Kirjoittaja: Kharon
Ikäraja: K11 //Lils nosti kielenkäytön vuoksi
Varoitukset: Vakavista aiheista puhutaan, tupakkaa ja alkoholia käytetään.
Summary: En kai ollut koskaan tiennyt mitä Jack elämältä halusi.
A/N: Vaikutuin niin syvästi biisistä nimeltä Elbow - Friend Of Ours, että oli pakko kirjoittaa tämä. Suosittelen kuuntelemaan tota lukemisen ajan... ja ehkä vilkaisemaan myös sanat. Aivan upea biisi. Olisin muuten halunnut kirjoittaa tämän oikein kunnon brittimurteella, mutta en valitettavasti osaa sitä ihan niin paljon. D: Tämä osallistuu myös Originaali10-haasteeseen.
Pärjäile, kaveri
Hänen hengityksensä oli tiheää, kuin savunsakeaa ilmaa ei olisi tarpeeksi. Minun ääneni oli käheä särisevän televisioruudun perään huutamisesta, vaikka olut kyllä koetti pehmittää kurkkua. Typerä kappale heijasi peräseinän pulloissa ja hien tahrimissa kainaloissa. Jos emme olisi istuneet tuoppien ääressä tuntia tai kahta, vaahtoa ylähuulella ja hihassa, olisin tilannut ehkä uuden. Kello vain nakutti kohti aamua ja minun ajatukseni kompastelivat hienovaraisesti Alicen lakanoihin ja ihon tuoksuun.
”Onko se varmaa?” kysyin vaimeasti tuopinreuna kilahtaen etuhampaisiin.
Jack kohautti harteitaan ja kääri ketterissä sormissaan sätkää. ”Joo”, hän viimein vastasi ja liikahti musiikin tahdissa. ”On se aika varmaa.”
Jos tuopin ääressä ikinä tekee mieli itkeä, se oli sellainen hetki. Niiskaisin oluen makua kieleltäni ja näin Jackin nuolaisevan huuliaan.
”Aivan helkkarin... syvältä.” Hän kohautti taas olkiaan ja hymyili vähän, niin kuin uupunut mies hymyilee vaimon allekirjoittamat eropaperit kourassa. Kyllä tästä selvitään. Vaikka kaipaan heitä niin vitusti. ”Miten Ruby ja lapset?”
”Ruby on okei. Tosi hyvin. Asiat järjestyy ihan hyvin, hänen äitinsä tulee tammikuussa auttamaan lasten kanssa.” Jack rykäisi ja pyyhki hiuksista hikeä. En ollut katsonut häneen paljon ensitapaamisemme jälkeen, mitä nyt sylkenyt hänen suuhunsa jalkapallomatsissa ja hamunnut hänen poskiaan kännissä katuojassa. Hänen ihonsa oli muuttunut parkkiintuneeksi, silmänsä uponneet syvemmälle ja mustemmiksi kuin nuoruuden vuosina.
Muistin hänet aina arkana linnunpoikasena hikisissä pukukopeissa. Vuosien aikana hänen laihuutensa oli imenyt hiusrajan ohimoilta ja syönyt ihon melkein olemattomiin, kunnes oli vain solisluiden ja ranteiden ympärille kiertyvää paperia. Meillä oli sellainen sopimus – minä en koskaan ivannut Jackin harvenneita kiharoita, eikä hän koskaan tuuppinut vyötärölleni langenneita vanteita.
”Asiat on järjestyksessä”, minä totesin ja imin olutta. Muistelin Jackin mustia silmiä vuosikausia sitten, kun hänen hiuksensa vielä olivat tummat ja tuuheat ja hänen säärensä kelmeät vasten sinisiä urheilushortseja, jotka kiristivät munat näkyviin.
”Järjestyksessä on”, hän vastasi ja työnsi sätkän suupieleensä. Liikkeissä näkyi oluen hitaus, vaikka en voinut olla miettimättä, johtuiko se vähän lääkkeistäkin. Ajatus sattui aivan saatanasti jonnekin sydämen yläpuolelle. ”Lähdetäänkö?” Jack kysyi ja vilkaisi minuun silmäkulmastaan. Hänen silmänsä näyttivät haudoilta, joihin oli arkut laskematta.
Hörppäsin oluen tipat kurkkuuni, kiedoin Chester F.C.:n sinivalkoisen kaulahuivin muutaman kerran kurkun suojaksi ja hyppäsin alas jakkaralta.
Yö maistui terävälle, kuin se olisi odottanut meitä ja hengitystämme näiden tuntien ajan. Kadut kaikuvina ja kaupungilta lemuten yö oli odottanut. Virtsa, kapakoiden seinissä välkkyvät yövalot, kirkkaat tähdet. Hengitys huurusi välissämme kun Jack sytytti sätkän.
”Hei, kaveri, onko polttaminen varmana viisasta?” tiedustelin kun sytkärin hohka pyyhki hänen leukansa sänkeä.
”Ei se siitä pahemmaksi muutu”, Jack vastasi ja imi savuketta kärsimättömästi.
En osannut sanoa mitään. Askeleet veivät meitä raskaasti, painaen kymmenien vuosien turtumuksen ja ystävyyden ja viiden tuopin verran.
Mitä olimmekaan nuorina halunneet elämältä? Minä olin haaveillut lähdöstä etelään, loputtomille rannoille ja kookoksenmakuisten tyttöjen suutelemaksi. Lontookin olisi ollut tarpeeksi etelässä. En sitten vain koskaan päässyt Chesterin nuhjuisista kapakoista tai yhtä nuhjuisista tytöistä.
En kai ollut koskaan tiennyt mitä Jack elämältä halusi. Mietin, oliko hän saanut sen. Vaimoineen, lapsineen, punatiilisine rivitaloineen rauhallisella alueella. Hänellä ei ollut koiraa eikä omaa puutarhaa jossa pelata palloa, mutta Ruby oli kuitenkin hauskannäköinen ja heidän talossaan oli viisi huonetta. Olihan sen merkittävä jotain, jos ei nyt lapsuuden naurettavia unelmia.
Kenen nuoruudenunelmat edes toteutuivat? Kuka ei hiusten ohentuessa havahtunut kitkeriin muistoihin nuoruuden nihkeistä kämmenistä ja hienkatkuisesta naurusta? Havahtunut siihen, että ne haaveiden ja nuoruuden krapulattomat vuodet olivat menneet. Vaikka niiden vuosien oli pitänyt kestää loputtomiin.
Pysähdyin katulampun alle kun jaloissa alkoi painaa tutulla tavalla. Jack seisahtui, nipisti sätkästä viimeiset savut ennen kuin viskasi sen kengänpohjansa alle. Hän katsoi seinien kautta minuun ja hymyili, tuomitun miehen tavalla.
”Nähdään ensi viikonloppuna”, sanoin ja hymyilin. Avaimet olivat liian syvällä taskussa enkä saanut niistä otetta.
”Joo, ensi viikonloppuna.” Jack nuoli rohtuneita huulia ja valo läikehti hänen viiltävissä poskipäissään, sitoen silmäkuopat varjoihin.
”No niin. Sano terveisiä Rubylle. Pärjäilehän, kaveri.” Kaivoin avainnipun esille ja kuuntelin sen kilinää äänettömällä kadulla. Hengitys hiipi Jackin huulilta varkain.
”Tulee ikävä”, hän sai sanottua kakisteltuaan aikansa. Hänen äänensä oli käheä ja kuivasta yöilmasta eloton. Silmissäni kirveli kun otin askeleen hänen luokseen ja kiskaisin hänet syliin. Jackin laiha ruumis lämmitti vain vähän, hänen hengityksensä niskassani hieman enemmän.
”Tulee ihan pirunmoinen ikävä”, vastasin ja nielin kyyneleitä. Hän niiskutti kylmä nenä vasten ihoani. ”Ihan helkkarinmoinen ikävä. Saatana.”
”Pärjäile, kaveri. Rakastan sinua.” Laskin käteni Jackin niskaan ja puristin hänen paljasta, ilmasta viilennyttä ihoaan. Oluenhajuiset vaatteemme toisiaan vasten, tähdet, ja hänen katkonainen hengityksensä – en ollut koskaan ajatellut, että se saattaisi joskus täysin katketa.
”Samoin. Samoin.” Taputin hänen niskaansa kun vetäydyimme katulampun valon alta ja katselimme toisiamme etäisyyden päästä. Jack hymyili vilkuttaessaan, minä sain puserrettua hymyn suupieliin vastatessani käden heilautuksella. En jäänyt katsomaan askeleita katulammikoissa vaan työnsin avaimen lukkoon ja annoin kyyneleiden valua.
Rappukäytävä pehmitti paljaita, pakkasesta kohmettuneita sormia. Hypin portaat ylös lämpimikseni, vaikka se kuristi keuhkoni ja nostatti kylmän hien iholle. Olutta ei ollut veressä tarpeeksi tunteakseni itseäni voittamattomaksi.
Kämppä oli hiljainen niin kuin aina lauantaiöisin. Pusersin takin yltäni, kuuntelin seinäkellon nakutusta ja astelin verkkaisesti makuuhuoneeseen.
Kalpea katuvalo raidoitti hänen olkapäänsä ja lakanansa palasiksi. Riisuuduin vaatteistani, hankasin käteni lämpimiksi ennen kuin kömmin vuoteeseen, mutta hän heräsi silti. Katsoi minua unisena, vaaleat hiukset hapsottaen kasvoilla ja isot etuhampaat kurkistaen kuivien huulien raosta.
Painoin suudelman Alicen huulille ja hän vastasi siihen lyhyesti, ennen kuin kaivautui takaisin vällyjen suojaan. Hänen kehonsa vapisi minun käsieni kylmyyden alla, ohuen silkkisen yöpusakan alta tuntuivat vartalon kaarteet ja muhkurat.
Yhtäkkiä tuntui, että minun täytyi kertoa Alicelle. Vuosien ajan hän oli seissyt vierelläni pömpöttävässä vatsassaan ja hoikissa reisissään, vuosien ajan hän oli nauranut hörönauruaan ja kestänyt oluenmakuisia suudelmiani lauantaiöisin. Vuosien ajan minä olin etsinyt häntä, ja vuosia sitten minä olin vihdoin hänet löytänyt.
”Jackilla on syöpä”, minä kuiskasin Alicen hiuksiin ja jouduin pidättämään kyyneleitä.
Hetken ajan hän makasi liikahtamatta. ”Eikä”, Alice viimein kuiskasi ja kääntyi katsomaan minua olkansa yli. Nyökkäsin, ja lakanat kahisivat hänen kääntyessään kokonaan puoleeni. ”Ei kai. Voi helkkari.”
Hän nosti kätensä ja sipaisi leukaani, kuivaksi kyyneleestä tai oluesta. ”Sitä ei saa enää paremmaksi. Tai että se olisi ihme. Lääkäri oli sanonut.”
”Voi helkkari... Miten lapset? Ja Ruby?”
”Rubyn äiti tulee katsomaan lasten perään tammikuussa. Ruby on... okei.”
Alice silitti poskeani ja hymyili sillä lailla murheellisesti kuin vain naiset osaavat. ”Olen niin pahoillani, kulta...” Hän suuteli otsaani. ”Niin pahoillani.”
Paijasin hänen kylkeään yöpaidan läpi ja painoin pääni tyynyyn. Hänen lämmin painonsa siirtyi puolittain keholleni, hengityksensä liikkui minun rintakehäni tahdissa. ”Hän kuolee”, minä kuiskasin ja tuijotin ikkunalautaa jolle Alice oli vuosia sitten asettanut valokuvia. Minun oli yhtäkkiä vaikea muistaa mitä kuvia siinä oli. ”Jack kuolee.”
Alice, tuo siunattu nainen, ei sanonut mitään. Hän vain silitti kylkeäni ja hieroi nenäänsä lähemmäksi kaulaani. Oli hiljaa, ja pysyi vierelläni, kun kyyneleet valuivat äänettä.