Ficin nimi NeKirjoittaja LyraIkäraja SVaroitukset -A/N Kertojan löydät myös ficistä Mä ja Se, SOsallistuu
Syysetydejä -haasteeseen tästä kuvasta saadulla inspiraatiolla
Varoitan taas puhekielestä
Me istuttiin kallion reunalla. Jalat oli vielä tukevasti kiinni maassa, mutta muutaman metrin päässä tasainen maanpinta katosi äkisti ja kallio putosi monta sataa metriä. Kaukana alhaalla näkyi bussit, jolla meidät oli tuotu. Niiden vieressä näkyvä tie, oli ainut merkki sivistyksestä. Meiän luokka istui yhdessä läjässä kallion jyrkimmän kohdan reunalla. Se oli ihan normaali luokkaretki. Opettajat yritti olla käskyttämättä meitä liikaa ja välillä niiden huulille ilmesty aito hymy. Sit ne tais tajuta asian ja yhtä nopeesti se hymy katosi.
Mä tarkkailin muita mielelläni. Se oli ensimmäinen luokkaretki yläasteella ja porukka ei ollut vielä niin yhteneväistä. Meiät oli koottu eri kaupunginosista ja vaan harva tunsi toisen aikasemmin. Meiän luokanvalvoja sanoi, että sillä retkellä me opittaisiin tuntemaan toisemme paremmin. Mä olin tuhahtanut ja kääntäny katseeni takaisin kirjaan. Se oli mulle paljon mielenkiintoisempi, kun ihmiset mun ympärillä.
Bussissa opettaja oli kuitenkin takavarikoinut jokaiselta puhelimen ja jotenkin mun kirja oli myös päätynyt samaan pinoon.
“Saatte nämä takaisin koululla”, ope sanoi ja patisti viimeisetkin puhelimiensa perään haikailleet ulos bussista. Puhelimientakavarikointi oli muuttanut suurimman osan matkan huonoksi. Kun se lähti hakemaan meille eväitä ja käski meiän pysytellä siinä missä oltiin, ei kukaan puhunu oikeastaan mitään. Mä istuin aika lähellä yhtä tyttö porukkaa. Ne oli hiljaa aluksi niin kuin muutkin, mutta jotenkin ne vaan tais tajuta koko homman juonen ja pian ne jo pälätti kovaan ääneen. Mä kuuntelin niitä sivukorvalla ja saatoin ehkä hymyilläkin välillä. Todellisuudessa suurin osa mun huomiosta oli varastettu aivan muualle.
Mä olin aamulla todennut, etten tarvinnut pipoa tai hanskoja, mutta nyt kun istuin kylmällä kalliolla mun kädet alko vähitellen kohmettua. Mun korvat oli jäässä ja mua palelsi. Mä yritin olla näyttämättä sitä. Pidin käsiä puuskassa ja välillä lämmitin jo kylmillä käsillä korviani. Ope toi meille kaikille eväät. Kun me aloitettiin ruokailu, saattoi jo nähdä ketkä tulis olemaan kavereita koko yläasteen. Ne neljä tyttöä, jotka oli istunut mun lähellä kalliolla puhu edelleen kovaan ääneen. Niiden kasvoille oli liimattu hymyt ja välillä ne nauro niin kovaa, että kaikki kääns päänsä siihen suuntaan. Vähän kauempana musta istui kaks tyttöä ja neljä poikaa. Niitäkään ei näyttänyt paljoa kiinnostavan muut. Toisin kun ne neljä tyttöä, tää ryhmä ei nauranu, saati sitten puhunu. Ne oli kai jo luovuttanu ja istuivat vaan jonkun seurassa.
Mun selän takana istui viiden pojan ryhmä. Ne istu kauempana musta kun tytöt, mutta mä kuulin niitten äänet selvemmin kuin kenenkään muun. Kun mä kerran uskaltauduin kääntymään hiukan ja vilkaisemaan niitä mut oli jo aivan myyty.
Mä tiesin alusta asti, että mä en tulis koskaan puhumaan kenellekään niistä lausetta enempää. Mä olin se tyttö, joka mielummin avasi kirjan, kuin lähti kaupungille. Silti mä salakuuntelin niitä ja hymyilin ensimmäistä kertaa koko retken aikana. Myöhemmin mä lähin etsimään roskista viedäkseni leivän muovikääreen pois. Kun mä palasin takas, oli kalliolla mun paikalla pipo ja pari hanskoja.
Ja kun se käveli bussiin sen kavereiden kanssa, mä näin, että se oli ainoa, jonka pipo puuttui.
