DulzGram, kiitos kommentista! Tää yrittää selkiytyä koko ajan ja yritän tuoda ajankuvaakin vähän mukaan samalla kun esittelen päähenkilöitä. Yhdennessätoista raapaleessa tapahtuu pieni aikahyppy ja aletaan päästä siihen oikeaan asiaan ja tarina pääsee käyntiin kunnolla. Tämä kuitenkin on noin ajallisesti historiallista fantasiaa, kuten edellisessä aaännässäni jo sanoinkin ja kihlautuminen neljätoistakesäisenä tulee sitä kautta.
A/N: Seuraavat kolme raapaletta yrittävät hieman rakentaa Pihlan ja Naakan välejä, jos sitä vaikka päästäisiin näiden jälkeen enemmän siihen itse asiaan. Mulla on sen verran useita tekstejä kesken, että koitan niitä vääntää kaikkia samaan aikaan ja ne on eri tyyleillä joten tänkin tekstin kanssa voi olla tyyliharhautumisia, vaikka pääsääntöisesti koitankin ylläpitää tätä valitsemaani (tai kertojavalinnan valitsemaa) tyyliä. Kommentteja saa edelleen heitellä vapaasti. Vähän alkaa jo vaikuttaa siltä, että tästä tulee sittenkin se sata raapaletta pitkä. Ehkä
KahdeksasNaakka hymyili tavalliseen tapaansa, kun viimein pääsin hänen luokseen. Punaiset hiukset kehystivät kesakkoisia kasvoja pehmeänä pilvenä ja melkein kuin varkain hymy hiipi omillekin kasvoilleni.
”Hei”, kuiskasin, melkein jopa nolostuneena siitä, että hymyilin.
”Hei.”
Naakka tarttui käteeni välittömästi päästyäni riittävän lähelle. Hän punoi sormensa omieni lomaan vaivattomasti, tuntui kuin hänen sormiensa kuuluikin olla siinä; minun sormieni lomassa.
Naakka nykäisi poninhännälle sidottuja tuhkanvaaleita hiuksiani ja nauroi käheällä äänellä. Hän vinkkasi silmäänsä ja huulien kulmassa leikitteli kiusoitteleva hymy. Minäkin nauroin, kykenemättömänä vastustamaan Naakan hersyvää iloa.
Yhtäkkiä hän painoi huulensa pehmeästi omiani vasten, suuteli minua nopeasti. Sormi painui huulia vasten ja hän iski silmää.
YhdeksäsEn osannut kuin tuijottaa. Naakka virnisti ja istuutui nurmikolle, kellahti selälleen kukkapedille ja antoi hiustensa levitä lammeksi ympärilleen. Niiden puna hehkui ruohon vehreyttä vasten ja pisamat tanssivat Naakan poskilla, kun hän hymyili taivaalle. Tuijotin yhteen punottuja sormiamme ja yritin olla välittämättä kipeästä solmusta jossain syvällä sisimmässäni. Äidin sanat sattuivat edelleen.
”Naakka”, kuiskasin. En kyennyt löytämään rohkeutta puhua kovempaa, se tuntui pelottavalta, liian vaaralliselta.
Naakka vain hymähti raukeasti. Hymy ei ylettynyt kutittelemaan suupieliäni.
”Oletko sinä jo kihloissa?” pakotin kysymyksen jäykkien huulien välistä. Minua pelotti.
”Kihloissa? Mie? Emo ei halluu naittaa miuta viel.”
En tiennyt olinko pettynyt. Halusin olla kuten Naakka – vapaa.
KymmenesYstävyytemme aikana Naakka näytti minulle monet salaisuudet. Hän esitteli minut metsän eläimille ja päivä toisensa jälkeen palasin kotiin metsäntuoksu hiuksiini kietoutuneena suden pysytellessä pinnan alla, mutta vain hädin tuskin. Ennemmin tai myöhemmin se purkautuisi vapaaksi ja hiusteni vaalea ruskea vaihtuisi suden harmaaseen turkkiin.
Jo pelkkä ajatus tuntui houkuttelevalta ja vain Naakan ystävyys sai minut pitäytymään ihmishahmossa niin pitkään kuin mahdollista.
”Kahto”, Naakka nauroi, osoitti jonnekin metsän varjoihin. Katsoin, mutta vaikka kuinka tuijotin, en kyennyt näkemään mitään.
”Kuukkeli”, Naakka hymisi ja kutsuin suden aisteja ensimmäistä kertaa pitkiin aikoihin.
Välittömästi metsän tuoksut valtasivat nenäni ja ihmishahmo melkein riistäytyi yltäni. Vastasin Naakan hymyyn.