Bianca
Ikäraja: K11
Fandom: Percy Jackson
Tyylilaji: Angst, kuolevais-AU
Paritus: Yksipuolinen Nico/Percy (vihjailua)
Vastuuvapaus: Rakas Niconi ja kaikki muutkin tarinassa kuuluvat Rick Riordanille. Juoni oma, rahaa ei tule.
Haasteet: FF50
A/N: Voisi varmaan ihan hyvin olla S, mutta laitetaan nyt varmuuden vuoksi. Liittyy kuolemaan.
---
Percy tööttää ja virnistää auton ikkunan läpi. Bianca pörröttää Nicon hiuksia ja juoksee sateen läpi pihan poikki. Sadeverho kätkee auton pian hämärään ja Nico jää odottamaan siskonsa paluuta. Yksinäisyydessä on uhkaava sävy, jota Nico ei osaa selittää. Hän on tottunut olemaan pidempiäkin aikoja yksin, mutta nyt, pitkästä aikaa, hän kaipaa Biancaa jo lyhyen ajan kuluttua.
Puhelin soi. Nico juoksee vastaamaan. Tuntematon ääni kysyy hänen äitiään. ”Kuollut.” Isäänsä. ”En tiedä milloin palaa.” Jotakuta aikuista. ”Ei ole muita.” Lopulta hänen ikäänsä. ”Melkein kolmetoista.” Sanoo soittavansa pian takaisin.
Isä ei vastaa puhelimeensa. Sade jatkuu tasaisena virtana ja Nico kävelee hermostuneena ympäri taloa. Sormeilee pelikorttejaan. Kurkistaa Biancan huoneeseen. Näppäilee Percyn numeron puhelimeen mutta ei uskalla soittaa. Hän ei enää tiedä miten puhua Percylle. Hän ei enää tiedä miten edes ajatella Percyä ilman, että perhoset lehahtavat vatsaan.
Ovikello soi. Nico juoksee rappuset alakertaan. Jos se olisi Bianca. Ehkä Percyn kanssa. Jos se olisi edes isä.
Oven takana seisoo Percyn äiti kalpeana kuin lakana. Nico ei ymmärrä. ”Sinun pitää tulla mukaani”, sanoo Sally hiljaa mutta vastaanpanemattomaan sävyyn. ”Onko kukaan soittanut?” ”Joku. En tiedä kuka. Kysyi jotakuta aikuista.” Sally istuu pihassa odottavan autoon ja lähtee ajamaan Nico mukanaan naputtaen rattia sormillaan.
”Nico. Se soitto… se oli sairaalasta.”
Sairaalasta. Nicon korvissa alkaa soida.
”Percy ja Bianca joutuivat kolariin paluumatkalla. Molemmat on viety sairaalaan. En tiedä vielä muuta.”
Nico ei sano sanaakaan ajomatkan aikana. Sally yrittää rauhoitella ja epäilee, että he hätäilevät ihan turhaan, Percy on hyvä kuski, varmasti mitään vakavaa ei ole sattunut, ei kannata pelätä ainakaan ennen kuin he saavat tietää enemmän.
Sairaalassa Sally kiiruhtaa edellä ja Nico laahustaa perässä. Hän ei muista äitinsä kuolemaa, mutta sairaalan haju saa hänet tuntemaan itsensä jälleen kolmivuotiaaksi, joka roikkuu sisarensa helmoissa ja kyselee, miksi isä itkee.
Nico jää kauemmaksi Sallyn puhuessa lääkärin kanssa. Hän ei näe Sallyn helpottunutta ilmettä, joka vaihtuu kauhuun lääkärin jatkaessa puhettaan. Hän ei halua kuulla Sallyn sanoja tämän palatessa Nicon luokse, istuessa viereen. Hän haluaa Biancan.
”Sinun isäsi on tulossa tänne, hänet saatiin viimein kiinni”, Sally aloittaa. Hänen äänensä on lempeä, mutta siinä on särkynyt sävy. ”Percy on kunnossa. Hänellä on vain lievä aivotärähdys.”
Nico ei halua kuulla enempää. Hän haluaa olla helpottunut ja päästä kertomaan Biancalle, että Percy on kunnossa. Hän haluaa, että Bianca kertoo, miksi uutinen sai hänen sydämensä ryhtymään pikajuoksuun.
”Missä Percy on?” Nico kysyy ennen kuin Sally ehtii jatkaa.
”Huoneessa 12, mutta…”
Nico lähtee juoksemaan käytävää pitkin ja syöksähtää Percyn huoneeseen Sally kannoillaan. Percy makaa kapealla sairaalasängyllä kalpeana, muutama laastari kasvoillaan, mutta muuten ehjän näköisenä. Hän kohottautuu istualleen nähdessään Nicon.
”Percy-kulta”, Sally sanoo ääni väristen. ”Minä en ehtinyt vielä…”
Percy pudistaa päätään ja Sally astuu askeleen taaksepäin. Nico seisoo jähmettyneenä sängyn vierellä.
”Missä minun siskoni on?”
Nicon maailma särkyy pieniksi palasiksi Percyn kalpeiden huulten välistä kiskoutuvien sanojen myötä. Hän on jossain syvällä maan alla, kaukana sairaalahuoneen alapuolella, poissa ruumiista joka yhä kuuntelee Percyä. ”Hän pyysi antamaan tämän sinulle”, Percy sanoo ja ojentaa Nicolle pienen paketin. Kortissa lukee Biancan käsialalla hyvää syntymäpäivää Nicolle.
Nico palaa rysähdyksellä ruumiiseensa.
”Sinä lupasit suojella häntä”, hän sanoo.
”Minä yritin…”
”Sinä lupasit!” Nico rutistaa paketin nyrkkiinsä. ”Sinä valehtelit minulle.”
Percy kohottaa kätensä varovasti kuin rauhoitellakseen Nicoa.
”Minä vihaan sinua!” Nico huutaa. Sally astelee nopeasti sängyn vierelle ja yrittää asettaa kätensä Nicon harteille. Nico pujahtaa pois kosketuksen alta ja lähtee juoksemaan. Hän ryntää ulos huoneesta, pitkin käytävää, alas portaita ja ulos koko rakennuksesta, harmaaseen sateeseen keskelle viiltäviä pisaroita. Hän vihaa Percyä ja hän vihaa itseään koska ei voi vihata Percyä, ei kokonaan, ei yhtä paljon kuin tämä ansaitsisi, ei koskaan tarpeeksi. Hän vihaa itseään koska hän ei kykene suremaan Biancaa kaikella mitä on, sillä pieni ääni hänen päässään on vain helpottunut koska Percy on elossa.
Hän juoksee läpi sairaalan parkkipaikan eikä aio lopettaa koskaan, mutta tuttu, musta auto ajaa pihaan ja pakottaa Nicon pysähtymään. Ovi avautuu ja isä astuu sateen keskelle. Nico vihaa itseään koska hänen mielessään välähtää kateus, jota ei koskaan ollut, ei silloin kun hänellä oli Bianca – nyt sinun on pakko rakastaa minuakin, minä olen kaikki mitä sinulla on.
Isä pitää kättään Nicon harteilla kun he palaavat sairaalaan, kiittää Sallya ja menee huoneeseen, jossa Biancan ruumis makaa. Nico hiipii hiljaa perässä ja katselee huoneen laidalta kun isä polvistuu tyttärensä vuoteen äärelle. Isä ottaa Biancan pienet, kylmät kädet omiinsa ja pitelee niitä pitkään. Hän lähtee vilkaisematta Nicoa, sanomatta sanaakaan, mutta odottaa hississä kunnes Nico on sisällä eikä käynnistä autoa ennen kuin Nicon turvavyö on kiinni. He ajavat sateessa taloon, josta kaikki lämpö on kuollut. Isä ei puhu Nicolle. Nico ei puhu Percylle. Percy yrittää pyytää anteeksi. Nico yrittää antaa anteeksi, mutta se on vaikeaa, liian vaikeaa. Liian kaukana Percystä sattuu vähemmän kuin ei tarpeeksi lähellä Percyä. Vihaaminen on helpompaa kuin se muu, mistä Nico ei ehtinyt puhua Biancalle.
Nico tietää, että hänen isänsä yrittää. Yrittää olla ystävällinen, puhua lempeästi, katsoa silmiin. Välillä hän melkein uskoo. Mutta sitten hän kuulee isänsä puhuvan sen naisen kanssa – naisen, joka saa isän hymyilemään, vaikka Bianca on kuollut, jonka ääni kaikuu tyhjässä talossa, joka saa äidin puutarhan heräämään eloon ennen kuin edes muuttaa taloon. Isä ja nainen istuvat keittiössä, Nicon kuuluisi olla huoneessaan. Ei isä halua, että hän kuulee. ”Välillä ajattelen, että olisi ollut parempi, jos Bianca olisi jäänyt eloon.” Nico perääntyy oven takaa hitaasti. Kateus, jonka Biancan hänelle antama jakamaton huomio on pitänyt poissa, välähtää taas hänen sisällään. Ei. Hän ei saa kadehtia Biancaa. Bianca oli hänen elämänsä paras asia. Bianca oli hänen äitinsä, vaikka varmasti kärsi heidän oikean äitinsä kuolemasta paljon enemmän kuin Nico, joka alkoi unohtaa heti. Bianca oli myös isä, sillä oikea oli sulkeutunut äidin kuoleman jälkeen kuukausiksi eikä kyennyt edes vilkaisemaan Marian lempeät, ruskeat silmät perineitä lapsiaan. Bianca oli ainoa ystävä, jota Nico on koskaan kaivannut. Bianca oli kaikki. Bianca oli.
Bianca on
kuollut.
Nico hiipii yläkertaan ja pujahtaa Biancan huoneeseen. Hän käpertyy siskon sängylle tuttuun tuoksuun. Millään ei ole enää väliä. Isän sanat eivät satuta, Percyn ajatteleminen ei saa sydäntä hypähtelemään. Hänen sisarensa on kuollut. Nico vetää sisäänsä Biancan tuoksua, joka kummittelee lakanoissa ja toivoo voivansa vajota niiden läpi kunnes uppoaa yhtä syvälle multaan kuin siskon ruumis.
