Nimi: Kuppiin sopimaton asetti
Kirjoittaja: Saappaaton
Beta, muusa ja kaikkea muuta: FractaAnima <3
Ikäraja: K-11
Genre: Viktoriaaninen!AU, drama, angst, romance
Paritus: Neville/Hermione
Vastuuvapaus: Hahmot, jotka tunnistatte, eivät ole minun, enkä tee tällä rahaa.
A/N: Lähdin kirjoittamaan tätä
Nevillalle (hyvää synttäriä, muru
), vaikka heti ajatuksen saatuani tiesin, että tästä tulee pitkä ja kivinen kirjoitusprosessi.
Jännitän tässä oikeastaan kaikkea, eniten ehkä aikakauden autenttisuutta, mutta toivottavasti mahdolliset asiavirheet eivät häiritse lukukokemusta liiaksi.
Frac tuskin edes tajuaa, miten paljon apuja hänestä jo pelkästään tän prologin kanssa on ollut, mutten varmaan olisi lähtenyt tähän ilman hänen kanssaan käytyjä ajatuksenvaihtoja ja niitä kommentteja, joita tälle tekstille matkan varella jo ehdin saamaan. Kiitos siis sinnekin.
Sujautan tän Kirjoitustertun synttärific-terttuun.Kuppiin sopimaton asetti~ Prologi ~Suuret lumihiutaleet tanssivat hitaasti kohti maata peittävää lumivaippaa. Neville seisoi ajatuksissaan työhuoneen suurten ikkunoiden edessä, mitään näkemätön katse kohdistettuna ikkunaruutujen nurkissa kukkiviin kuurankukkiin. Vastakkaisella seinällä olevassa massiivisessa tulisijassa rätisi iloinen liekki, mutta sen lämmöstä huolimatta mies tunsi ikkunoiden takaa hohkavan kylmyyden. Kädet rinnalleen ristittyinä hän puhalsi hitaasti keuhkonsa niin tyhjiksi kuin saattoi ennen kuin käänsi selkänsä kylmyydelle ja kuurankukille. Neville sulki silmänsä ja upposi ajatuksiinsa niin syvälle, niin nopeasti, ettei kuullut työhuoneen oven aukeamista. Kylmyys kutitteli hänen selkäänsä.
”Herra?” Kysymys rikkoi hiljaisuuden ja hetken, joka vallitsi miehen mielessä. Vastahakoisesti hän avasi silmänsä ja katsoi ovella seisovaa palvelusneitoa. Neville näki hennon hymyn, jossa oli huonosti peiteltyä surumielisyyttä,
sääliä.
”Suloinen Mary. Joulun pyhäpäivät ovat menneet ja uusi vuosi on täällä, sinun ei tarvitse katsoa minua enää noin.” Kevyt hymy nousi miehen kasvoille pehmentäen hänen piirteitään. Maryksi puhuteltu palvelusneito punastui ja laski nolona katseensa, eikä Neville ollut huomaavinaan.
”Sinulla lienee jotain asiaa.” Sanojen pohjalla kaikui kuin vahingossa varovainen huvittuneisuus, kun mies viimein laski hetkeksi irti mietteistään. Poloisen Maryn poskien puna sen sijaan syveni asteen tai pari, ja hätäisesti neito niiasi.
”Sitä minä vain”, nainen aloitti hiljaa, kooten itseään sana sanalta, ”halusin kysyä juotteko teenne täällä, vai pyydänkö Calvinia laittamaan kirjaston takkaan valkean.”
”Täällä on hyvä, Mary, kiitos.” Nevillen katse harhaili takaisin takassa loimottaviin liekkeihin. Hän odotti oven sulkeutuvan, ja vasta lukonkielen napsahdettua mies sulki silmänsä. Turhankin tutuiksi käyneet ajatukset koettivat saada hänet otteeseensa, mutta Nevillen mieleen nousivat Maryn silmät ja niissä ollut sääli. Kämmenet puristuivat nyrkkeihin, kun mies pakotti silmänsä auki ja syvään hengittämällä mielensä syvimmät syöverit kauemmas.
Kuin huomaamattaan Neville vaelteli työpöytänsä taakse ja loi katseen hiilellä pergamenttiin hahmoteltuihin kasvoihin. Naisen kasvoihin, joiden ilmettä koristi se sama hieman surumielinen lempeys, jota mies oli kantanut katseessaan vuodenpäivät. Hän hipaisi pergamenttia ja unohtui katselemaan sormenpäihinsä tarttunutta hiilipölyä. Kevyt koputus ovelta herpaannutti Nevillen huomion likaisenharmaista sormenpäistään.
Mary avasi oven ja liihotti sitten sisään tarjotin käsissään. Tarjottimella komeili siro posliininen teekannu, jonka valkoista pintaa koristivat hennot, käsinmaalatut, persikanväriset kukinnot. Kannu oli Nevillen isoäidin peruja, ja hän tiesi, että samoilla kukinnoilla koristeltuja astioita löytyi hänen kaapeistaan suurempienkin teekutsujen tarpeisiin, mutta hän ei ikinä käyttänyt niitä. He eivät olleet ikinä käyttäneet niitä.
Fidelian tapa käyttää erilaisia astioita ristiin oli jäänyt elämään vahvasti myös palveluskunnan keskuuteen, eikä Nevillellä ikinä ollut mitään sitä vastaan. Ei edes nyt, kun hän kaipaus rinnassaan kaihertaen katsoi tarjotinta, jonka kermakossa lentelivät perhoset ja kupissa kulkivat mintunvihreät pystyraidat. Mies ei ollut ikinä ymmärtänyt, miksi raidallisen kupin asetin piti olla yksivärinen.
”Voit jättää sen siihen, kiitos”, Neville sanoi hiljaa ennen kuin Mary ehti takan edessä olevaa pientä pöytää edemmäs. Kuuliaisesti palveluneito laski tarjottimen osoitetulle pöydälle, ja mies soi tälle pienen hymyn kiitokseksi. Mary niiasi ja poistui jättäen Nevillen huoneeseen yksin.
Kävellessään takan edustan lämpöön mies kaivoi taskustaan puuvillaisen nenäliinan ja pyyhki huolellisesti hiilitahrat sormistaan. Hän istahti nojatuoliin, joka näytti upottavammalta kuin todellisuudessa oli, ja kaatoi itselleen kupillisen höyryävää teetä, ennen kuin nojasi selkänsä vasten selkänojaa. Vaniljan tuttu tuoksu nousi kupista ja hetken verran Neville antoi itselleen armoa.
