Nimi: Sininen ensilumi
Kirjoittaja: Saappaaton
Ikäraja: S
Genre: AU/femme/romance
Paritus: OFC/Lily Evans
Vastuuvapaus: Kaikki minkä tunnistatte Row-tädin omaksi, kuuluu hänelle. Vain hahmon, pari omistan itse ja juonen puutteen tietenkin.
A/N: Osallistuu Mittanauhallinen tarinoita, Perspektiiviä parittamiseen #2, Hetslashfemme ja Kirjoitusterttu -haasteisiin.
Sininen ensilumi
Ensimmäinen luku
Huone oli pyöreä ja hiljainen, jos ei laskettu satunnaista pergamentin kahinaa ja tasaista hurinaa, jonka lähdettä Blue ei osannut paikantaa. Joka puolella oli hopeisia kojeita, joista jokainen saattoi olla äänen lähde, ja jotka nököttivät hontelojalkaisilla alustoilla ilman näkyvää käyttötarkoitusta. Seinällä riippuvat muotokuvat vaikuttivat sen verran uteliailta, ettei tyttö kehdannut tuijotella ympärilleen turhan tarkasti. Oli hänen ensimmäinen päivänsä uudessa koulussa, kaukana siitä mikä oli vielä jonkin aikaa sitten ollut koti, ja vaikka hän oli jo viidesluokkalainen, iso tyttö, Bluebell ei halunnut olla täällä. Hän halusi saada itkukohtauksen ja vaatia kotiinpaluuta välittömästi.
Sorjat sormet hivelivät pitkää kastanjanruskeaa partaa, jonka seassa seikkaili hopeisia suortuvia ja siniset silmät vilkaisivat häntä puolikuun mallisten lasien yli. Blue hymyili hennosti koettaen olla kohtelias ja käänsi sitten katseensa pois. Tuon miehen katseessa oli jotain hyvin läpitunkevaa.
”Joten, neiti Snow, asiat näyttäisivät olevan kunnossa. Paitsi -”, mies nousi ylös ja hetken Blue pidätti henkeään. Pääsisikö hän sittenkin kotiin? Sitäkö Alden yritti sanoa? Abush? Alban.. Albany! Professori Albany… Dusseldorf!
Tyttö ravisti itsensä ajatuksistaan ja kallisti kevyesti päätään.
”Paitsi?”
”Täytyyhän sinut lajitella”, professori Dusseldorf sanoi veikeästi hymyillen ja suuntasi Bluen selän takana olevalle hyllylle ottaen sieltä käteensä rähjäisen, koinsyömän, ehdottomasti aivan liian likaisen vanhan hatun.
”Minä en pistä tuota päähäni.” Sanat lipsahtivat tytön huulilta ennen kuin hän ehti estää, ei sillä että häntä olisi hirveästi kaduttanut. Toruja hän pelkäsi, mutta niiden sijaan hän oli vain saanut huvittuneen pilkkeen miehen silmiin ja vastalauseista huolimatta Albany laski vanhan velhonhatun hänen päähänsä. Bluebell tajusi painuvansa kasaan koettaen viimeiseen asti olla koskematta ikäloppua rumilusta, siitähän voisi vaikka saada täitä!
”Kas, uusi tuttavuus.”
Bluen silmät rävähtivät ammolleen. Puhuiko hattu?
”Sinä taidatkin olla haastavampi tapaus. Röyhkeä kuin mikä, sinusta tulisi hyvä Luihuinen.”
Luihuinen kuulosti ällöttävältä. Limaiselta ja, no, luihulta.
”Älyä riittäisi Korpinkynteen.”
Blue tunsi vilunväreet selkärangassaan asti. Korpin kynsi, sellainenhan oli saastainen kuin mikä, hän ei halunnut olla missään tekemisissä kenenkään kynsien kanssa, etenkään villieläinten.
”Vai ei sinulle mikään kelpaa. Näen myös tahtoa loistaa, menestyä. Mahdatko olla liian kopea… Noh, ole ROHKELIKKO!”
Ei tyttö tiennyt oliko se yhtään sen parempi kuin mikään muukaan, mutta ainakin hän sai viimein kulahtaneen ja kurjaakin kurjemman, puhuvan hatun pois päästään. Professori Dusseldorf hymyili tyytyväisen oloisena laittaessaan hatun takaisin paikalleen.
”Sinun on aika nähdä tupasi.”
*~*~*
Naisen mustat hiukset olivat tiukasti nutturalla ja tämän koko olemuksessa oli jotakin pelottavaa. Blue ei ollut aivan varma, mutta halusi sanoa, että naisen nimi oli Meredith. Tyttö käveli tunnollisesti naisen perässä sokkeloisia käytäviä kuunnellen selitystä tuvan merkityksestä ja muista koulun säännöistä antaen suurimman osan valua suorinta tietä hänen päänsä läpi jättämättä vähäisintäkään muistijälkeä.
Oliko puhuva hattu aiemmin kutsunut häntä älykkääksi? Röyhkeäksi ainakin ja toisen kutsuminen röyhkeäksi oli, jos mikä, röyhkeää. Ja kopea, sekään ei ollut nätisti sanottu. Lausuiko se hatunkutale kaikille loukkauksia päivät läpeensä? Mitä hyötyä sellaisesta kapineesta oli yhtään kellekään?
”Kurpitsamehu.”
Kauniissa kehyksissä oleva lihavan puoleisen naisen muotokuva niiasi ja heilahti sivuun paljastaen seinässä olevan reiän. Vai pitäisikö sanoa kulkuväylän. Jälleen hyvin tottelevaisesti Bluebell seurasi vanhempaansa peremmälle löytäen itsensä pian punaisen ja kullan värein koristellusta huoneesta.
Loimuavan takkatulen edessä oli kotoisan näköinen sohvaryhmä ja sinne tänne oli siroteltu pöytiä ja tuoleja, ja huoneessa kuhisi toverilliseen henkeen supattelevia oppilaita. Osa kääntyi katsomaan tulijoita ja hiljeni huomatessaan tuvan johtajattaren ilmestyneen. Hiljaisuus levisi kulovalkean tavoin ja pian huoneessa rätisi ainoastaan takkatuli ja ääliömäinen hohotus. Hohottaja oli selkeästi tilannetajuton, mustahiuksinen poika, jonka aivan yhtä tilannetajuton ja mustahiuksinen ystävä irvaili jotain näennäisen hupaisaa.
Meredith yskäisi saaden viimeisenkin pojan hiljenemään.
”Evans, Lupin, jos ehditte?”
Ääliömäisen parivaljakon vierestä nousi jokseenkin riutuneen näköinen, lempeillä silmillä varusteltu poika, jonka huulilla kareili ystävällinen hymy. Aivan huoneen toiselta laidalta, yhdestä ikkunapöydästä, nousi kaunis punahiuksinen tyttö, hymyillen hänkin.
”Tässä ovat Rohkelikon valvojaoppilaat Lily Evans ja Remus Lupin. Luotan siihen, että pidätte huolta siitä, että neiti Snow pärjää lukujärjestyksensä kanssa ja löytää oikeisiin paikkoihin.”
”Kyllä, professori.”
Blue huomasi, että poika, jonka nimen hän oli jo ehtinyt unohtaa, katsoi häntä sopimattoman pitkään, mutta tyttö keskittyi hymyilemään kauniille punapäälle. Hän tiesi mistä pojan käytös johtui, olihan hänessä veelan verta, joten hän ei jaksanut välittää, ei nyt. Ei, kun hänen eteensä oli ilmestynyt eksoottisin ja kaunein tyttö, jonka hän oli koskaan nähnyt. Lily, liljan kukka, nimi joka ei todellakaan tehnyt oikeutta tuon nuoren naisen kauneudelle.
”Blue”, tyttö esittäytyi ja ojensi toiselle kätensä hymyillen.
”Lily”, toinen vastasi tarttuessaan hänen käteensä. ”Hauska tutustua.”
”Ilo on kokonaan minun.”
Meredith nyökkäsi Lilylle ja kääntyi kannoillaan kadoten pian muotokuva-aukosta. Blue sen sijaan käänsi huomionsa lempeäsilmäiseen poikaan ojentaen kätensä tälle.
”Tiedän, että Meredith sanoi nimesi äsken, mutta unohdin sen”, tyttö sanoi sievästi hymyillen. Poika punastui kevyesti tajutessaan tuijottaneensa uutta tulokasta koko ajan.
”Minerva”, tämä sanoi tarttuessaan Bluen käteen ja punastui syvemmin kuullessan Lilyn tahattoman tirskahduksen.
”Siis en minä, vaan professori.. Ei Meredith, vaan Minerva. Minä olen Remus. Remus Lupin.” Hän päästi irti tytön kädestä ja hieraisi kevyesti niskaansa.
”Kuten professori McGarmiwa sanoi, me olemme Lilyn kanssa valvojaoppilaita ja me autamme sinua tarvittaessa minkä kanssa vain.”
Bluebell nyökkäsi. Hän pärjäisi Lilyn kanssa erinomaisesti, mutta tarjous oli silti varsin ystävällinen. Juuri kun punahiuksinen jumalatar oli avaamassa suunsa, kaksi hilpeää idioottia hypähtivät ylös sohvalta ja ilmestyivät ystävänsä kummallekin puolelle. Hitto, hän oli unohtanut pojan nimen taas…
Blue ainakin päätteli kolmikon olevan ystävyksiä tavasta jolla kaksi tummempaa poikaa kietoivat kumpainenkin toisen kätensä keskellä olevan toverinsa harteille. Eipä sillä, kuka poikien käytöksestä mitään ymmärtäisi.
”No mutta, kukas meillä täällä on?” kysyi pojista pitkähiuksisempi leveä virne huulillaan. Huvittuneisuutensa niellen Blue ojensi kättään.
”Bluebell Snow. Mutta neiti Snow kelpaa varsin hyvin.” Tyttö pääsi hivenen yllättymään pojan tarttuessa hänen käteensä ja kumartuessa painamaan kevyt suudelma hänen kämmenselälleen.
”Bluebell, sinililja, en tiedä onko sille kukkien kielessä omaa merkitystään, mutta sininenhän viittaa viattomuuteen, eikö? Musta. Sirius Musta”, poika sanoi iskien silmää ja päästi Bluen kädestä irti. ”Kaunis nimi.”
”Sopii kaltaisellesi kaunottarelle”, jatkoi toinen pojista suloisesti hymyillen. Ja toisin kuin Mustan itsevarma naistenkaataja -hymy, tämä oli aito, ihaileva ja teki pojasta Bluen silmiin aika lutuisen. Tätähän voisi pallotella vähän.
”Voi kiitos, suloisuus, ja sinä olet?” Tyttö kosketti kevyesti pojan poskea ja sai yllätyksekseen yhden ärtyneen reaktion sijasta kaksi. Siitä hän ei ollut yllättynyt, että tämä Musta näytti selkeän pettyneeltä ja harmistuneelta, mutta se miten Lily sipaisi hiuksiaan, kuin yrittäen olla välittämättä, tuli odottamatta.
”James”, poika vastasi hymyillen leveämmin huomaamatta lainkaan ystävänsä reaktiota.
”Suloinen nimi, James. Tekisitkö nyt minulle palveluksen ja veisit ystäväsi takaisin sohville ja antaisit minun jutella Lilyn kanssa?” Blue hymyili nätisti ja sai vastauksekseen innokkaan nyökkäyksen. Hän katseli huvittuneena miten James raahasi kanssaan olleen kaksikon takaisin sohville vilkuillen heidän suuntaansa. Hymyillen tyttö kääntyi Lilyn puoleen.
”Katsoisitko lukujärjestystäni kanssani?”
”Toki”, Lily vastasi ystävällisesti hymyillen ja johdatti uuden tytön istumaan.
