaan. Saavuin Tylypahkaan kolkoin mielin ja vailla ennakko-odotuksia. Tiesin, että ikävä Lunaa kohtaan tulisi raastamaan minua varsinkin tuossa paikassa, jossa Luna kävi koulua, jonne hän oli siten jättänyt tuhansia jälkiä ja muistoja itsestään.
Ja arki jatkui täysin samanlaisena kuin Dumstrangissakin, pieniä muutoksia lukuun ottamatta. Minuun kiinnitettiin tuplasti enemmän huomiota kuin kotikoulussani – siellä minut tunnettiin ja sain olla huomiotta, täällä he odottivat minulta selvästi jonkinlaisia sankarin elkeitä – ja minä halusin vain olla omassa rauhassani.
Minut valittiin kouluni ottelijaksi. En jaksanut kummemmin ilahtua asiasta. Kunhan saisin jotakin ajattelemisen aihetta. Mieleni nosti pintaan epätoivoisia ajatuksia jokaisena iltana, ellen ollut aiemmin päivällä jo huuhtonut niitä pois, rasittanut itseäni jaksamiskykyni rajoille harjoittelemalla huispausta tai pänttäämällä kirjoja.
Mutta sitten..minä tapasin toisen. Hän oli monilla tavoilla niin Lunan kaltainen, toisaalta vaistosin hänen olevan täysin erilainen. Hänen vartalonsa muistutti minua Lunasta, ja hänen silmänsä olivat yhtä sielukkaat ja hiuksensa yhtä pörröiset kuin entisellä parhaalla ystävälläni. Hän rakasti uuden oppimista kuten Luna – tosin hän teki sen tavallisemmalla tavalla. Hän etsi ja janosi tietoa, imi sitä kirjoista ja vaikutti maanläheisemmältä.
Minä olin epävarma, ujo ja hämärässä varttunut ylikasvanut poika, jolla ei ollut hajuakaan rakkaudesta. Pelkäsin ja piilottelin itseäni niiltä, joita kutsuttiin faneikseni – vain pakon edessä päädyin kyräilemään ihmisiä haastatteluihin tai kuvauksiin, odottaen palavasti sitä hetkeä kun pääsisin taas omaan synkkään seuraani suremaan menneisyyteni haamuja. He kutsuivat minua traagiseksi neroksi – nauroin puheille ja kaipasin jotakin rauhoittavaa. Litkin kahvia, se ei auttanut lainkaan vaan teki minut vieläkin ahdistuneemmaksi ja hermostuneemmaksi. Kofeiini toi esiin neuroottisen puoleni ja sai käteni tärisemään.
Siksi en tiennyt, miten suhtautuisin tähän lunamaiseen olentoon, johon niin kovasti halusin tutustua. Keräsin rohkeutta viikkoja ja seurasin häntä kirjastoon joka ikinen arkipäivä – joka kerta jänistin ja maleksin iltaisin takaisin laivallemme mustunein mielin. Tyttö näyttäytyi aina ystäviensä ympäröimänä tai sitten minä olin se, joka saapui kirjastoon kikattava tyttölauma kintereilläni. Piiskasin itseäni mielessäni – aivan pian joku muu nappaisi noin suloisen tytön parikseen tanssiaisiin!
Mutta sitten saapui se satumainen päivä, jolloin voitin pelkuruuteni ja uskaltauduin puheille unelmieni tytön kanssa. Hän oli aivan yhtä älykäs ja hurmaava kuin olin kuvitellut! Ja kuinka kaunis hän olikaan.
Me vietimme päivittäin pitkiä aikoja yhdessä kirjastossa – keskustelimme jouhevasti jopa tunteja. Hän oli kanssani samalla aaltopituudella ja sai toi minuun eloa sillä samaisella tavalla, kuin Lunakin oli tehnyt kauan sitten. Hän sai minut taas puhumaan ja kun olin hänen seurassaan, tunsin iloa. Hänen nimensäkin oli erilainen kuin muilla, se oli sointuva enkä minä osannut lausua sitä oikein. En oppinut lausumaan sitä täysin oikein, mutta hän, Hermione, tyytyi minun ääntämistapaani.
Pyysin häntä tanssiaisiin, ja hän suostui. Ensimmäistä kertaa tunsin ylpeyttä siitä, että olin kouluni ottelija. Että olin suuri huispaaja. Sillä minähän olin! Sellaisia euforian hetkiä kuin tuona talvisena iltana koin, en ollut varmastikaan kokenut koskaan ennen. Ja jos olin, en ainakaan muistanut sitä.
Kun toinen koitos koitti, Hermione osoittautui siksi mitä aina kaipasin. Niin sen halusinkin menevän: silti olin sieluni perukoilla ajatellut, voisiko tuo henkilö mitenkään, mitenkään osoittautua Lunaksi.. Moitin itseäni typeryydestä – tämä tarkoittaisi varmasti sitä, että kaipasin tytöistä molempia. Hermione vain oli ollut helpommin saatavilla. Kun nostin tytön pintaan ja kuivattelin tärisevää tyttöä – joka hyysäsi Harry Potteria, huomasin hänen hiuksiinsa tarrautuneen koppakuoriaisen. Ehdin jo huomauttaa siitä Hermionelle, ennen kuin edes itse ymmärsin juuri sanomani ja näkemäni.
Se oli hän. Se oli hän, eikä minulla ollut aikaa hukattavaksi.
Punoin juonen erään kanssa, jonka luulin käyttävän asemaansa hyvin..Ainakin hän vaikutti innokkaalta ryhtyessään toimeen. Lisäksi pyysin manageriani lähettämään pikapöllöillä minulle monijuomalientä vuoden tarpeiksi – olinhan maailmankuulu velho, saatavissani oli vaikkapa kokonainen kotitonttuarmeija jos vain niin keksisin haluta – mutta tapoihini ei kuulunut sellainen käytös, ja siksi managerini hieman yllättyikin aluksi moisesta hämmentävästä pyynnöstä. Silloin sanoin määrääväni hänelle potkut, ellei hän toimisi välittömästi – itse asiassa taisin hämmentää häntä vielä enemmän ja siten hän käytti toimitukseen vielä enemmän aikaa..
Opetin sille pojalle, joka tulisi näyttelemään minua (niin kauan kuin olisi tarpeen), perustiedot itsestäni ja lähdin viipymättä matkaan. Olin vikkelä lentäjä ja taidokas piiloutuja, mutta koska olin alle seitsemäntoistavuotias, en voinut taikoa paljoakaan herättämättä ministeriön huomiota. Sätinkin itseäni lujasti, totta kai olisi voitu järjestää niin, ettei taikomistani huomioitaisi, olihan tässä sentään kyse yhdestä maailmankuulusta velhosta…Mutta olin pitänyt niin suurta kiirettä lähtöni kanssa, etten tullut edes ajatelleeksi koko asiaa.
Eikä mennyt viikkoakaan, kun hän sai minut kiinni.
~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~
Eikä hän itse tietenkään ollut tämän takana. Hän on itse paholainen, mutta koska hän on heikoista heikoin, hän esittää vain julman apurin osaa. Miten traagista – se, joka itse aina kaivoi esiin ihmisten syvimmät salaisuudet ja rakensi niiden päälle valhetarinat, olikin itse se kaikista kiehtovin ja mehukkain toukka. Kehittymätön juoru joka ei kuoriutuessaan paljastaisi perhosta, vaan jotakin niin rumaa, että sitä olisi mahdoton kuvailla. Joka ilta mietin raivoissani otsikkoa lehden kannessa – otsikkoa joka ei tulisi koskaan toteutumaan. Kuinka tyydyttävää se olisikaan, minä saatoin nähdä sen silmissäni.. Lehti tuoksuisi juuri painetulta musteelta ja se olisi kädessäni sileä ja lämmin.. Tähtireportteri – kuolonsyöjä.
Ja niin jouduin minä siihen synkkään paikkaan, jonka olinpaikkaa en tiedä ja jossa oleilen tälläkin hetkellä..ja tällä hetkellä minä odotan jotakin, minkä minä tiedän jo tulevaksi. Tiedän, että tämä oli vain jokin typerä juoni, jolla pimeyden lordi taas kerran luulisi nousevansa lähemmäs pääpalkintoaan.. Olin todella yllättynyt, että he oikeasti päättivät tuhlata aikaa minuun. Ensin olin ollut vain Ritan leikki, nyt olin oikea uhka. Olin sotkeutunut Harry Potterin lähipiiriin eivätkä kuolonsyöjät halunneet enää yhtäkään ihmistä enempää taistelemaan heitä vastaan.. Aivan kuin en olisi muutenkin taistellut.
Hän on onnistunut vakuuttamaan minut tarpeettomuudestani, hyödyttömyydestäni. Hän on onnistunut siinä täysin. Sanonut, että olin täysin väärä, toimeton ja alistuvainen kun en yrittänyt enempää, yrittänyt päästä jälleen puheisiin Lunan kanssa selittääkseni kaiken. Nimittäin lopulta hän itse selitti minulle sen kaiken. Että minä olin tulikoe. Minua tarkkailtiin ja hänet laitettiin minun valvojakseni, että hänellä ei muka olisi mitään henkilökohtaista minua kohtaan.. Paitsi tietenkin hän saisi siinä sivussa itselleen pari oikein muhkeaa tarinaa kirjoitettaviksi, muunneltaviksi ja sörkittäväksi ja julkaistaviksi – täydellisenä soopana – mikä voisi olla hänen, Ritan, mielestä parempi tehtävä? Ei mikään. Jos vain olisin pystynyt siihen..
Hän sanoi, että jos olisin kyennyt vastustamaan tunteitani ja rakkaitteni tunteitai, olisin todistanut vahvuuteni eristäytyä inhimillisyydestä, jolloin he olisivat voineet kohottaa minut myöhemmin kuolonsyöjäksi. Olin kuulemma ollut jo pienestä saakka ”potentiaaliset tulevat kuolonsyöjät” –listalla. Eristäytyä inhimillisyydestä, potentiaaliset kuolonsyöjät! Olisin nauranut, jos vain suinkaan olisin kyennyt. Nyt olen osoittautunut heikoksi joka tavalla, enkä voi vain kuin jäädä odottamaan seuraavaa askeltani.. Johon olen alistunut jo melko täydellisesti, mukisematta hyväksynyt kohtaloni. Nousen istuinpaikaltani – törkyiseltä olkimatolta, ja verryttelen puutuneita ja särkeviä jäseniäni.
Kynteni ovat mustuneet työstä ja iskuista joita minulle on annettu kun olen ollut tottelematon – vitamiininpuutteista ja pitkästä ajasta jonka olen viettänyt ilman peseytymistä. Nyt vain olen sotkenut epähuomiossa kalvakat käteni täyteen mustetta, kuten olen tavannut tehdä aina kirjoittaessani, niin kauan kuin vain saatan muistaa. Hymyilen hieman ja tunnen kuinka toinen suupieleni värisee. En onnistu aivan vakuuttamaan itseäni siitä, että se johtuisi pelkästään tyrmässäni vallitsevasta kylmyydestä. Lupasin olla pelkäämättä, mutta en taida oikein onnistua siinä.
Kävelen hitaasti liikkuen pienelle ikkunalle, jonka lasin räjäytin tunteenpurkauksellani eilen rikki, kun turhaannuin niin kovasti..Siitä lähtien olen peittänyt sen pienehköllä huovanpalasella, että kukaan muu ei panisi sitä merkille ja minä voisin olla yhteydessä ulkomaailmaan. Tänä aamuna ikkunanlaudalle oli aamun valjetessa eksynyt taskukokoinen villipöllö, joka näytti leikkisältä ja vaikutti ainakin omasta mielestäni halukkaalta oppia kesyn pöllön tavoille.. Se oli kuitenkin tullut liian myöhään, että apu ehtisi tulemaan. Tiesin sen, vaistosin sen..Saatoin vain toivoa, että se osaisi viedä kirjeen oikeaan osoitteeseen. Olinhan sitä koko aamun kouluttanut mitä mielikuvituksellisemmilla tavoilla.
Kohotan risaista kankaanpalaa ja kohtaan meripihkanvärisen, totisen tuijotuksen. Pieni pöllö näyttää rauhoittuneen ja – tai ehkä se vain näyttää siltä sumeiden silmieni takaa – se näyttää hitusen huolestuneelta, mutta silti tyyneltä. Silitän sen pehmeää karvaa hiljalleen. Tunnen sisimmässäni ilon pilkahduksen, kun se ojentaa koipensa. Ohjeistan sen kulkemaan sekä Lunan että Hermionen luo, ja se kuuntelee tarkkaavaisesti, pieni pää kallellaan, kuin miettien. Loppua kohti ääneni särkyy ja käännän pääni pois. En halua että se näkee minun itkevän, siitä on muodostunut tämän päivän aikana kuin ystävä..
Pyyhin poskeani, toivoen sydämestäni, että pöllö on kadonnut ikkunalaudalta kunhan taas käännän pääni..
Pöllö kököttää yhä ikkunalaudalla.
Tuijotan sitä vihaisesti. Astelen takaisin ikkunalaudan luo, ja lasken huovanpalan alas. Pöllö aloittaa närkästyneen protestointinsa. Se on hyvin kovaäänistä kuunneltavaa. Kello tikittää seinällä.
Olen taas laskeutunut makaamaan vaatimattomalle pedilleni. Olen nälästä heikko ja kiitollinen siitä, että ajattelu on niin vaikeakulkuista ja sumuista. Tuijotan kattoa, siitä tippuvat pisarat virvoittavat kuumaa ihoani – tärisen kuin horkassa, olen varmasti kuumeinen.. Samat pisarat lähettävät myös kylmiä väreitä kulkemaan pitkin koko vartaloani. Tuijotan harmaata, pisaroista helmeilevää kattoa, ja kiinni tässä maailmassa minut pitää vain tasainen ääni joka kuuluu putoavista pisaroista ja tikittävästä kellosta. Suljen silmäni ja mieleni täyttää kuin pakonomaisesesti kyltymätön määrä keltaista väriä, hukun kanelintuoksuihin..Pöllö kuuluu lehahtavan pois..
Minä kuulen holvini oven aukeutuvan, en edes noteeraa sitä pahemmin. Sitten hän kävelee luokseni ja pakottaa minut seisomaan.
On kuin heräisin transsistani, ja puhdas pelko humahtaa jättimäisenä aaltoliikkeenä koko kehoni läpi, saaden sydämen tykyttämään ja veren virtamaan..
Puristan käsiäni niin kovasti nyrkkiin, että rystyseni kuultavat valkeina ihoni läpi. En suostu katsomaan vangitsijaani silmiin. Tunnen, kuinka hän valmistautuu, kuulen korkokenkien kopseen, hän ei edes uskalla seisoa vieressäni kun tappaa minut.. Mikä raukka.
Minä suljen korvani painaen vapisevat ja valkoiset käteni niiden suojaksi, sulkien samalla silmäluomeni. Ei loppu merkitse mitään, kunhan olen elänyt elämäni oikein. En minä kuole pelkurimaisella tavalla, en vain halua tuijottaa hirviötä silmiin.
Minä tunnen jo, kuinka kuolettava loitsu lähestyy minua, mutta en suo sille ajatustakaan. Sillä suljettujen silmäluomieni takana minä näen kahdet, hieman sumuiset kasvot.. Ja ne hymyilevät minulle.
Lopulta..en pysty olemaan raottamatta silmiäni edes hiukan, vaikka tiedän siten kohtaavani taas kylmyyden ja joutuvani jättämään tämän maailman kauhunsekaisena hetkenä..
Minä nostan leukaani hitusen, raotan sormiani, silmiäni…
Ja näkökenttäni täyttyy punaisesta.
~~~~~~~~
A/N: Happy ending, sittenkin. Ja jos joku ei tajunnut, se liittyy siihen, että valo oli punainen eikä vihreä. Lol.