Author: Zarroc
Pairing: Kristian/Erika, Erika/Alisa
Rating: S
Genre: drama, romance, angstiinkin livahtaa, lievä het ja femme
Summary: Erika kävelee veteen eikä meitä ole enää olemassakaan.
A/N. Taisin luvata palaavani näihin tyyppeihin vielä jossain välissä. Teen sen nyt, vaikka ei tämä vielä tähän varmaankaan pääty. En tosin lupaa. Tästä ymmärtää ehkä enemmän kun lukaisee Tähtisädetikuista teen itselleni taivaan, k-11, ensin.
Osallistuu Inspiroidu musiikista -haasteeseen kappaleella 3. Bussi 17 sekä Ficlet300:seen sanalla 264. Eksynyt.
Istuu mies ja maailma silmille sylkee Älä jätä mua tähän, mua pelottaa
tää kaikki niin vieraalta ja oudolta näyttää
älä jätä mua tähän, mä tahdon kotiin vaan
ja nousen pois varmasti kunhan sinne päästään Istumme vierekkäin sumuisen järven rannalla, tuijotan kosteaa nurmikkoa mietteliään oloisena. Sinisten farkkujen pohkeet ovat jo kastuneet, koska lepuutan niitä maata vasten välinpitämättömästi. Erika katselee veteen vieressäni, kädet ovat kietoutuneet polvien ympärille ja hän nojaa päätään takanamme olevaa puunrunkoa vasten.
Tämä ei ole meille helppo taisto, vaikkei sellaista kai olekaan. Olen hävinnyt jo ennen kuin mikään kerkesi edes alkaa. Erika kääntää päätään hieman ja katsoo minua kummallisen luontevasti, pienen, mutta sitäkin huvittuneemman hymyn viivähtäessä suupielellä.
Hän ei kai tiedä mitä sanoa, enkä minä puolestani halua avata keskustelua. Tässä on jokseenkin liikaa meitä molempia satuttavia osia.
Erikan puhelin kilahtaa hiljaa hänen taskussaan, ilmeisesti viestin merkiksi ja minä siirrän katseeni takaisin nurmikkoon. Hän kaivaa kännykän esiin ja katsoo sitä ilmeettömän oloisena, vaikka erotan lämmön käväisyn hänen silmissään. Jostain syystä en vieroksu sitä, vaikka tiedän, että vain Alisa voi saada sen aikaiseksi.
"Mehän ei koskaan kaduta", Erika lopulta toteaa, ääni ei ole kysyvä.
"Mitä niin?" minulla on, pakko olla. Jommankumman on oltava.
"Meitä. Tai sitä mitä olis voinut olla", sävy on tasapaksu, tunnistan sen hyvin pakotetuksi ja minua lähes hymyilyttää.
"Ei", vastaan ja hän nojaa kylkeeni. Katseeni jää silmäkulman siipimäiseen rajaukseen kiinni ja mietin, kuinka moni asia loppujen lopuksi edes on valinnoista kiinni.
"Kyllä mä susta oikeesti pidän", Erika mutisee kohta, silmät ovat kiinni ja minä tarjoan hänelle henkistä olkapäätä.
"Tiedän", vastaan ja me olemme taas hiljaa.
En halua tietää, mitä pitäminen hänelle käytännössä tarkoittaa. Se loisi tästä kaikesta turhan konkreettista varsinkin hänelle, joten annan olla.
Tunnin päästä Erika nousee ja sanoo lähtevänsä. Nousen perässä kuin opetettu marionetti, halaan mitäänsanomattomaan tapaan ja hetken ajan hän puristaa minua tiukemmin kuin aiemmin. Jään katsomaan hänen peräänsä osaamatta oikeasti edes hyvästellä.
Facebookiin hän lisää kuvan itsestään ja Alisasta, molemmat hymyilevät. Erika on kietonut kätensä takaapäin naisen ympärille, jonka hiuksissa on violettia ja kultaista ja he näyttävät molemmat pirullisen hyvälle. Onnellisellekin tavallaan, vaikken ole varma miltä se näyttää heidän katseissaan.
Erikan silmissä on kuitenkin jotain, mitä jään katsomaan kävellessäni kotiin. Laitan illalla viestin, kysyn, mitä kuuluu, mutta hän ei vastaa.
Yöllä makaan yksin kylmännihkeissä lakanoissa ja katson, kun silmäluomieni takana Erika kävelee veteen eikä meitä ole enää olemassakaan.
Bussissa 17 on tänään kuskina kai kuolema
ja halki kaupungin hän eksyneet ohjaa
näitä revittyjä sieluja ilman vaatteita
ja kuka uskaltaa kuulla kun peilikuva kuiskaa:
älä jätä mua tähän