A/N. F300 132. Huominen
5. Maailma on lavea
Ja joka loukon reunalla törmäät pitkätukkiin
jotka opettaa sulle biisejä joita yhdessä lauletaan
näillä seuramatkoilla suoraan helvettiin
Jere istui keittiönpöydän ääressä, joi kahvia raidallisesta kupista ja selasi jotain kannettavallaan.
”Näytät niin vanhalle”, tyrskähdin sille kaataessani muroja kuppiin. ”Silmälasit vaan puuttuu.”
”No onneks ei oo niitä vielä tarvinnu hommata”, se huokaisi ja pyöräytti silmiään.
Löin lusikan murojen sekaan ja kaadoin maidot päälle, istahtaen Jeren vieressä olevalle penkille. Yritin kuikuilla, mitä se oikein teki niin keskittyneenä, mutta jätkä vain piilotti nettisivun ja hymyili minulle.
”Tsot tsot, eipäs pilata hyvää yllätystä.”
Välttelin vastaamasta ja työnsin lusikan suuhuni. Suklaamurot olivat auttamaton heikkouteni, eikä tämäkään aamu tuonut siihen mitään poikkeusta.
”Jos se liittyy siihen mistä me puhuttiin yöllä…” aloitin, mutta en kerennyt loppuun asti kun Jere jo nosti sormen huulilleni.
”Sshh, äläpä yritä. En paljasta mitään.”
Pudistin sille päätäni ja huokaisin. Jere antoi minun pian syödä rauhassa, pyysi vain kaatamaan vähän kahvia itselleen. Tein työtä käskettyä, vaikka halusin kyllä kuollakseni tietää, mistä mahtoi olla kyse.
”NOIN! JES!” Jere huudahti vartin jälkeen ja käännähdin katsomaan sitä tiskialtaan luota. Olin yrittänyt ohjata ajatukseni jonnekin muualle, joten tiskaaminen oli loistavaa ajankäyttöä siihen.
”Mitä?”
”Meillä on junaliput Italiaan!”
”Mitä?!”
Roiskaisin saippuavettä silmääni, mutta en välittänyt siitä. Pyyhkäisin käsiäni pyyhkeeseen ja ryntäsin Jeren taakse, melkein sen selkään kaatuen.
”Italiaan?!”
”Niin!” Jere nauroi ja kääntyi suutelemaan minua. Kiedoin käteni sen niskaan ja halusin hihkua ilosta. Vastasin suudelmaan purren sen huulta niin, että Jere ärähti vaimeasti suuhuni.
”Rauhotu nainen”, se tuhahti. ”Oon kohta rampa.”
Hihitin hiljaa ja kumarruin katsomaan tietokoneen näyttöä tarkemmin.
”Lähtöhän on huomenna?” yskähdin ja vilkaisin vaistomaisesti Ninniin, joka koisasi todennäköisesti sohvalla.
”Älä huoli, Roope ottaa Ninnin siks aikaa”, Jere sanoi ja taputti käsivarttani.
”Oikeesti?”
”Joo, jahka ilmotan sille.”
Naurahdin hieman typertyneenä, mutta palasin kuitenkin takaisin tiskialtaan ääreen.
”Miten me ees päästään Italiaan junalla?”
”Meidän pitää ensin ajaa rannikolle, hypätä lauttaan, jolla päästään Ruotsiin ja sieltä Amsterdamin kautta eteenpäin.”
Pysähdyin hetkeksi katsomaan Jereä, päätäni hieman epäuskoisena pudistellen.