Se on myöhässä, mutta se on täällä!
Azure, kiitos kaunis suloisesta kommentista, kiva tietää että näiden kahden söpöstely on jostakusta muustakin kivaa.
Odo, musta se on oikein kivaa, että korjaat tuota vääryyttä juuri tällä ficillä.
Tietenkin Sirius on jäärä ja totta kai Remus siitä huolta pitää! Eihän se ole puolisko eikä mikään, jos vain antaa toisen olla idiootti.
Oikeasti pohjasin tähän vähän omaa flunssaani ja sitä, miten suloinen mies minulla oli, kun viitsi pitää huolta, vaikka itse lähinnä kiukuttelin.Tuon sanojen käyttämisen sekaisin kerronnassa, sitä en ollutkaan huomannut, mutta kieltämättä sevähän töksähtelee, joten koetan sitä jatkossa vältellä. (: Ehkä olin yrittänyt liiaksi hakea vaihtelua.
Kiitos kaunis kommentista, tuitui. <3
Tässä tosiaan marraskuun pätkä (vihdoin ja viimein).
Marraskuu, S - harmaa
(849 sanaa)
Remuksen flunssa oli tuskin parantunut ennen täysikuuta, joten kuun alkaessa pienentyä poika oli todella väsynyt. Hän vietti pari päivää lähinnä sängyllään maaten rutistaen tyynyä syliinsä hivenen voimattomana. Aistit herkkinä poika ei välittänyt seurasta, ja hänen onnekseen hänen ystävänsä ymmärsivät ja kunnioittivat sitä. Välillä Sirius tuli pitämään hänelle hetkeksi seuraa käpertyen hiljaa lämmittämään pojan selkää ja hellimään tämän vatsaa.
Ensimmäisellä kerralla Remus värähti tahattomasti tutun metallisen hajun leijuessa hänen nenäänsä. Pojan käsi puristui kevyesti nyrkkiin.
”Sirius, vuodatko sinä?”
”Mitä? En.” Tummemman Kelmin äänestä paistava hämmennys paljasti, ettei tämä yrittänyt valehdella tai peitellä mitään. Remus käänsi päätään seuraten metallista tuoksua.
”Mistä tuo haju sitten tulee?”
”Mikä haju?” Vastakysymyksen myötä metallinen löyhkä levisi Remuksen kasvoille ja hän hakeutui automaattisesti taaksepäin. Sirius rypisti kulmiaan ymmärtämättä mitä tapahtui.
”Mitä sinä olet syönyt?” Kelmeistä tummemman kasvoille levisi ensin aiempaa syvempi hämmennys ennen kuin ymmärrys kirkasti tämän silmät.
”Joka maun rakeen.”
”Joka maun rakeen?” Remus toisti hitaasti.
”Niin, metallin makuisen.”
Äännähdys, joka karkasi Remuksen huulien välistä, ei ollut suoranaisesti huokaus tai ärähdys, mutta kuulosti Siriuksen korviin joka tapauksessa ärtyneeltä. Sitä tehosti ele, jolla toinen hieraisi silmiään ennen kuin käänsi hänelle selkänsä ja nosti paidan kauluksen nenänsä yli.
*
Ensilumi oli peittänyt Tylypahkan maat ohueen, valkoiseen vaippaan, ja Remus istui ikkunasyvennyksessä katselemassa ulkona villiksi heittäytyneitä oppilastovereitaan. Miten kaikki jaksoivatkaan heittäytyä lapsekkaan riemun vietäviksi, vaikka lunta oli vain sen verran, että pisimmät ruohotupsut loistivat vielä vihreinä keskellä läpikuultavaa valkoisuutta.
Poika painoi otsansa viileään ikkunaan, kylmän pinnan helpottaessa hänen alkavaa päänsärkyään. Kuluva kuukausi oli ollut pojalle paljon tavallista rankempi, eikä Remus oikein tiennyt pitäisikö hänen huolestua siitä. Sirius oli huolestunut, sen hän tiesi.
Hiljainen huokaus karkasi hänen huuliltaan jättäen ikkunaan hetkeksi läiskän tiivistynyttä höyryä, ennen kuin se haihtui pois. Poika tiesi tiuskineensa Siriukselle aivan liikaa viime aikoina; sen viestitti selkeästi anteeksipyynnöksi tarkoitettu rasia joka maun rakeita, jonka toinen oli jättänyt hänen yöpöydälleen. Toisaalta se oli suloista, että Sirius yritti hyvitellä silloinkin, kun ei tiennyt mitä oli tehnyt väärin, mutta se jätti Remukselle syyllisen olon. Hänen pitäisi vuorostaan hyvitellä.
Remus suoristautui ja kaivoi joka maun rakeet taskustaan hymyillen itsekseen kevyesti. Siriuksen pakkomielle kyseisiin makeisiin oli lähinnä huvittavaa, eikä poika todellakaan tiennyt mistä se oli saanut alkunsa. Hän avasi rasian ja nappasi ensimmäisen sormiinsa osuvan rakeen laittaen sen suuhunsa.
Aivan kuin olisi villapaitaa imeskellyt.
*
Kun Sirius illalla kömpi omaan sänkyynsä, eikä myöhemmin kömpinytkään Remuksen viereen, kun kaikki muut nukkuivat, Remus nousi varoen ylös. Hän ei yleensä ollut se, joka hiipi ympäriinsä öisin, kun muut nukkuivat, eikä poika tahtonut luottaa omien askeltensa hiljaisuuteen. Pian hän kuitenkin huomasi, että elefanttikin hiippailisi niin hiljaa, etteivät hänen huonetoverinsa heräisi.
Huvittuneena omasta pään sisäisestä letkautuksestaan Remus hipsi etsimään Jamesin viitan. Hän oli monta kertaa sanonut Jamesille, ettei ollut järkevää pitää sitä niin, että he kaikki tiesivät missä se oli. Nyt lainatessaan sitä luvatta hän oli paitsi kiitollinen, myös tunsi olonsa hivenen syylliseksi ja tekopyhäksi. Mutta tarkoitushan pyhitti keinot.
Kaivettuaan vielä Kelmien kartan poika nappasi Siriuksen yöpöydällä auki olevasta rasiasta joka maun rakeen. Remus irvisti lähes välittömästi ja sai vain vaivoin nieltyä halunsa sylkäistä rae takaisin rasiaan. Hän oli melko varma syövänsä soraa, eikä makeisen nielaiseminen kokonaisena hävittänyt makua hänen suustaan.
Remus kävi huuhtelemassa soran maun suustaan – hänen suunsa oli tuntunut kuivalta ja aralta, kuin hän oikeasti olisi työntänyt kourallisen soraa suuhunsa. Sen tehtyään hän veti viitan päälleen ja loitsi Kelmien kartan näyttämään tietä, suunnaten sitten pois Rohkelikkotornin lämmöstä. Oli aika kutitella päärynää.
*
”Sirius.”
Poika käänsi kylkeään ja etsiytyi paremmin peiton alle vähät välittäen häiriötekijästä, joka kutsui häntä nimeltä ja mitä ilmeisemmin halusi hänen heräävän. Remus jatkoi toisen ravistelua, mutta turhaan. Lopulta kärsivällisyytensä loppuessa hän teki sen, minkä kohteeksi inhosi joutua; hän kumartui puhaltamaan Siriuksen korvaan. Pojista tummempi ampaisi istumaan niin vauhdikkaasti, että melkein löi päänsä Remuksen päähän.
”Mitä -?!” Remus katkaisi turhan äänekkäänä alkavan kysymyksen läppäämällä kätensä toisen suun eteen. Hän nosti sormen huulilleen vaientaen Siriuksen tykkänään ja jäi kuuntelemaan, oliko joku muu herännyt.
”Mitä ihmettä sinä touhuat, Kuutamo?” Sirius ärähti toisen laskettua kätensä hänen suultaan.
”Minulla on sinulle yllätys, tule.”
”Keskellä yötä?”
”Milloin sinusta on tullut tuollainen nössö?”
Sen enempää ei vaadittu siihen, että Sirius kömpi sängystä. Hyminäänsä niellen Remus johdatti tämän alas portaita, oleskeluhuoneeseen. Takassa hohkavaa hiillosta oli käyty kohentamassa, sillä tähän aikaan sen pitäisi olla jo hiipumassa. Tämän hoksatessaan Sirius kävi todella uteliaaksi.
”Mistä on kyse, Kuutamo?”
”Noh, olen ollut vähän hankalana viimeaikoina”, Remus aloitti ja hieraisi niskaansa. Sirius tunnisti eleen sellaiseksi, jonka toinen teki ollessaan epävarma siitä, mitä oli sanomassa tai tekemässä.
”Niinhän sinä olet.”
”Joten”, Remus jatkoi välittämättä kevyestä punasta, jonka Siriuksen kommentti oli hänen poskilleen nostattanut, ”minä halusin hyvitellä vähän.” Hän hymyili kevyesti ja ohjasi toisen istumaan takan eteen kiehnäten tämän kylkeen. Hän kaivoi pussillisen pehmeitä, valkoisia
”Vaahtokarkkeja”, Sirius huokaisi hiljaa ja hänen silmänsä suurenivat. Remus varasti kevyen suukon ja avasi pussin.
”Meillä ei ole tikkuja, mutta mehän olemme velhoja.” Remus virnisti kevyesti ja kaivoi taikasauvansa, leijuttaen muutaman vaahtokarkin hiilloksen päälle. Loitsittuaan ne vielä kääntymään akselinsa ympäri kiireettömästi hän vilkaisi Siriusta.
”Anteeksi.”
”Saat.”
*
Kun he myöhemmin makoilivat hiljaisuudessa Remuksen sängyllä sylikkäin, poika hymyili itsekseen. Näistä hetkistä hän piti yli kaiken.
”Öitä, Kuutamo”, Sirius toivotti hiljaa ja varasti vielä viimeisen hellän suudelman.
”Miten sinä maistut aivan sadepilveltä?”
”Minä söin joka maun rakeen.”