Ficin nimi: Sitä samaa kuin koripallokin
Kirjoittaja: Beyond
Ikäraja: S
Fandom: Kuroko no Basuke
Paritus: Kagami/Kuroko
Genre: Drama & Fluffy
Yhteenveto: Samoihin aikoihin Kuroko muisti jälleen, että mitä kovemmilla panoksilla pelasi, sitä kovemmat olivat riskit rikkoutua.
Vastuuvapaus: Tadatoshi Fujimaki omistaa hahmot yhtä lukuun ottamatta, enkä saa kirjoittamisesta muuta korvausta kuin silkkaa hupia.
A/N: Tänään tajusin, että siitä on kulunut melkein vuosi, kun julkaisin ensimmäisen KnB-ficcini. Oikean vuosipäivän kunniaksi pitänee kirjoittaa jotain täysin muuta kuin tyylipuhdasta pölöilyä, mutta tokihan ficletillä voinee jo omalla mittapuullaan pitkähköä taivalta fandomin äärellä juhlistaa ymmärryksen iskettyä. Kaiken kukkuraksi tajusin tarvitsevani kipeästi S-ikärajan fluffya CampNaNon K-18 angstin keskelle. Myönnettäköön, että piti alun perin kirjoittaa hieman toisilla hahmoilla, mutta inspiraatio on ikävä: yleensä se heittää parituksia tasoa Odin/Pulluva-pulla, mutta kun tahtoisi kirjoittaa tietoisesti kirjoittaa rare-parista, niin ei onnistu. Aihe on paritustakin geneerisempi, koska osallistuu FF50 -haasteeseen sanalla Valo, sekä Kaiken maailman ficlettejä -haasteeseen viikon 2 aiheella urheilu.
***
Ensimmäinen asia, johon Kuroko kiinnitti Kagamissa huomiota, oli päättäväisyys. Ei siinä oikein mitään uutta ollut, että koripallojoukkueeseen liityttiin ajatuksena päihittää kaikki entiset Teikōn pelaajat, mutta Kagamissa oli sitä jotain, mitä muissa ei: tarpeeksi valoa.
Sitä palavaa intoa, jota turhautuminen ei ollut vielä tukahduttanut, eikä kai voinutkaan. Kohtalaisuuden nimissä ihan ensiksi oli palautettava Kagami sen verran maanpinnalle maininnalla, ettei hän ollut lähelläkään Kurokon entisten joukkuetovereiden tasoa. Siitä Kagami ärsyyntyi tietenkin, mutta pian leveä virne korvasi äreän typertyneisyyden.
”Jos en vielä, niin aivan kohta”, Kagami kuittasi, mikä sai hymyn käväisemään Kurokon huulilla.
Siitä oli aivan liian pitkä, kun joku oli osoittanut yhtä palavaa intoa. Täysin sen seikan takia Kuroko tahtoi uskoa Kagamiin ja asettua tämän varjoksi. Kagamin myötä oli helppoa muistaa, miten mahtavalta jokainen lujan takana ollut voitto tuntui ja miten parasta oli jakaa se yhdessä.
Jos Teikōn entisiltä pelaajilta kysyttiin, ei koripallo mitään erityistä ollut. Toisille se oli pinttynyt tapa, toisille se oli tapa parantaa itseään, kun taas joillakin ei ollut edes vastausta, miksi jatkaa lajia, jonka koki ilottomana suorituksena. Ennen Kagamin tapaamista myös Kuroko oli ollut hukassa vastauksensa suhteen, mutta kun toinen mahtaili vielä tunteja harjoituspelinkin jälkeen siitä, että ensimmäinen haaste oli päihitetty, oli mahdotonta olla tuntematta lämpöä syvällä sisimmässään.
Kuroko ja Kagami – varjo ja valo. Jo ensimmäisistä peleistä lähtien oli selvää, että niin sen kuuluikin olla.
Ensimmäinen karvas tappio muistutti molempia kääntöpuolesta, mutta ei sekään heitä erottanut lopullisesti, vaan sitoi haavojen parantuessa yhä tiukemmin heidät kiinni toisiinsa. Yhdessä he vannoivat, ettei yksi tappio estäisi heitä tavoittelemasta seuraavaksi voittoa.
Samoihin aikoihin Kuroko muisti jälleen, että mitä kovemmilla panoksilla pelasi, sitä kovemmat olivat riskit rikkoutua.
Kagami loisti entistäkin kirkkaammin. Kontrasti muuttui radikaalimmaksi, mutta pysyi tasapainossa, sillä tokihan häikäisevä valo tarkoitti entistäkin tummempia varjoja.
Suoritukset parantuivat parantumistaan, ja lokakuun lopulla oltiin melkein parhaimmillaan, kunnes huonoimmalla hetkellä jokin tasapainossa horjahti. Konkreettisesti se oli Kagamin missaama syöttö tavan keskiviikkoisissa treeneissä. Kuvainnollisemmalla tasolla puolestaan oltiin pisteessä, jossa kääntyminen oli pakollista. Niinpä Kuroko jäi odottamaan Kagamia koulun pyörätelineille vielä harjoitusten jälkeen.
”Hei”, Kuroko tervehti Kagamin kumartuessa avaamaan pyöränsä lukkoa, eikä yllättänyt hätkähdystä.
”Taas sinä säikyttelet viattomia”, Kagami moitti.
”Olin kyllä tässä koko ajan.”
”Just”, Kagami vastasi näennäisen pahantuulisesti, mutta ei kuitenkaan oikeasti sydänjuuriaan myöten närkästyneenä. Ilahduttavaa oli se, ettei Kagami sentään enää syytellyt seuraamisesta, joskin teknisesti ottaen sillä kerralla aihetta olisi saattanut jopa olla.
”Minulla oli sinulle jotain kerrottavaa kuitenkin”, Kuroko myönsi.
”Ai, mitä?”
”Voisitko sulkea silmäsi hetkeksi, Kagami-kun?”
”Miksi?” Kagami tivasi.
”Kagami-kun, kiltti”, Kuroko pyysi.
”Okei, okei”, Kagami ärähti lopulta. ”Jestas, noita nappisilmiä ei voi vastustaa. Jos yrität laittaa niskaani sammakonkutua tai jotain, niin–”, hän jatkoi silmät kiinni puhettaan, joka oli helppoa katkaista pienellä suukolla. Ei se edes kauaa kestänyt, mutta irrottautuessa Kagamin kasvot punoittivat.
”Mitä tuo oli olevinaan?” hän kähisi lopulta.
”Sitä samaa kuin koripallokin”, Kuroko vastasi tuumailtuaan tovin. ”Riskinottoa, että sydän voi särkyä, mutta jos voittaa, voittaa yhdessä.”
Enempää sanoja ei tarvittu. Kagami vaikutti yhä hetken häkeltyneeltä, yritti kai sanoa jotain, mitä ei kuitenkaan koskaan saanut sanotuksi. Hetken aikaa Kurokosta tuntui samalta kuin ennen viimehetkillä syötettyä ratkaisevaa koria.
Kagamin huulet antoivat voiton.
