Petunia |S, (perhe)draama, ficletsarja 9/? 7.12.2015|

[Chuva]

Nimi: Petunia
Kirjoittaja: Chuva
Disclaimer: En omista Potter-maailmaa tai sen henkilöitä, enkä saa tästä mitään muuta kuin iloa päiviini.
Rating: S
Genre: Drama, mahdollisesti AU ja/tai OOC
Pairing: Jossain vaiheessa vähän myöhemmin Petunia/OC, Petunia/Vernon, Lily/James, Harry/Ginny, Dudley/OC
Juoni: Miten Petunia näki Lilyn elämän? Miltä tuntui jäädä aina kakkoseksi siskon ollessa parempi kaikessa?

A/N: Jostain syystä mä olen viime aikoina alkanut tuntea hirveän vahvaa myötätuntoa Petuniaa kohtaan. En mä sano, että se oli jotenkin hyveellinen tai mukava hahmo (sen tapa kohdella Harrya oli kammottava, enkä mä vieläkään ymmärrä että miten Harrysta saattoi tulla sellaisen lapsuuden jälkeen suht normaali aikuinen), mutta jotenkin, jollain oudolla tavalla mä voin tavallaan samaistua siihen . Plus mä vaan halusin kirjoittaa Petunian näkökulmasta ja tuoda esiin omaa näkemystäni sen tunteista ja ajatuksista, sillä mun mielestä kyse ei ole niin mustavalkoisesta hahmosta kuin joskus luullaan.
Ja tosiaan tämä tulee varmasti poikkeamaan monin paikoin canonista, paikoittain aika vahvastikin. En jaksa tai aio tarkistaa jokaista yksityiskohtaa kirjoista, ja ylipäätään teen pieniä muutoksia Lilyn ja Petunian väleihin.



1.

Kaikki alkoi sinä kesäisenä perjantai-iltapäivänä, Evansin perheen odotellessa yllättäen alkaneen sadekuuron päättymistä voidakseen lähteä puistoon. Terävä, nopea koputus kaikui talon halki kiinnittäen kaikkien huomion, ja samassa yläkerrasta kantautui ryminää perheen kuopuksen kiirehtiessä portaisiin.
Keittiössä hääräillyt Petunia oli kuitenkin nopeampi.
”Hyvää iltapäivää”, tervehti kuistilla seisova, sangen tuiman oloinen nainen, joka katseli 13-vuotiasta Petuniaa tarkasti neliskanttisten silmälasiensa yli. ”Minä olen professori McGarmiwa”, nainen esittäytyi, ääntäen kummallisen sukunimensä hyvin huolellisesti.
”Hyvää iltapäivää”, Petunia vastasi hitaasti, epävarmana siitä kuuluiko hänen kutsua vieras sisään. Heillä kävi usein illallisvieraita, mutta jokin tässä naisessa oli… omituista. Petunia silmäili häntä vaivihkaa, mutta mikään asiallisessa - joskin hivenen vanhanaikaisessa - tummanharmaassa villatakissa ei huutanut hullujenhuonetta. ”Minä olen Petunia Evans”, tyttö päätyi lopulta esittelemään itsensä, sillä hän ei pitänyt kiusallisista hiljaisuuksista. Professorin huulet supistuivat.

”Minä olen Lily!” paikalle lopultakin ehtinyt pieni punapää ilmoitti, räväyttäen ovella yhä seisovalle tädille leveimmän hymynsä. Professori McGarmiwa selkeästi taisteli kasvoilleen pyrkivää vastaushymyä vastaan, ja Petunia tunsi laimean ailahduksen sisällään.
Niinpä tietenkin. Kaikki rakastivat aina Lilyä.

 
2.

”- kyllähän minä tiesin jo, että minä olen noita, onhan Severus kertonut siitä minulle, mutta silti se on kamalan jännittävää! Petunia ajattele, minä menen Tylypahkaan! Minä! Ihan oikeaan sisäoppilaitokseen!” Lily pajatti marssiessaan isosiskonsa perässä tämän makuuhuoneeseen.
Professori McGarmiwa oli juuri lähtenyt, jättäen jälkeensä onnesta hehkuvan Lilyn, poskeaan purevan Petunian ja sohvalle typertyneinä lyyhistyneet herra ja rouva Evansin. Ovi oli sulkeutunut dramaattisen hiljaisuuden vallitessa, mutta Lily ei ollut pysynyt vaitonaisena pitkään.

”Niin”, Petunia vastasi hiljaa. Lily ei kuitenkaan ehtinyt huomata sisarensa haljua äänensävyä keskeytymättömän puhetulvansa keskellä.
”En minä tiedä, että osaanko tehdä siellä mitään oikein, mutta ajattele! Professori sanoi, että minun täytyy hankkia taikasauva ja noidankattila ja minä saan jopa halutessani hankkia pöllön. Pöllön! Ajattele, sitten minä voin lähettää kirjeitä sinulle. Kuinkahan nopeasti pöllöt…”
Petunia ei oikein pysynyt enää Lilyn hölpötyksen tahdissa, eikä hän oikeastaan halunnutkaan pysyä.
”Ehkä sinun pitäisi mennä puhumaan äidille ja isälle tästä?” Petunia ehdotti toivoen, että saisi olla hetken aikaa yksin. Hänessä elänyt pieni toivo oli juuri sammunut, eikä pitkin poikin lattiaa pomppiva ilopilleri piristänyt ollenkaan.
”Ei, mutta vanhemmat ovat vielä järkyttyneitä, eiväthän he tienneet. Mutta sinä tiesit! Sinä olet seurannut minua ja Severusta, kyllä minä -”
”Enkä ole!” Petunia kivahti ja tunsi kasvojensa käyvän punaisiksi, ”Älä ole naurettava!”

Lily kohautti harteitaan ja tarttui sisarensa käteen.
”Tylypahkaan, Tyly-Tylypahkaan, Tylypahkaan!” hän loilotti ja alkoi pyöriä Petunian ympärillä, pitäen edelleen sisarestaan kiinni.
Petunia sulki silmänsä ja tunsi huultensa puristuvan viivaksi.
”Lily, minä saan kohta päänsäryn tuosta sinun pyörimisestäsi. Mene riehumaan muualle”, hän yritti kuulostaa niin aikuismaiselta kuin vain kykeni. Lily puuskahti, mutta lakkasi pyörimästä.
”Tylsimys”, tyttö huikkasi suupielestään ja hyppelehti ulos huoneesta.
Petunia sulki huoneensa oven, mutta silti Lilyn laulelema ”Tylypahkaan, Tyly-Tylypahkaan, Tylypahkaan!” kaikui hänen korvissaan koko loppupäivän, kirveltäen hänen sydäntään.

 
3.

”Miten sinä saatoit tehdä tämän minulle, Lily?” Petunia kysyi ääni vapisten. Lily katsoi sisartaan syyllisen näköisenä, lehdenvihreät silmät kosteina. ”Miten sinä ja se - se poika saatoitte mennä lukemaan minun henkilökohtaisen kirjeeni?”
”Olen niin pahoillani”, Lily vinkaisi ja räpytteli silmiään kiivaasti. ”Minä luulin ihan oikeasti, että se oli minun kirjeeni, kun…”
”Sinun kirjeesi, jonka kuoressa oli minun nimeni?” Petunia keskeytti epävarman puolustautumisen. ”Et sinä mitenkään voinut luulla, että se oli sinun kirjeesi, älä valehtele minulle.”

Lily nyyhkäisi ja pyyhki silmiään hihaansa itkuisen näköisenä. Petunia tunsi sydämensä heltyvän, mutta hän kovetti itsensä. Oli olemassa asioita, joita ei voinut kuitata muutamalla kyyneleellä.
”Minä en huomannut”, tytöistä nuorempi yritti, ”Minä en katsonut kunnolla, koska se oli samanlaista pergamenttia kuin minunkin kirjeeni.”
”Se ei silti oikeuta sinua avaamaan minun kirjettäni”, Petunia älähti ääni särkyen. Hän ei kestänyt ajatusta siitä, että Lily ja se inhottava Severus olivat lukeneet vastauskirjeen, jonka professori Dumbledore oli lähettänyt hänelle.
Ikäväkseni minun on todettava, että koulumme ei voi ottaa... Vinolla käsialalla kirjoitettujen sanojen mukanaan tuoma nöyryytys oli kymmenenkertaistunut heti, kun Petunia oli tajunnut sisarensa lukeneen kirjeen ystävänsä kanssa.

”Minä olen pahoillani”, Lily toisti epätoivoisena. Petunia pudisteli päätään, eikä suostunut enää kohtaamaan pikkusiskonsa anelevaa katsetta.
”Etkä ole”, hän sanoi viilenneellä äänellä ja kääntyi katsomaan ikkunasta ulos, ”Minä en usko sinua.”
”Mutta… Petunia, kuuntele”, Lily pyysi ja lattia narahti tytön astuessa vähän lähemmäs.
”Mene pois, Lily”, Petunia määräsi, mutta Lily ei kuunnellut, vaan astui toisenkin askeleen sisartaan kohden. Petunia tunsi sisimpänsä kylmenevän julmien sanojen noustessa hänen mieleensä. Hän tuijotti tiiviisti ulos ikkunasta ja nielaisi. ”Minä vihaan sinua, senkin luonnonoikku.”

Lily äännähti kuin potkittu koira, pyörähti kannoillaan ja ryntäsi ulos huoneesta. Petunia kääntyi katsomaan kiinni paiskattua ovea, ja tunsi hämmästyksekseen yhtä aikaa katkeraa syyllisyyttä ja kummallista, vähän pelottavaa tyytyväisyyttä.

 
4.

Hei Petunia!

Täällä on ihmeellistä, Tylypahka on mahdottoman upea paikka! Olen jo oppinut monia jännittäviä asioita, vaikka olen ollut täällä vasta kolme päivää. Portaissa täytyy olla varovainen, sillä ne vaihtavat paikkaa, ja täällä on aitoja kummituksia, mutta ne eivät ole kovinkaan pelottavia.
Minut lajiteltiin Rohkelikkoon (Severus päätyi Luihuiseen, mutta ei se haittaa, sillä meillä on yhteisiä tunteja ja näemme aina vapaa-ajalla) ja olen jo saanut muutamia ystäviä. Valtaosa täällä olevista on todella ystävällisiä, joskin muutamat meidän vuosiluokallamme olevat pojat ovat jo aiheuttaneet vähän harmia.
Toivoisin kovasti, että et olisi minulle enää vihainen.

Rakkaudella,
Lily

**

Lily,
Sain kirjeesi. Äiti pakotti minut vastaamaan siihen.

Petunia

 
5.

”Mihin Lily on kadonnut?” yksi naapuruston pojista kysyi, tunnistaessaan puiston penkillä kirjaa lukevan Petunian. Tyttö nosti katseensa kirjasta ja katsoi poikaa pitkään ja halveksivasti, yleensä se sai utelijat häipymään. ”Mä kuulin, että se karkasi kotoa”, poika jatkoi, hän ei ilmeisesti kuulunut niihin, jotka ymmärsivät sanattomia vihjeitä.
”Lily ei karannut”, Petunia tyytyi toteamaan ja suoristi ryhtiään päättäväisen näköisenä.
Poika kohotti kulmiaan.
”Mihin se sitten katosi? Te muut olette täällä edelleen, mutta Lilya ei näy enää missään”, hän painosti uteliaan näköisenä.
”Se ei liene sinun huolesi”, Petunia tokaisi tylysti.
”Ehkä se menikin johonkin jälkeenjääneiden kouluun. Tai ehkä se ei olekaan oikeasti sun sisko”, poika ei suostunut luovuttamaan sitten millään.
”Lily on minun siskoni, senkin typerys”, Petunia tiuskaisi ja hyppäsi pystyyn, puristaen kirjaa rintakehäänsä vasten. ”Ja vaikka se ei kuulukaan sinulle, niin hän halusi lähteä sisäoppilaitokseen, eikä se ole mikään jälkeenjääneiden koulu!”
Poika hämmästyi kuullessaan yleensä kalseasti käyttäytyvän Petunian purkauksen.
”Okei, rauhoitu”, hän toppuutteli ja naurahti kiusaantuneena, ”En mä pahalla tarkoittanut.”
”Äläkä puhu minulle enää perheestäni tuohon sävyyn”, Petunia sihahti, ennen kuin marssi tiehensä.
Kellään ei ollut oikeutta haukkua hänen perhettään.

 
6.

”Voi Lily, onpa sinun tukkasi kasvanut”, äiti huokaili.
”Mukavaa saada sinut taas kotiin, tyttöseni!” isä iloitsi.
”Sinun täytyy kertoa meille ihan kaikki!” äiti ilmoitti.
”Saitko jo koetulokset?” isä uteli.

Outoa, olet kasvanut, mutta näytät edelleen Lilyltä. Oliko se koulu sellainen kuin haaveilit? Onko se koulu sellainen kuin minä haaveilin? Minkä väriset lattiat Tylypahkassa on? Toivottavasti et kasva minusta ainakaan vielä ohi, ajatteli Petunia.

”Onko tuo sinun ystäväsi?” äiti halusi tietää.
”Annas kun minä työnnän sinun kärryäsi”, isä vaati.
”Mitä haluaisit tehdä tänä kesänä, Lily-kultaseni?” äiti kyseli.
”Onko tämä matka-arkku painavampi kuin viime syksynä?” isä puuskahti.

Puhuit joskus kirjeessäsi taikuuden historiasta, poikkeaako se paljonkin meidän historiastamme? Kerrottiinko teille, että minkä takia kaikki eivät osaa taikoa? Nukuitteko te todella pylvässängyissä? Viihdyitkö sinä siellä? Kotona on ollut aika hiljaista ilman sinua. Äidistä ja isästä ei saa kummoista juttuseuraa, Petunia ajatteli.

”Me jätimme auton tuonne”, isä muistutti.
”Mitä haluaisit syödä tänään? Kotiintuloasi täytyy juhlia!” äiti riemuitsi.
”Kerropa tarkemmin siitä lajitteluhatusta”, isä pyysi.
”Oliko se siis oikeasti hattu?” äiti ihmetteli.

Minulla oli kamala ikävä sinua, Petunia ajatteli.

”Kiva nähdä sinua”, Lily nyhjäisi siskonsa olkapäätä.
Niin sinuakin, Petunia ajatteli.
”Vai niin”, hän totesi ja yritti piilottaa hymyään.


A/N2: Ja tää on tosiaan mun ensimmäinen ficletsarja, eli ois kiva kuulla, että miltä vaikuttaa tähän mennessä .

[neaemilia]

En oo mikään asiantuntija, enkä mikään kirjoitusvirheiden etsijä, koska yksinkertaisesti omistan itse huonon äidinkielennumeron. En myöskään haldaa minkäänlaista perusteellista kommentointia, mutta päätinpä nyt vain ilmoa, että jään seurailemaan tätä innolla. Oon aina tuntenu kanssa jonkinlaista myötätuntoa Petuniaa kohti. Kelatkaa nyt, ku olisitte kolmetoistavuotias skidi ja täydellinen pikkusiskonne pääsisi Tylypahkaan. Ottaisko vähä päähän.

[Chuva]

neaemilia, kiitos tuhannesti kommentista!! Arvostan sitä suuresti, sillä mulla on paikoittain tosi epävarma olo tän kanssa. Ihanaa, että joku muukin tuntee myötätuntoa Petuniaa kohtaan.
Kommentin ei tarvitse olla mikään perusteellinen syväanalyysi, sun kommenttis piristi mun päivää tosi paljon! Toivottavasti tykkäät jatkossakin

A/N: Näissä tämän kerran ficleteissä aikana on kesäloma Lilyn ensimmäisen Tylypahkassa vietetyn vuoden jälkeen. En tiedä, että miten tarkasti tulevaisuudessa näitä nuoruusvuosia käyn läpi, ehkä jossain vaiheessa hyppään pari vuotta eteenpäin.
Kommentit piristäis taas kerran!

7.

Petunia ja Lily istuivat kotinsa takapihalla värikkäissä muovituoleissa. Lily oli pukeutunut vaaleansiniseen kesämekkoon, jonka helma liehui tuulessa miltei yhtä villisti kuin hänen punainen tukkansa. Petunia oli sitonut tummat hiuksensa tiukalle poninhännälle ja istui vaaleankeltaisen hameensa helman päällä estääkseen sitä tanssahtelemasta tuulen mukana.
Lily puhua pulputti, Petunia oli vaiti. Se oli sanaton sopimus, jonka ansioista Petunia sai kuulla jännittäviä yksityiskohtia Tylypahkasta, mutta hänen ei tarvinnut kysellä. Hän oli kyllä yleensä hyvin utelias, mutta jokin velhojen ja noitien ankaran valikoivassa maailmassa oli saanut tytön varpailleen.
Petunia puristi käsissään olevaa tietokirjaa sormet valkoisina. Se maailma ei ollut valinnut häntä.

Lily huitoi leikkisiä hiussuortuvia kasvoiltaan ja kääntyi hymyilemään isosisarelleen leveästi. Punapää oli juuri kuvaillut pikkutarkasti koulussa järjestettävää halloween-juhlaa, saaden Petunian pohtimaan tyhjästä ilmestyvää ruokaa ja hulluttelevia kummituksia. Se kaikki mahtoi olla äärettömän jännittävää.
”Minusta olisi kyllä ollut kivaa tulla jouluksi kotiin”, pikkusisko vaihtoi aihetta, hymyillen edelleen. Petunia liikahti vaivautuneena, hän oli loukkaantunut salaa sisarelleen, kun tämä oli ilmoittanut viettävänsä joulun koulussa. Petunia oli viettänyt pitkästyttävän ja hiljaisen joulun kolmestaan vanhempiensa kanssa, eikä muistanut olleensa koskaan niin yksinäinen.
”Miksi et sitten tullut?” se oli ensimmäinen kysymys, jonka Petunia esitti Lilylle koko kesänä. Lily oli toki lähettänyt joulun alla pitkän selityskirjeen, mutta Petunia oli kieltäytynyt kuuntelemasta tai lukemasta sitä.
”Katsos kun minun ystäväni jäivät kouluun”, Lily aloitti vähän selittelevään sävyyn. ”Tai siis kun minun ystäväni Elsie on orpokodista, eikä hän halunnut mennä sinne lomaksi. Hän kysyi minua Alicea ja Maisieta jäämään seurakseen ja… minä ajattelin…”
”Niin, mitäpä väliä minulla on”, Petunia totesi viileästi ja nousi lähteäkseen sisälle. Lily kompuroi äkkiä ylös ja tarttui sisarensa käsivarteen.
”Minä luulin, ettet sinä halunnut nähdä minua!” tyttö älähti epätoivoisen näköisenä, posket punehtuneina, ”minä luulin, että sinä vihaat minua.”
”Ihan miten vain”, Petunia tokaisi tyhjästi, sillä hän ei halunnut jäädä sanattomaksi, ”minua ei kiinnosta.”
”Ei minuakaan!” Lily kivahti.

Siskokset katsoivat vastakkaisiin suuntiin peittääkseen kyyneleensä.


 
8.

Petuniaa ärsytti, ärsytti, ärsytti. Tyttö puri hammasta ja paiskasi kastikekulhon keskelle pöytää.
”Älä paiski astioita, Petunia”, äiti ohjasi keittiöstä käsin. Petunia kääntyi palatakseen keittiöön ja oli vähällä törmätä perheillallisen jo valmiiksi pilanneeseen poikaan, Lilyn parhaaseen ystävään.
”Sev, veitkö sinä herneet?” äitiä keittiössä auttava Lily kysyi. Petuniaa inhoten tuijottava kelmeä poika huitoi edessään olevaa tyttöä pois tieltä.
”Väistä itse”, tyttö tiuskaisi, mutta antoi pojalle silti tilaa.
”Jästi”, poika mutisi pöydän suuntaan.
”Köyhä kummajainen”, Petunia sihahti takaisin.
”Typerä fletkumato”, Severus ei yrittänytkään peitellä äänessään kaikuvaa inhoa.
Petunia ei tiennyt mitä fletkumato tarkoitti, mutta se tuskin oli kohteliaisuus.
”Haiseva imbesilli”, tyttö iski takaisin, ylpeänä sivistyssanasta johon oli törmännyt tietokirjaa selaillessaan.

”Petunia Evans!” keittiön ovelle tupsahtanut rouva Evans kivahti järkyttyneen näköisenä. Petunia hätkähti, Severus näytti tyytyväiseltä. ”Miten sinä kehtaat puhua tuolla tavoin ja vieläpä Lilyn ystävälle?”
”Tuo aloitti!” Petunia osoitti poikaa syyttävästi. Rouva Evans pudisteli päätään dramaattinen ilme kasvoillaan.
”Mitä te..?” äitinsä viereen ilmestynyt Lily ihmetteli kireää ilmapiiriä.
”Tuo poika on kammottava ja ilkeä”, Petunia ilmoitti ja osoitti Severusta edelleen etusormellaan.
”Nyt saa luvan riittää!” rouva Evans tiuskaisi, ”Severus on käyttäytynyt erinomaisesti. Nyt sinä Petunia pyydät häneltä anteeksi häijyä kielenkäyttöäsi tai -”
”Minulla ei ole enää nälkä!” Petunia keskeytti äitinsä uhkauksen ja lähti yläkertaan omaan huoneeseensa.

Myöhemmin illalla Lily koputti hiljaa sisarensa oveen ja hänellä oli mukanaan lautasellinen ruokaa.
”Severus on vähän vaikea ihminen”, Lily sanoi hiljaa siskosten istuessa kylki kyljessä Petunian sängyllä. Lily oli tuonut kaksi haarukkaa ja he molemmat söivät kukkuraiselta lautaselta. ”Mutta niin olet kyllä sinäkin”, siskoksista nuorempi jatkoi varovaisesti. Petunia keihästi keitettyjä vihanneksia haarukkaansa.
”Puhu vain omasta puolestasi”, hän mutisi, eikä kuulostanut läheskään niin äreältä kuin olisi halunnut.


 
9.

Petunian mielestä laituri 9 ¾ oli hyvin jännittävä paikka, vaikkei hän sitä olisikaan suostunut myöntämään ääneen. Hän katseli vaivihkaa ympärilleen, yrittäen painaa kaiken mieleensä aina siipiään aukovista pöllöistä kiiltäviin luudanvarsiin ja värikkäisiin tupakaulaliinoihin. Petunia ei nopealla silmäyksellä nähnyt ainuttakaan surullista oppilasta, ilmeisesti kaikki olivat innoissaan pian alkavasta syyslukukaudesta.
Lily oli kadonnut tervehtimään ystäviään ja Petunia seisoi vanhempiensa kanssa odottamassa sisartaan, sillä he eivät olleet vielä ehtineet hyvästelemään nopealiikkeistä punapäätä. Petunia painoi leukansa kaulahuiviaan vasten ja kuunteli ohikulkevien velhojen ja noitien keskusteluita.

”- mutta minun noidankattilani on ihan yhtä hieno -”
”Catherine, missä sinun taikasauvasi on?”
”Muistahan käyttäytyä tai lähetän sinulle räyhääjän!”
”Oletko nähnyt Paulia?”
”Tuleekohan minusta Korpinkynsi? Luin eri tuvista ja -”

Yhtäkkiä Lily tupsahti heidän eteensä korkean ihmismuurin takaa.
”Minun täytyy mennä, sillä Maisie sanoi, että James Potterilla on hirvittävän paljon suklaasammakoita ja hän antaa niitä muille ja -”
”Minä luulin, ettet sinä pidä James Potterista”, Petunia huomautti. Hän oli kuunnellut kesän mittaan monta kertaa pikkusiskonsa ärsyyntynyttä vuodatusta vuosikurssillaan olevasta Potterista, joka kuulemma vihasi Severus Kalkarosta sydämensä pohjasta.
Petunia oli aika varma siitä, että hän tulisi loistavasti toimeen Potterin kanssa.
”En minä pidäkään, mutta en ole saanut yhden ainutta suklaasammakkoa koko kesänä!” Lily selitti ja hymyili aurinkoisesti. Petunia pudisteli päätään, 12-vuotiaan vihamielisyys oli lapsellisen ailahtelevaista.

”Lily, mitä jos näyttäisit koulujunaa Petunialle ennen kuin lähdette?” siskosten äiti ehdotti, sillä junan lähtöön oli vielä kymmenisen minuuttia aikaa. Lily aukoi suutaan ja vilkaisi raiteilla odottavaa punaista junaa.
”Minä en tiedä, että saavatko jästit tulla junaan”, tyttö sai lopulta sanottua vaivaantuneen näköisenä, mutta vaikeni sitten nähdessään isosiskonsa ilmeen.
Petunian vatsa kääntyi rullalle. Jästi oli ruma sana, inhottava Kalkaroskin oli käyttänyt sitä haukkumasanana.
”Siis ei jästi, vaan… tuota, taikaväestöön kuulumaton”, Lily korjasi hätäisesti. Petunia yritti hymyillä, mutta murhe kiskoi hänen suupieliään alaspäin.

Taikamaailmassa saattoi olla monia hienoja seikkoja, mutta Petunia vihasi sitä, miten se työnsi häntä ja Lilyä vääjäämättä kauemmas toisistaan.

[DragonHeart58]

Mun oli pakko tulla kurkistamaan mitä tämä ficci tuo tullessaan! :>

Tämä aukaisi oikeasti silmiäni. Tiesin kyllä että Lilyn velhous herätti Petuniassa kateutta ja sai hänet katkeraksi, mutta en ollut ajatellut kuitenkaan, kuinka pahalta se saattoi todella tuntua. Osaat kuvailla ja kertoa asioita aidosti, ja teksti on luontevaa ja todentuntuista. Petunialle ei varmasti ollut helppoa, eteenkään kun Lily oli vielä hänen pikkusiskonsa. Kaikki huomio kääntyi luonnollisesti Lilyyn ja Petunia jäi huomattavan paljon taka-alalle.

Pidin siitä, että Petunia ei leimannut Lilyä varsinaisesti kummajaiseksi, vaan hän itse olisi myös halunnut päästä Tylypahkaan ja kadehti ettei voinut saada samaa kunniaa kuin Lily. Myös Petunian ajatukset ovat kiinnostavia ja ovat ainakin tähän mennessä kertoneet siitä, että Petunia oli todella kiinnostunut elämästä Tylypahkassa (se minkä väriset lattiat Tylypahkassa on oli minusta loistava - voin hyvin kuvitella Petunian ajattelevan jotain sellaista ).

Minusta on ihanaa, että tekstistä huomaa, että Lily ja Petunia oikeasti välittävät toisistaan. Että he eivät ole täysin napit vastakkain, vaikka he paljon kinastelevat ja riitelevätkin. Petunian ajatuksista käy ilmi, että hän oikeasti välittää Lilystä ja haluaisi keskustella hänen kanssaan Tylypahkasta ja velhoudesta enemmänkin, mutta kuitenkin kateus ja varmaankin se oma ego estävät häntä tekemästä näitä asioita.

Taikamaailmassa saattoi olla monia hienoja seikkoja, mutta Petunia vihasi sitä, miten se työnsi häntä ja Lilyä vääjäämättä kauemmas toisistaan.
Esimerkiksi tässä näkyy hyvin se, mitä ajoin tuossa ylempänä takaa: taikuus kuulostaa Petuniasta kiinnostavalta, mutta se kuitenkin ajaa häntä kauemmaksi siskostaan.

Kirjoitat hyvin ja sujuvasti, ja tätä ficciä oli minusta mukava lukea :> Petunia ja Lily ovat minusta omanlaisiaan, ja pystyn kuvittelemaan heidät juuri tuollaisina Kuvailet asioita hienosti, tekstissä oli paljon nokkelia ja toimivia tapoja kuvailla asioita ja tunnelmaa Tämän lukeminen on mukavalukuista, mutkatonta ja kiinnostavaa, ja tässä pääsee tarkastelemaan asioita uudesta näkökulmasta. Toivottavasti et tunne sellaista painostavaa epävarmuutta tämän kanssa, koska minusta tämä teksti on oikeasti tosi hyvä ja viihdyttävä, ja tällaisia tekstejä on minusta palkitsevaa lukea :>

Kiitos näistä tosi paljon, odotan kovasti jatkoa! (:

-DragonHeart58
 

[Räntsäke]

Vilkaisin tätä jo ihan alkujaan, mutta sitten jäi vähäksi aikaa. No, nyt muistin palata vilkuilemaan tätä taas. Onneksi palasin, sillä tämä on tosi taitavasti kirjoitettu ja noudattaa canonia ihailtavan tarkasti. Petunia on minulle monessakin mielessä hankala hahmo, mutta sitä ei käy kiistämään, etteikö hän olisi ymmärrettävä. Häneen on kamalan helppo samaistua. Ja tiedätkös, tuo oli hyvä huomio tuo, että Petunia pitää taikamaailmaa ikävän valikoivana. Paikkana, jolle Lily kelpaa, mutta hän ei. Ja kun ajattelee, miten suvaitsematon ihminen Petuniasta kasvoi (kaikki erilainen hyi hyi...), niin sen jotenkin käsittää nyt nimenomaan vastareaktiona. Ja tosiaan, herra ja rouva Evans ovat uskomattoman ajattelemattomia ja ärsyttäviä. He eivät ole Petuniaa kohtaan mitään hirveän ymmärtäväisiä vanhempia. Ja ehkä Petuniasta osittain sen vuoksi tulikin niin äärettömän huono äiti? Hän halusi olla täydellinen vastakohta vanhemmilleen ja hemmotteli Dudleyn niin totaallisen pilalle, että aiheutti loppupeleissä enemmän hallaa.
Lilykin ärsyttää tässä hiukkasen kaikessa yli-innokkuudessaan, mutta hänelle sen voi antaa anteeksi. Lapsihan tuo vasta on, Petuniaakin nuorempi.

[nover]

Oi tää oli jotenkin ilahduttava ja surullinen... siis ilahduttava siinä mielessä, että on kiva lukea Petunian näkökulmasta noita tapahtumia ja ymmärtää vähän mistä sen viha velhomaailmaa kohtaan kumpuaa. Mutta voi raukkaa
Teksti oli kanssa hyvin kirjotettua ja hyvin rakennettuja pätkiä, joten kaiken kaikkiaan nautinnollinen lukukokemus, jään seurailemaan tätä mielenkiinnolla

[nauha]

Uudenvuodenaaton vuoksi olen tässä jokseenkin kiireessä, mutta koska odottelen kynsilakan kuivumista ja ehdin jo lukea kaikki kirjoittamasi pikku ficletit, päätin jättää kommentinkin heti ettei se unohdu tai venähdä pitkällekin ensi vuoteen. Unohtaminen kuuluu ehdottomasti mun tapoihin.

Ficletit (ja raapaleet) on musta aina hyvä tapa kirjoittaa tällaisista pitkistä ajanjaksoista ja isoista asioista, ihmissuhteista ja kipuiluista, koska niihin saa parhaimmillaan sujautettua valtavasti asioita pieneen tilaan. Isoja tiloja en usein jaksa lukeakaan, vaan ennemmin näitä. Sanoit että tämä on ensimmäinen ficletsarjasi, mutta ei se musta mitenkään näy ainakaan negatiivisessa mielessä, hyvin olet pätkäsi ja sanasi valinnut! Ficleteissä on erilaisia tyylejä kuten pitkissäkin teksteissä, nämä olivat hyvin tarinaa edistäviä ja selkeitä, eivät sanaleikittelyjä täynnä, mutta tällaistakin on mukava — ja todella helppo! — lukea. Hahmot olivat mielestäni varsin IC, se miten Lilyn helmat ja hiukset hulmusivat ja Petunia oli pidättäytyvä. Koko Evansin perhe uuden maailman edessä kukin omalla tyylillään. Kuten joku aiempi kommentoija sanoikin, Lily oli ärsyttävä tekemättä mitään väärin — niin kuin lapset usein ovat.

Pidin monista kohdista paljon, ylipäätään siitä miten olit onnistunut kuvaamaan Petunian pettymystä, ikävää ja pelkojakin. Erityisesti pidin esimerkiksi tästä kohdasta:

Petunia puristi käsissään olevaa tietokirjaa sormet valkoisina. Se maailma ei ollut valinnut häntä.

Siinä yhdistyi mielestäni hienosti rivien välissä usko ja epäusko siihen mitä meidän maailmassamme opetetaan totuutena, ja luotaantyöntävä pettymys siitä, ettei saa olla osa sitä toista maailmaa, jossa mikä tahansa on mahdollista. Tietokirjaan tarrautuminen sen jälkeen kun tietää, että on asioita joita tiede ei voi selittää, on minusta hyvin kuvaavaa. Ja Petunian hylätyksi, torjutuksi tulemisen tunteet sopivat hänen hahmoonsa hienosti.

Ficin nimi jätti minutkin ehkä vähän kylmäksi, koska se ei oikeastaan anna mitään itsessään. Kertoo vain kenen elämää nyt käsitellään, ei anna näkökulmia eikä luo odotuksia. Mutta onpahan ainakin simppeli eikä mene missään kohtaa yli!

Toivottavasti kirjoittelet tätä vielä lisää, Petunian elämä ja hahmo ovat Potter-fandomissa aliarvostettuja!