Vuosien saatossa katseita vain, S

[Saappaaton]

Nimi: Vuosien saatossa katseita vain
Kirjoittaja: Saappaaton
Beta: LillaMyy
Ikäraja: S
Genre: Drama
Paritus: Petunia Dursley/Pansy Parkinson
Vastuuvapaus: Hahmot, jolla leikin, ovat Rowlingin omaisuutta. En saa tästä mitään taloudellista hyötyä.

A/N: Osallistun näillä raapaleilla ihan miljoonaan haasteeseen. Paritusgeneraattori-, Poetry Wheel II (bonari), Vuosi raapalehtien V, Femme10 #5, Rare10 #2, Kerää kaikki hahmot (Petunia) sekä Kirjoitusterttu -haasteisiin.
Poetry Wheelistä saamani runon laitan aivan viimeiseksi, kiitokseni runon lähettäjälle, se on todella kaunis ja sain siitä monia ajatuksia, mutta tämänlainen tekele tästä nyt tuli.


Vuosien saatossa katseita vain


1994

Petunia Dursley oli kyykistynyt Likusteritie neljän olohuoneen ikkunan alle. Hän nyppi hortensioistaan kuivuneita kukintoja ja lehtiä tehden parhaansa pitääkseen kukkapenkkinsä eloisana ja siistinä. Kauniina ja kadehdittavana.

Asennon käydessä ylivoimaiseksi hänen luiseville raajoilleen nainen laskeutui varovaisesti polviensa varaan, levitettyään maahan ensin kukallisen muovisuojan. Eihän hän halunnut tahria vaatteitaan. Vaaleanpunaisiin puutarhahanskoihin verhotut kädet jatkoivat vaaleanruskeiksi värjäytyneiden kukintojen nyppimistä ajatusten lähtiessä vaeltamaan.

Kun helle viimein teki naisesta janoisen, tämä riisui hanskansa ja nousi, jättäen hansikkaat siivosti muovisen alustan päälle. Hän kääntyi ja pyyhkäisi kuumuuden otsalle kirvoittamat hikipisarat kämmenselkäänsä.

Likusteritiellä seisoi nuori tyttö, jonka ruskeiden silmien katseessa oli jotain tuttua. Sitten tämä oli poissa.


1991

Dudleyn syntymäpäivä ei olisi voinut alkaa huonommin, eikä Petunia voinut kuin soimata itseään siitä. Hänen pikku Diddipsinsä syntymäpäivän piti olla täydellinen. Suurimpia ryppyjä hän oli onnistunut silottelemaan, mutta vastoinkäymiset jäivät silti kummittelemaa naisen mielessä.

Miten he olivatkaan kuvitelleet, että Dupsis tyytyisi vähempään määrään lahjoja kuin edellisenä vuonna – vaikkakin osa lahjoista oli ollut suurempia. Se oli määrä, joka ratkaisi.

Ja nyt se kirottu Potterin poika oli pakolla heidän perheretkellään eläintarhaan ja Petunia vain toivoi, että hänen siskonpoikansa pysyisi aisoissa. Ei mitään kummallisuuksia tai Dippeliduppelin kiusaamista.

He olivat juuri astumassa matelijataloon poikien perässä, kun erään pienen tytön katse pysäytti Petunian. Vain hetkeksi.


1999

Likusteritie neljän piha näytti samalta kuin ennenkin. Petunia seisoi katsomassa millintarkkoja istutuksiaan ja siististi leikatua nurmea. Vaaleanpunaiset puutarhahansikkaat olivat tipahtaneet hänen kädestään ja lojuivat nyt naisen jaloissa.

Se ei tuntunut enää samalta, tavoiteltavalta, tyydyttävältä. Tavallisuus ei tuntunut enää hyvältä, mutta se oli ainoa, mitä Petunialla oli. Tavallinen, täydellinen ja siisti koti, huoliteltu puutarha ja tavallistakin tavallisempi aviomies.

Edes hänen epätavallisen siskonsa epätavallinen poika ei ollut heidän riesanaan enää, luojalle kiitos.

Kääntäessään päätään Petunia huomasi Likusteritiellä seisovan nuoren naisen. Hiljaa he katsoivat toisiaan, kunnes naisista vanhempi liikahti aikomuksenaan sanoa jotain. Töykeää. Toinen ei jäänyt kuuntelemaan sanoisiko Petunia jotain vaan jatkoi kävelemistään.


2017

Musta harso peitti puolet Petunian kasvoista piilottaen sen tosiasian, että nainen ei itkenyt. Hän seisoi valmiiksi kaivetun haudan vierellä ja kuunteli papin sanoja kuulematta niitä kuitenkaan.

Vernon oli ollut hyvä aviomies, heidän elämänsä oli ollut hyvää yhdessä. Mutta tämän poismeno ei tehnyt Petuniasta surullista. Se oli vain yhden pitkän kappaleen loppu.

Nainen nosti katseensa miehensä viimeisestä leposijasta ja kohtasi nuo silmät, jotka olivat kummitelleet hänen unissaan vuosikausia.

Petunia avasi suunsa, pysyen kuitenkin hiljaa, vaikka kysymykset lentelivät hänen mielessään ja tilaisuus hänen ympärillään hämärtyi. Oli vain hän ja tuo nainen, joka vastasi hänen katseeseensa.

Hiljalleen lumi alkoi leijailla kohti maan pintaa.


2018

Likusteritie neljä oli väärällä tavalla hiljainen Petunian istuessa yksin olohuoneen sohvalla. Oli harmillista, että Dudley perheineen kävi niin harvoin. Ennen ajoittain pieneltäkin tuntunut talo tuntui nyt suuremmalta kuin koskaan.

Ovelta kuuluva koputus sai naisen hätkähtämään ja kesti hetken ennen kuin hän ymmärsi nousta. Oven takaa paljastuivat ne silmät, joiden sävyä Petunia ei ollut saattanut unohtaa kertaakaan. Pähkinänruskea, joka taittoi punaiseen iiriksen ulkoreunoilla.

”Mitä sinä haluat?”

Kysymys ei ollut kärkäs tai töykeä, eikä se vaatinut vastausta tavalla, johon Petunia oli äänessään tottunut. Se sai vain puolittaisen, vinon hymyn nousemaan toisen huulille.

”Tulin tuomaan surunvalitteluni.”

Se oli tekosyy ja molemmat tiesivät sen.


*~*

Eeva Kilven runo kirjasta Runoja 1972-1976 [Laulu rakkaudesta ja muita runoja (1972) -osiosta]

Juuri kun olin oppinut tulemaan toimeen ilman
kävi niin että ajattelin:
Tästä ihmisestä en luovu.

Ja lakanat puhkesivat kukkaan.
Tämä on todellisuutta, hän sanoi
ja unet kalpenivat.

Siis tällainen voima oli niitten katseitten takana
joita me vuosikausia loimme
sivistyneesti toisiimme.

[FractaAnima]

Huh, ensinnäkin, Petunia/Pansy tekee normaalista raresta tavanomaista, sillä tämä on jotain hyvin extremerarea.

Jännittävää, miten ensin kerrotaan vuodesta 1994 ja sitten vuodesta 1991. Vai onko tässä joku ajatushärö? Koska tätä ei selitetä. Tämä pistää miettimään toden teolla, että mitäs mitäs. Tykkään ensimmäisen pätkän petuniamaisesta sanastosta, on hortensioita, luisevuutta ja kukallisia muovisuojia. Jotenkin niin Petuniaa yrittää pitää kukkapenkkinsä koko naapuruston upeimpana. Durlseyt kun tuppaavat olemaan mitä tavanomaisimpia jästejä ja siinä he haluavat olla myös parhaita. Hehe, kilpailunsa kullakin.

Toisessa pätkässä vähän tipahdan. Siinä on hyvin vähän mitään uutta, aika paljon toistetaan canonia ja lopussa pikkutyttö, mitä ilmeisemmin Pansy, on pysäyttävä näky. Ja sitten, olenko se vain minä, vai onko tässä lauseessa jotain hämärää:

Ja nyt se kirottu Potterin poika oli pakolla heidän perheretkellään eläintarhaan

Kolmas jatkaa sitten teemasta, joka alkaa ensimmäisestä rapsusta ja tästä tykkäänkin sitten kahta kauheammin. Vuosileima raapaleen alussa kertoo, että aikaa on mennyt kovasti ja muuallakin (velhomaailmassa) on muuttunut asioita kuin Petunian mielensisässä. Ja parasta onkin, että vaikka kaikki on Likusteritie neljännessa samoin kuin aina ennenkin (paitsi Harryn loistava poissaolo) niin Petunia on ehkä vihdoin antanut periksi sille, että hän kaipasi sitä erikoisuutta, jota ei koskaan saanut. Hmm, aika surullista.

siististi leikatua nurmea

tälläinen pieni pisti silmään.

Oh, no jopas. Enpä ole koskaan ennen lukenut Vernonin hautajaisista. Ja tuota. Jotenkin tämäkin on niin osuva. En usko, että Petunia tässäkään vaiheessa olisi kovinkaan tunteellinen. Hän ei vaikuta tyypiltä, joka itkee juuri missään tilanteessa, vaikka osaakin olla kauhuissaan ja hysteerinen muin tavoin. Ja sitten viimeinen osa... Tämä on aika julmaa jo hei, noin niin kuin kirjoittajalta lukijalle! Vähänkö jään tänne pelkkänä kysymysmerkkinä, koska !!! Mitä mitä mitä? Miksi miksi miksi?  Ja uaah, voinko saada tästä samasta tarinasta sellaisen syväluotaavan jatkiksen?

Jäin janoiseksi ja nälkäiseksi ja hyvin hyvin... tiedätkö sen tunteen, kun juo vain yhden oluen? Siitä tulee vain paha mieli. Haluan lisää.

Aaaa, oon ihan sanaton. Mutta siis oikeasti tykkäsin tästä ja tää on tosi voimakkaita jälkitunteita/ajatuksia/jotain herättävä. Jää mieleen. Apua. Vähän pelottavallakin tavalla. Ja tuo runo! Oikein maukas. Nyt haluan vain päästä syvemmälle tähän tarinaan, sellainen olo jäi. Joten, sulle ei oikein jää vaihtoehtoja.

Ei mulla muuta. :3

- Frac

[Arte]

Oli pakko, koska Pansy. Mutta loppujen lopuksi olen sitä mieltä, että tämä olisi toiminut paremmin ilman Pansya ja paritusta, sillä Pansyn mukaan tuomiselle en ainakaan itse keksinyt mitään ymmärrettävää syytä. Sen vielä juuri ja juuri hahmotan, että Pansy olisi ollut käymässä vanhempiensa kanssa jästien eläintarhassa, mutta sen jälkeen vielä lapsena (okei, teininä) ilmestyminen Likusteritielle ei enää uponnut minuun... En saanut minkäänlaista yhteyttä parituksen välillä, nyyh! Edes vika raapale ei herättänyt mitään (ymmärryksen) tunteita, ainoastaan miksi miksi miksi.

Sen sijaan Petuniasta pidin todella paljon! Raapaleisiin oli laitettu paljon naisesta muistuttavia kohtia, kuten Fractakin nosti esiin. Tykkäsin naisen arjen kerronnasta ja ajatuksenkulusta - kuinka hän olisi ehkä halunnutkin jotain muuta kuin tavallisuutta ja kuinka Vernonin kuolema ei sitten loppujen lopuksi koskettanutkaan niin kauheasti. Hahmo tuntui realistiselta ja aidolta, hänestähän melkein voisi lukea enemmänkin tällaisena!

Kielellisesti ja kieliopillisesti teksti olisi voinut kaivata vielä pientä lisäsilausta.

Asennon käydessä ylivoimaiseksi hänen luiseville raajoilleen nainen laskeutui varovaisesti polviensa varaan, levitettyään maahan ensin kukallisen muovisuojan.

"Levitettyään"-sanan eteen ei suomessa tule pilkkua toisin kuin englannissa. Ts. lauseenvastiketta ei eroteta pilkulla, jos ei halua tehdä siitä omaa tehokeinoaan. Mielestäni olit myös jättänyt pilkuttamatta kohtia, jotka itse olisin pilkuttanut (esim. tässä: Toinen ei jäänyt kuuntelemaan sanoisiko Petunia jotain vaan jatkoi kävelemistään.), mutta nämä on taas tällaisia kirjoittajan valintoja, ettei koskaan voi tietää, mitä kukin on itse ajatellut! Ehken tämän takia hirveän mielelläni enää kommentoi ficcejä, kun aina pitää avata suutaan näistä pilkku-jutuista, joille kuitenkin voi olla joku henkilökohtainen syy.

Ihana runo. Olit selvästi inspiroitunut siitä, se oli oikein hyvä päätös tälle tekstille. Kokeile Petuniaa joskus toistekin!

[Saappaaton]

Frac, haha, joo, tää oli ehkä hivenen turhan rarea allekirjoittaneellekin (noin kokonaisuuden onnistumisen puolesta). Vuosiluvuista sen verran, että  aivan tarkoituksella hypätään ensimmäisen jälkeen taaksepäin. Se tulee ensimmäisen raapaleen lopetuksesta Likusteritiellä seisoi nuori tyttö, jonka ruskeiden silmien katseessa oli jotain tuttua, jonka jälkeen siis olen palannut siihen, missä he näkivät ensimmäisen kerran. Toivottavasti ei liiaksi töksähtänyt kuitenkaan.
Toinen on tosiaan sisällöltään aika köyhä, mutta edellä mainitun syyn vuoksi halusin sen tuoda esiin. Ja mitä tuohon lainaamaasi lauseeseen tulee, ehkä se on vähän hämärä, en ole ihan varma. Toisaalta tiedän mitä sillä olen hakenut, joten se saattaa vaikuttaa omaan kykyyni kritisoida kyseistä kohtaa.
Mä lueskelin uudelleen Petunian ja Lilyn lapsuudesta tossa, kun tähän tein taustatyötä, ja sieltä sieltä poimin sellaisen viban, että ehkä Petunia voisi kaivata elämäänsä jotain muutekin kuin vain tavallista tavallisen perään, vaikka yrittää kovasti antaa ymmärtää toisin. Ehkä on vain ohitettu se piste, että sen voisi myöntää ääneen.
Lopetus on tosiaan ainoa tapa, millä näkisin, että Petunia voisi ikinä päätyä kenenkään muun kanssa yhteen kuin Vernonin, sillä en osaa kuvitella Petunian ottavan riskiä jäädä kiinni kenellekään sellaisesta skandaalista, että kävisi vieraissa. Joten siitä syystä päädyin tähän. Ja hyvä, että onnistuin pitämään Petunian tarpeeksi Petuniana yllättävästä tilannevalinnasta huolimatta.
Ehkä palaan tähän paritukseen, ehkä en, en vielä lupaa mitään (vaikka  sinä miten janoaisit lisää). Ihanaa kun luit. <3

Arte, joo, myönnettäköön, että mietin itsekin, pitäisikö vain jättää paritus nimeämättä, mutta nimesin sitten, koska sillä ajatuksella olen tämän kirjoittanut, että kyse olisi Pansysta. Anteeksi siis sen puolesta tuottamani pettymys. :<
Ihana kuitenkin, että Petunia toimii! Aikomuksenani on kirjoittaa Petuniasta enemmänkin (vaikken tosiaan tiedä palaudunko tämän parituksen ääreen syväluotaavammassa mittakaavassa), joten ihan mukava tietää, etten hahmon syvintä sisintä ainakaan tässä onnistunut kadottamaan.
Mitä noihin pilkkuihin tulee, ne ovat kompastuskiveni. Usein pilkutan nimenomaan liikaa (ja aina nuo hemmetin lauseenvastikkeet, vaikka tiedän ettei pitäisi) ja sitten kun siihen koettaa keskittyä, jäävät ne tähdelliset pilkut johonkin matkan varrelle. Minulle saa näistä aina nillittää, kyllä minä ne vielä opin!
Kiitos kaunis kun olit ihana ja komentoit, vaikka ei kaikki ihan mennytkään niin kuin olisi voinut toivoa.

[Hazyel]

Oho, onpa tässä aika mielenkiintoinen paritus! Muistan kun puhuit tästä kai about mahdottomana, enkä yhtään ihmettele, koska cmoon, miten nää kaksi oikeasti voisi päätyä yhteen tai oikeastaan edes sivuamaan toisiaan? No, ehkä luen, ja se selviää!

Heti alkuun pitää sanoa, että tykkäsin, miten IC:n olit Petuniasta tässä onnistunut tekemään Kyllä, Petunia ei missään tapauksessa haluaisi sotkea vaatteitaan, vaan ennemmin asettaa suojan polviensa alle ennen maahan laskeutumista. Kyllä, hän todellakin varmistaisi, että hanskat on jätetty nätisti alustalle. Kyllä, Dudleyn syntymäpäivän pitää olla täydellinen. Kyllä, Petunialla olisi ehdottomasti millintarkasti tehdyt istutukset pihallaan. Ja kyllä, Petunia tuskin ajattelisi Vernonin kuoleman olevan koko elämän loppu, vaan osaisi jatkaa omaa elämäänsä senkin jälkeen.

Täytyy sanoa, että mua ensin vähän hämmensi, kun alussa ensimmäinen vuosiluku oli 1994 ja sitten yhtäkkiä hypättiinkin kolme vuotta taaksepäin. Ajattelin, että tässä on varmaan tullut jonkinlainen sekaannus vuosilukujen kanssa, mutta sitten tajusinkin! Hahaa!

Pansy ja Petunia ovat niin erilaisia, että mun on jotenkin vaikea kuvitella näitä tilanteita. Toisaalta joo, Pansy kyllä vaikuttaa just siltä, että hän ottaa sen minkä haluaa, mikä tukee kyllä tätä tekstiä niin hyvin. Äh, mulla on vähän oikeastaan ristiriitaiset tunteet tästä tekstistä, enkä osaa päättää, onko tämä epärealistista vai realistista Toisaalta ihmettelen kyllä myös sitä, miten Pansy on ollut noissa samoissa paikoissa Petunian kanssa. Kun en ole koskaan ajatellut, että Pansy ja Dursleyt esimerkiksi asuisivat lähellä toisiaan.

Tykkäsin myös ihan hirveästi siitä, miten hyvin tuo runo sopi tähän tekstiin. Ja miten hyvin otsikko kuvaa sekä tekstiä, että tuota runoa. Oikein komea kokonaisuus, iso kiitos tästä, vaikka olen edelleen hieman hämmentynyt