Nimi: Kukkivien puiden kevät
Paritus: Harry/Draco vanhoina
Ikäraja: S
Kirjoittaja: Fairy tale
Tyylilaji: Arkifluffy, romance
Yhteenveto: Kevään kukkaloistossa kukkivat puut saavat Harryn ja Dracon muistelemaan menneitä vuosia ja kevättä kauan kauan sitten
Vastuuvapaus: Hahmot kuuluvat J.K. Rowlingille. Minä en tee rahaa leikitellessäni hänen keksimiensä iki-ihanien hamojen kustannuksella.
Kirjoittajalta: Halusin sitten minäkin kirjoittaa yhden fikin Harryn ja Dracon yhteisen elämän illasta. Usein näin Dracon syntymäpäivänä jokin herkistää minut kirjoittamaan. Hyvää syntymäpäivää Draco Malfoy. Tämä fikki osallistuu haasteeseen
Harry/Draco – kaikkien aikojen paritus#2 ja
FFF1000 sanalla
valkoinen.
Kukkivien puiden kevät
Harry katseli ikkunasta aamuauringossa kylpevää puutarhaa ja sen täydessä kukkaloistossa kukkivia lukuisia puita. Hänen ajatuksensa karkasivat kauas useiden vuosien taakse siihen kevääseen, jolloin hän oli löytänyt itsensä joka aamu Lontoon puistosta – muka lukemassa Päivän Profeettaa ja odottamassa työvuoronsa alkua, mutta todellisuudessa hän meni sinne katsomaan aamulenkkiään juoksevaa Dracoa valkoisessa urheiluasussaan. Hän oli viimein myöntänyt rakastuneensa. Oli mennyt kuitenkin kokonainen vuosi ennenkuin hän oli lopullisesti voittanut Dracon sydämen itselleen.
”Tule mennään ulos. Englannin sateinen keli ei ehkä anna meille toista mahdollisuutta viettää aamupäivää puutarhassa”, Harry sanoi samalla kun auttoi Dracon lepotuolilta ylös. Draco tarttui kävelykeppiinsä, työnsi jalkansa tohveleihin ja otti hitaita askeleita ensin ikkunan äärelle. Hän halusi nähdä oliko ulkona jotain sellaista, että sinne saakka kannatti mennä. Se tiesi useita askeleita ja kaksia portaita täältä alas. Hymy nousi hänen kasvoilleen kun hän näki kartanon kukkivat puut.
”Ymmärrän”, hän sanoi ja lähti päättäväisesti kohti ovea ja sai Harryn käsikynkkäänsä, kävelykepin tukiessa häntä oikealta puolelta.
Usean askelen ja muutaman hengähdystauon jälkeen he astuivat ulos suloiseen auringonpaisteeseen. Linnunlaulu täytti ilman, vaikka Draco tiesikin että Harry ei enää kuullut äänistä puoliakaan, sen verran kuuroksi oli mies viime vuosina tullut. Kivetty polku johti heidät läpi kukkivan kujan, jonka molemmin puolin oli puita valkoisissa, vaaleanpunaisissa ja muutamat syvänpunaisissa kukissaan.
Draco ei unohtanut sitä kevättä, jolloin hän oli viimein päästänyt Harryn lähelleen ja lopulta pyytänyt tätä puolisokseen. Silloinkin oli ollut kaunis päivä ja nämä samat puut olivat kukkineet, vaikkakin ne olivat olleet silloin paljon vaatimattomattomampia.
Nyt puut olivat reheviä ja niin täynnä kukkia, että tuulenvire saattoi pudottaa jo voimansa menettäneet kukat maahan. Harryn sormet etsivät Dracon vasemmasta kädestä sormuksen ja siveli sitä. Se paljasti, kuinka samoja ratoja heidän ajatuksensa parhaillaan kulkivatkaan. He istahtivat penkille suihkulähteen luokse.
”Onpa täällä hiljaista”, Harry sanoi kuunneltuaan hetken ja katseltuaan ympärilleen vihreät silmät kirkkaina.
”Ei aivan niin hiljaista kuin luulet. Linnut laulavat kevättä”, Draco huomautti.
”Aivan, linnut”, Harry sanoi ja sitten he istuivat pitkän tovin käsi kädessä kevättä katsellen.
Harryn pää notkahti Dracon olalle kun mies nukahti siihen. Lämmin auringonpaiste oli tuudittanut hänet kepeään aamupäivän uneen. Draco työnsi nenänsä ja poskensa Harryn hiuksiin, jotka olivat nyt jo harmaantuneet, mutta siellä täällä oli tyylikkäitä mustia raitoja. Hiukset olivat taas saaneet sen verran pituutta, että olisi taas aika siistiä niitä. Mutta eihän sillä ollut toki mikään kiire. Ei millään ollut enää tulenpalavaa kiirettä, kuten joskus. Draco nautti hetkestä, tästä pienestä retkestä kartanon puutarhaan juuri nyt. Ei ollut nälkä eikä jano, mistään ei kolottanut vaan kaikki aistit tuntuivat olevan terävimmillään vastaanottamaan kaikkea tätä elämän kauneutta. Ja Harry oli tässä hänen vierellään.
Kohta Harry säpsähti hereille. Suihkulähteelle tuli satakieli laulamaan ja Harry hymyili.
”Tuon minäkin kuulen”.
”Se tuli tänne lähemmäs kun minä pyysin”, Draco sanoi. ”Ihan sinua varten.”
”Kiitos”, Harry sanoi.
Puutarhassa oli muutakin elämää. Jos Draco olikin nuorempana ollut sokea sen kauneudelle, oli hänen silmänsä avautuneet kaikelle kauniille vuosien kuluessa. Pensaan alla rapisteli siili joka näyttäytyi pienen hetken ennenkuin katosi jälleen. Kauempana pensaistossa juoksi kaksi kania.
”Minun täytyy päästä vessaan”, Draco sanoi kohta ja nousi keppiinsä tukien penkiltä.
Sanaakaan sanomatta Harry tuli taas hänen vasemmalle puolelleen ja hitaasti he kulkivat takaisin kohti puutarhan laidalla olevaa ovea. Aurinko sai Dracon valkoiset hiukset ja parran näyttämään häikäiseviltä. Sellainen Draco oli ollut aina, kaunis ja häikäisevä. Iän myötä mies oli vain komistunut eikä siitä tuntuntut kadonneen pienin piirtokaan. Harry hengitti syvään ja oli onnellinen. Nykyisin hän oli pääasiassa onnellinen. Dracon kanssa oli helppo kohdata ikävät asiat yhdessä, vaikka ei aina niin ollutkaan. Sanotaan että vuodet kultaavat muistot. Ehkä se piti paikkansa tai sitten ihminen viisaudessaan päätti antaa suuremman arvon kaikelle sille hyvälle mitä elämä tarjosi.
Askeleet jatkuivat kohti portaita ja sieltä oleskeluhuoneeseen. Harry auttoi Dracoa asettumaan mukavasti lepotuolilleen ja hän itse asettui sitten omalleen. Hän ojensi vähän tärisevät kätensä ottamaan valokuva-albumin, jota hän oli viime päivinä katsellut. Siellä oli valokuvat heidän lastenlastenlapsistaan useamman sukupolven ajalta. Keidenkähän vuoro oli aloittaa Tylypahkassa tänä syksynä, Harry huomasi pohtivansa.
”Harry, eikö se niin ollut että tänä syksynä ei kukaan aloita Tylypahkassa?” Draco kysyi osoittaessaan samalla valokuva-albumia Harryn sylissä.
”Ai, oliko se niin? Ehkä se sitten on tämä syksy”, Harry sanoi.
Vastaukseksi Draco tarttui hänen käteensä. Siinä hellässä otteessa hänen mielensä lepäsi.
Jo päivä mailleen vaipuu, tuuli hiljaa uinahtaa
ja hetki kaikkein kauneinkin näin taakse jäädä saa.
Vaan sydämiimme valo hohtaa, se päivään uuteen johtaa
mikään ei voi sitä sammuttaa.
(Pekka Simojoki)
