Kirjoittaja: Hallahäive
Fandom: Frankenstein (National Theatre 2011)
Ikäraja: K-11
Paritus: Victor Frankenstein/ Olento
Disclaimer: En omista mitään, kaikki kuuluu Mary Shelleylle, sekä National Theatrelle.
Genre: Jaa... draama
A/N: Eilen tuli käytyä katsomassa kyseinen näytelmä elokuvissa ja täytyy sanoa, että oli loistava. Benedict Cumberbatch Olentona ja Jonny Lee Miller Victor Frankensteinina tekivät molemmat upeat roolisuoritukset. Ja koko näytelmä oli surullisempi kuin osasin odottaa.
Loppuratkaisun kanssa olen vieläkin hieman epävarma, mutta no, menköön nyt. Sijoitin tämän näytelmän jälkeiseen aikaan Sisin inspaamana. Mitähän muuta... aika lailla muokattua tajunnanvirtaa.
Omistan tämän ihanille neideille Mustekehrääjälle ja Sisiljalle, jotka kannustivat ja mikä tärkeintä, inspiroivat. Toivottavasti pidätte <3
Summary: Frankenstein ja hänen luomuksensa eivät enää kelpaa paratiisiin. He rakastavat liikaa kiellettyä.
Taivaan rajan rikkoneet
Lumihiutaleet ovat valkeita ja ne laskeutuvat maahan kevyinä spiraaleina. Olento työntää ulos kielensä, koettaa pyydystää niitä ilmasta. Epätasaisia naurahduksia pakenee kurkusta. Kielellä lumi on kylmää, kylmää, mutta niin paljon parempaa kuin sade. Sade on liian idealistista. Maailma on oikeasti kylmä, sen Olento on oppinut aikaa sitten. Kaikki kaunis on kylmää. Niin kuin hänen kuollut ja kalpea morsiamensa, niin kuin mestarin käheä ääni.
”Tule sisälle”, se ääni käskee, ja Olento pyörähtää vielä kerran ympäri jalat paljaana hangessa. Tottelee sitten, sillä mitä muutakaan on jäljellä. Ainoastaan mestari ja luomus, maailman hylkäämiä molemmat. Mestarin äänessä kuuluu rosoinen menneisyys ja kristallipallon hämärään hukkuva tulevaisuus. Se on hopealanka keskellä pimeää labyrinttia. Olento voi vain seurata kädet täristen.
Sisällä Victor Frankenstein kyyhöttää vasten yksinkertaista puupöytää. Hänen hartiansa kohoilevat hengästyksestä. Pakkasilma tekee kaikesta pahempaa, Olento tietää. Se tunkeutuu Victorin keuhkoihin, täyttää ne limalla ja uupumuksella.
”En pidä siitä että olet ulkona”, Victor rohisee. Hänen kätensä ovat puristuneet nyrkeiksi ja rystyset ovat valkeat kuin lumihiutaleet. Olento hipaisee käsiä niiden lämmöstä hämmentyen. Kauniit kädet...
”Sinä et pidä mistään”, Olento huomauttaa.
Victor sävähtää kosketuksen vuoksi. ”Kaikki pitävät jostakin”, hän toteaa ja puhkeaa uuteen yskänpuuskaan.
”Mistä sinä pidät?”
Yskä tärisyttää jopa Victorin käsiä ja se on kiehtovaa, kiehtovaa niin kuin lumi, ja joskus Olentokin tärisee niin kuin silloin alussa, ja eivätkö he olekin samanlaisia? Luuta, nahkaa, tärinää, tärinää... Täriseekö sydän? Ei, se sykkii. Hakkaa ja pyrkii rinnasta ulos mestarin kohdatessa Olennon katseen.
”Minä pidän tieteestä. Rationalismista. Ja silti tiede on se, joka minut pettää. Lääketiede kertoo täsmälleen mitä minulle tapahtuu, sen kuinka minä vielä kuihdun tähän kurjaan mökkiin sinun kanssasi. Eikä kukaan tule herättämään minua henkiin”, Victor sanoo kitkerällä äänellä.
”Entä minä?” Olento kysyy. ”Voinko minä kuolla? Voinko?”
”Tietenkin. Muuten maailmassa ei olisi oikeudenmukaisuutta”, Victor sähähtää vastaukseksi.
”Sitten minun täytyy kuolla heti perässäsi, mestari”, Olento sanoo. Victorin katseessa on jotakin omituista, kuumeista.
”Mitä sinä puhut? Oletko mielenvikainen?”
”Me olemme yhtä”, Olento kujertaa. ”Ilman sinua ei olisi ollut minua ja ilman sinua ei voi ollakaan. Yksinäisyys tappaa, Frankenstein. Se kaapii irti sisukset, jotka sinä ompelit, eikä koskaaaaan ole lämmin.”
”Ole hiljaa. En halua kuulla olevani syyllinen taas yhteen syntiin. Murhaaja minä en ole!” Victor huudahtaa, iskee pöytään nyrkillään.
”Mutta olet, olethan”, Olento sanoo. ”Sinä murhasit meidän morsiamemme. Kastelit verellä minun Eevani. Kauniin, kauniin valkean morsiamen, lumenvärisen morsiamen...”
”Hiljaa!”
Olento tuijottaa mestariaan, tuijottaa tämän raskaasti kohoilevaa rintakehää. Se on pinnalta virheetön, mutta alta paljastuu limaa ja bakteereita. Täydellinen peilikuva Olennon ommellulle iholle. Sydän hakkaa.
”Miksi?”
”Miksi mitä?” Victor kysyy.
”Miksi me emme menneet paratiisiin rakas mestari? Siksikö, ettei meillä ole Eevaa?”
Victor nauraa kuivasti ja kohtaa hänen katseensa. ”Itsestään selvää”, hän kähähtää. ”Koska me olemme kylpeneet synnissä. Omena on syöty jo aikaa sitten.”
”Miltä se maistuu? Miltä omena maistuu, miltä?”
Victor siristää silmiään. ”Mehevältä. Hieman kirpeältä ja kielletyltä.”
”Kielletty, entä se sitten?”, Olento utelee, vetää Victorin valkeasta hihasta. ”Kerro minulle miltä se maistuu, Frankenstein.”
”Ei sitä voi kuvailla. Se on mahdotonta.”
”Mah-do-ton-ta”, Olento maistelee sanaa. ”Mutta minunkin olisi pitänyt olla mahdotonta.”
Victor hymisee. ”Olet suurin saavutukseni ja syntini. Minä rikoin taivaan rajan.” Hän nojaa hieman eteenpäin, laskee kätensä Olennon käden päälle. ”Kenties siis... rajoja ei enää ole olemassa meille. En osaa kuvailla, mutta voin näyttää sinulle, miltä kielletty maistuu. Pysy paikallasi”, Victor käskee ja Olento jähmettyy.
Hän tuijottaa mestariaan tämän noustessa vaivalloisesti jakkaraltaan. Victor tuo kasvonsa aivan Olennon kasvojen eteen, eikä hänen silmissään kuvastu tällä kertaa inhoa. Tai sitten Olennosta on vain tulossa sokea niin kuin vanhasta opettajastaan.
Victor kohottaa lämpimän kätensä vasten Olennon arpista poskea. Nojaa sitten eteenpäin yhä vain, kunnes osuu huulillaan Olennon huuliin ja varastaa tämän ulospäin hengityksen. Victorin huuletkin ovat lämpimät ja Olento sirkuttaa niiden alla. Paratiisilinnut lentävät pakoon hänen rintakehästään Victorin kielen koskiessa hänen omaansa, sen kärjen kulkiessa pitkin hänen ikeniään.
Victor vetäytyy, mutta hänen nyrkkinsä ovat puristuneet Olennon hartioiden ympärille. Niiden aiheuttama kipu on suloista. Sillä se on todellista.
”Tuolta se maistuu”, Victor sanoo ja yskähtää perään. Olento asettaa kämmenensä vasten Victorin rintakehää tuntien kuinka se liikkuu.
”Minä pidän kielletystä”, Olento lausuu riemukkaasti. ”Sinäkin pidät. Rakastat. Minä tunnen sinun sydämesi.”
Victor sulkee silmänsä, pudistaa päätään. ”Kukaan ei tunne sitä. Se ei toimi enää.”
”Mutta se hakkaa”, Olento sanoo ja hymyilee. ”Minä tunnen sen mestari.”
Victorin kylmissä silmissä kuvastuu huuruinen paratiisi. ”Kenties”, hän myöntyy. ”Kenties.”
