Ficin nimi: Narrin jalokivi
Kirjoittaja: Helyanwe
Fandom: Disneyn Notre Damen kellonsoittaja
Ikäraja: K-11
Päähenkilöt: Esmeralda, Clopin
Genre: Draama, hurt/comfort
Varoitukset: Väkivallan lievää kuvailua
A/N: Tosiaan, lukiessani täältä pari ficiä tästä fandomista, satuin muistamaan että kirjoitin joskus itsekin tästä ennen viime joulua. Kaivoin tämän esiin, lukaisin läpi, enkä pahemmin muutoksia mennyt tekemään. En ole tätä alkuperäistä kirjaa lukenut, joten tapahtumat saattavat mennä AU:n puolelle. Lähinnä lähestyin tätä ideaa sen Disneyn version pohjalta. Kommentit tervetulleita <3
Narrin jalokiviNotre Damen jylhät kellot olivat jo vaienneet yön laskeutuessa. Kadut olivat tyhjentyneet ihmisistä, mutta yksinäinen kulkija asteli vielä pitkin mukulakivetystä. Hänen olemuksessaan oli kireyttä. Oli vaarallista kävellä yksin yöaikaan, mutta miehen oli täytynyt hoitaa eräs asia ennen keskiyötä. Jos hän nyt jäisi kiinni sen vuoksi, mies syyttäisi kaikesta sitä typerää pelivelkaa.
Matka hautausmaalle kaupungin ulkopuolelle oli pitkä, mutta mies oli jo puolivälissä kuullessaan lapsen kiljaisun. Hän pysähtyi niille sijoilleen kuin kissa, joka oli kuullut koiran haukkuvan. Mustalaisen aistit terävöityivät, ja hän otti kokeilevan askeleen äänen suuntaan. Nyt kuului myös miesten huutoja, eikä narri voinut sulkea korviaan lapsen itkulta. Hän lähti kulkemaan huutoja kohti, narrinhattu päässä keikkuen.
”Senkin äpärä!” sotilas huudahti lapsen potkaistessa häntä kivuliaasti reiteen. ”Menetät korvasi tästä hyvästä, varas!”
Clopin seisoi kujan suulla edessään näky, joka sai hänen verensä kiehumaan. Kaksi sotilasta piteli paikallaan nuorta tyttöä, joka rimpuili ja kiljui henkensä edestä. Lapsella oli korpinmustat hiukset ja resuiset vaatteet. Katulapsi, Clopin arveli ja tunsi säälin kirpaisevan sisintään. Hän tiesi kyllä, millaiset mahdollisuudet Pariisin mustalaislapsilla oli elää. He voisivat joko varastaa, itselleen tai toisille, tai kuolla nälkään ja kylmyyteen. Hieman vanhemmat lapset saattoivat myös tienata itsellään, tavoilla joita Clopin ei tahtonut edes ajatella. Mutta tämä tyttö näytti vielä liian nuorelta sellaiseen, taisi olla hädintuskin seitsenvuotias.
”Päästä irti!” lapsi kiljui ja yritti pyristellä irti miehen otteesta. ”Anna minun mennä!”
”Te olette kaikki mustalaiset samanlaisia”, puuskahti toinen vartijoista. ”Varkaita. Eivät edes lapset ole puhtoisia.”
Tyttö huusi kuin itse paholainen olisi saanut hänestä otteen, eikä Clopin voinut katsoa kansansa lasta kidutettavan noin. Hän hiipi lähemmäs kuin kissa, äänettömästi kunnes seisoi aivan vartijoiden takana. Varkaan taitoja, mies naurahti itselleen hiukan katkerana. Hän siirsi hieman viittaansa ja kaivoi vyöltään tikarin. Se oli kovin pieni ja mitättömän oloinen ase, mutta niin terävä että sen saattoi työntää lihaan vaivatta. Mustalainen asetti sen toisen vartijan selälle ja painoi kevyesti.
”Päästäkää tyttö”, mies käski syvää uhkaavuutta äänessään.
Sotilas, joka tunsi terän painautuvan vasten lihaansa, jähmettyi silkasta kauhusta ja vilkaisi sivusilmällään toveriaan käskyksi tappaa hyökkääjä. Clopin ei ollut niin tyhmä.
”Älä yritä. Joko sinä tai lapsi, ja jos tuo toverisi yrittää mitään, hän saa tuntea kuinka terävä on mustalaisen miekka”, narri pelotteli ja antoi tikarinsa liukua miehen iholla.
Sotilas parkaisi hiljaa, ja viiltohaavasta tihkuva veri värjäsi miehen paidan osittain punertavaksi. Clopin alkoi käydä kärsimättömäksi ja tiesi ettei voisi pelkällä tikarilla voittaa kahta aseistettua sotilasta. Jos miehet eivät söisi hänen valheitaan, hän päätyisi narun jatkoksi tytön kanssa. ”No, miten on?” hän tivasi ja siirsi tikarin miehen kaulalle.
”Saastainen mustalainen”, sotilas murahti ja puri hammasta yhteen tuntiessaan terän paljaalla ihollaan.
”Ah, vaan minä en uhkaile lapsia. Päästä irti.”
Mies tönäisi tytön voimalla vasten kivetystä, mutta lapsi ei päästänyt ääntäkään. Clopinin oli ihailtava tytön tahdonvoimaa, mutta juuri nyt hänellä oli muutakin tekemistä. ”Juokse”, hän käski tyttöä, joka nousi ensin polvilleen ja sitten jaloilleen. Lapsi vilkaisi pelastajaansa olkansa yli, ja narri kohtasi kaksi smaragdinväristä silmää. Tyttö muodosti huulillaan äänettömän kiitoksen ja pinkaisi juoksuun. Hänen paljaat jalkansa läpsyivät vasten katua, eikä Clopin uskaltanut liikahtaakaan ennen kuin näki tytön katoavan mutkan taa.
”Kiitos yhteistyöstä”, narri sihahti ja iski tikarin miehen käsivarteen.
Sotilas huusi kivusta, mutta Clopin hypähti kauemmas väistäen vain täpärästi hänen toverinsa miekan. Sotilaiden jäädessä tarkastamaan haavaa sai mustalainen tilaisuuden paeta ja juoksi takaisin tulosuuntaansa. Narri pysähtyi vasta päästessään kaupungin laitamille ja veti syvään henkeä. Hän ei kuullut takaa-ajon ääniä, eikä voinut olla miettimättä tytön kohtaloa. Toivottavasti lapsi pääsi pakoon, mies huomasi rukoilevansa. Mustalaisia sorrettiin aivan tarpeeksi, mutta hän ei voinut palata takaisin etsimään kansansa lasta. Hän oli aivan yhtä vaarassa äskeisen näytöksensä jälkeen, ja oli aika paeta maan alle.
Mies jatkoi matkaansa, nyt rauhallisemmin ja suuntasi kohti hautausmaata. Hän oli miltei porteilla, kun pysähtyi äkisti. Clopin oli tuntenut pistelyä selässään kuin joku olisi katsellut häntä koko matkan kaupungista tänne, mutta nyt hän oli varma siitä. Joku oli todella seurannut mustalaista, ja nyt tuo joku oli pääsemässä heidän jäljilleen. Mies kirosi typeryyttään ja menetettyä tikariaan. Kuinka hän nyt hiljentäisi vakoojan?
Mies käveli vielä pienen matkaa, kunnes näki tarpeeksi suuren hautakiven, jonka taakse saattoi piiloutua ja poikkesi polulta. Hän nojasi vasten kylmää kiveä ja kuunteli lähestyviä ääniä sydän rinnassa takoen. Clopin laski vakoojan askeleet, yksi-kaksi-kolme-neljä-nyt.
Mustalainen loikkasi esiin piilostaan tarkoituksenaan kampata tulija. Yllätyksekseen hän ei tavoittanut sotilaan polvia, vaan lapsen hennon vartalon ja seuraavaksi hän ymmärsi makaavansa koko painollaan samaisen tytön päällä jonka oli hetki sitten pelastanut.
”Sinä?!” narri älähti ja siirtyi hieman, irrottamatta kuitenkaan otettaan tytön kädestä. ”Mitä sinä teet täällä?”
Lapsi makasi liikkumatta aloillaan, huulet tiukaksi viivaksi puristettuina. Kyyneleet olivat piirtäneet viiruja hänen likaisille kasvoilleen, mutta nyt hänen vihreät silmänsä olivat kuivat ja niissä paloi hurja halu, tahto selvitä. Clopin ymmärsi, että tyttö hänen edessään ei ollut niin avuton kuin oli antanut ymmärtää. Siksi hänen oli helppo väistää lapsen isku, ja mies tarrasi tytön toiseenkin käteen tarkastellakseen hänen asettaan. Se oli lasinpalanen, ja reunoistaan niin rosoinen, että sillä olisi saanut tehtyä kunnon haavan. Clopin kohotti toista kulmaansa tytölle.
”Todella? Onko tämä kiitos siitä että pelastin henkesi?” narri kysyi ja otti palasen itselleen.
”En tarvinnut apua”, tyttö sihahti terävästi.
”Ei se siltä näyttänyt”, Clopin tuumi. ”Miksi seurasit minua?”
Lapsi laski katseensa aivan kuin olisi hävennyt, ja Clopin huomasi hänen pitelevän jotain likaisen mekkonsa taskussa. Mies ojensi varoen kätensä ja kokeili taskua tytön nyt seisoessa liikkumatta paikallaan. Narri nosti pienen rahapussin silmiensä tasolle ja katsahti tyttöön uudemman kerran.
”Varastitko sinä?” mies kysyi, tällä kertaa lempeämmin, ja lapsi nyökkäsi. ”Miksi? Missä vanhempasi ovat?”
”Ei minulla ole”, tyttö mutisi itkuisena. ”Minulla oli nälkä, ja rahat olivat ihan käden ulottuvilla.”
Clopin ymmärsi kyllä. ”Kai sinä tiedät että varastaminen on väärin?” Tyttö nyökkäsi jälleen, ja narri jatkoi: ”Sitten tiedät, millainen maine meillä on. Että olemme varkaita ja huijareita?”
Tyttö pudisti päätään. ”Eivät kaikki ole.”
Mustalainen hymyili. Lapsi oli viisas. ”Eivät olekaan, mutta yksikin mustalainen voi pilata kaikkien maineen. Onko sinulla kotia?”
Tummatukkainen tyttö pudisti jälleen päätään, ja Clopin nousi ylös.
”Jos haluat, voin tarjota sinulle sellaisen. Olen Clopin, mustalaisten johtaja. Oletko koskaan kuullut Ihmeiden aukiosta?”
Tietysti tyttö oli, tarinat ihmeellisesta turvapaikasta olivat levinneet kaikkien keskuuteen, mutta vain muutamat olivat löytäneet sen. Lapsi ei voinut uskoa, että narri hänen edessään olisi voinut olla mustalaisten kuningas, mutta toivo vei hengen pelolta. Clopin lähti johdattamaan kansalaistaan kohti oikeaa hautaa, ja vilkaisi vielä olkansa yli.
”Mikä on nimesi,
bébé?” hän kysyi.
”Esmeralda”, tyttö vastasi, eikä Clopin olisi keksinyt sopivampaa nimeä.
”No, Esmeralda. Ihmeiden aukio on salaisuus, jota meidän on varjeltava”, narri selitti. ”Jos astut sisään, et saa enää astua ulos, ainakaan ilman minua.”
Lapsi pysähtyi ja hänen smaragdisilmissään läikähti pelko. Clopin kääntyi ja risti odottavasti käsivartensa rinnalleen. Tyttö epäröi ja vaihtoi painoa jalalta toiselle, jolloin narri huokaisi polvistuen taas lapsen tasolle.
”Esme, saanko kutsua sinua niin? Saan? Hyvä. Kuule, ei se ole mikään vankila. Kyllä sinä tiedät kuinka me mustalaiset emme viihdy kiviseinien sisällä. Se on turvapaikka, josta emme saa kertoa kenellekään. Tuomarin sotilaat eivät löydä sinne, jos emme salli sen tapahtuvan.”
Tyttö näytti edelleen epäilevältä, eikä Clopin aikonut pakottaa häntä mukaansa. Hän ei voisi pelastaa kaikkia kansalaisiaan, mutta tämä tyttö saisi mahdollisuuden. ”Tuletko?” narri kysyi.
Esmeralda teki päätöksensä, hän oli väsynyt elämään kaduilla. Tyttö nyökkäsi päättäväisesti ja itseään ylpeästi kantaen hän seurasi narria katakombeihin.
A/N2: Tuo
bébé on sitten siis ranskaa (yllätys) ja sanakirjan mukaan se tarkoittaa
lasta tai
pienokaista. Saatte itse päättää, kumpaa suositte