Nimi: Käytännön suojataikuus ja sen käytön vähätteleminen uteliaiden katseiden alla
Kirjoittaja: Annie B.
Ikäraja: K11 [ei niinkään tapahtumien vaan keskustelujen takia, en halua että viattomat ihmiset kärsivät tekstejeni takia.]
Tyylilaji: fluff, romance, vähän PWP [tässä tapauksessa tietenkin Plot? What Plot? - mielessä]
Paritus: Sirius/Remus
Yhteenveto: Pitkän suhteen kuluessa huolimattomuus ja varomattomuus on täysin luonnollista. Mutta Sirius Mustan ote ei lipsu.
Vastuuvapaus: Sirius, Remus ja muut henkilöt kuuluvat J.K. Rowlingille. Enkä saa kyhäelmistäni rahallista hyötyä. [What a shame..]
A/N: Tällä ficillä on pisin nimi [ja A/N] ikinä! Mutta tykkään siitä. :> Ja tykkäsin kirjoittaa tätä. Pitkästä aikaa kunnon fluffya, josta pidän itsekin ihan kunnolla, vähän niin kuin se ensimmäinen, jossa Remus melkein suuteli Siriusta. Tässä on myös vähän enemmän dialogia kuin yleensä minun ficeissäni. Osallistuu FF100:seen, jossa minulla on tämä nimenomainen paritus aiheenani.
J.K. on huomaamattaan tehnyt S/R:stä melkein canonia ja minä tartuin tilaisuuteen. Perustuu Feeniksin killasta löytämiini tällaisiin lausahduksiin:
"Harry ei muistanut Siriuksen olleen koskaan niin hyvällä tuulella, tämä jopa lauleskeli joululauluja ilmeisen riemuissaan siitä, ettei joutunut viettämään joulua yksin." ja "Sirius ja Lupin olivat antaneet Harrylle loistavan kirja-sarjan 'Käytännön suojataikuus ja sen käyttö pimeyden voimia vastaan."
Ja ennen kuin päästän teidät lukemaan, on pakko kysyä, että mikä ihme se viattomuuden vasta kohta ON? :D
086. Valinnat
Miehen arvilla merkittyä, alastonta keskivartaloa peitti ohut peitto. Vaaleat, karvoituksen peittämät sääret olivat nostettuna kohti kattoa ja paljasta selkää hieman kylmäsi, mutta mies ei välittänyt moisesta, vaan luki rauhassa eteensä avattua, tuoretta Päivän Profeettaa.
”Miksi minä olen aina se, joka joutuu paketoimaan lahjoja?” Siriuksen nyreä ääni kuului läheltä. Toinen mies istui lattialla keskellä joulupapereiden, lahjojen ja pakettinauhojen sekamelskaa. Miehellä oli päällään vanha, kulahtanut t-paita, josta oli vielä hahmotettavissa teksti Hard Rock Cafe. Paita oli jo vuosikymmeniä vanha, se oli löytynyt joskus nuoruusvuosina Pariisista.
”Koska sinulla on enemmän taiteellista silmää tällaisille asioille”, Remus totesi nostamatta katsettaan lehdestä.
”Sirius, eikö sinua ollenkaan epäilytä antaa Harrylle yhteistä lahjaa meiltä? Hän ei ole tyhmä ja osaa kyllä laskea yhteen yksi ynnä yksi.” Remus vilkaisi toista miestä nopeasti lehtensä takaa ja huomasi tämän lopettaneen ähellyksensä pakettien kanssa. Pian hänen katseensa kuitenkin liukui takaisin uutisiin.
”Harry on viaton 15-vuotias, hän ei voisi villeimmissä unissaankaan ymmärtää, että maailmassa on muitakin vaihtoehtoja kuin naiset.”
”Me tiesimme sen viattomina 15-vuotiaina.”
Sirius nousi lattialta ja istui Remuksen viereen sängyn reunalle. Hän nosti käden kulkemaan pitkin ihmissuden paljasta, vaaleaa selkää ja tunsi kuinka toinen värisi hieman sormien hellän kosketuksen alla. He olivat molemmat hetken hiljaa, eikä kuulunut muuta kuin molempien miehien tasainen hengitys ja lehden sivujen käännön aiheuttama pieni rapina.
”Me olemmekin harvinaisen älykkäitä yksilöitä. Enkä menisi sanomaan, että olimme 15-vuotiaina enää mitään pyhimyksiä.” Sirius virnisti leveästi ja kommentti sai Remuksen kääntymään selälleen, kohtaamaan animaagin iloiset kasvot.
”Puhu vain omasta puolestasi, Anturajalka, minä olin omasta mielestäni varsinainen enkeli vielä silloin, ainakin seksin saralla.” Sirius päästi ilmoille epäuskoisen, puoliksi tukahdetun nauruntyrskähdyksen ja Remuskin virnisti. Animaagi oikaisi itsensä ihmissuden viereen sängylle ja sysäsi lehden pois tieltä. Luiseva käsi harhautui nousemaan ruskeahiuksisen miehen kasvoille, viemään vallattomina roikkuvia suortuvia pois silmien edestä.
”Älä yritäkään, senkin tekopyhä ihmissuden poikanen. Minulle ainakin tulee mieleen muutamia ei-niin-kauhean-viattomia kohtauksia tyhjistä luokkahuoneista ja jopa yksi erittäin ei-viaton kohtaus valvojaoppilaiden kylpyhuoneesta. Pahoin pelkään, Kuutamoiseni, ettet sinä ollut 15-vuotiaana lähelläkään viatonta, päinvastoin, sinä olit viattoman vastakohta.” Siriuksen käsi, joka oli eksynyt jonnekin Remuksen vatsan kohdalle, pysähtyi. Animaagin kasvoille levisi mietteliäs ilme.
”Mikä on viattoman vastakohta?” Remus nauroi ja nosti kätensä antautumisen merkkinä. Sirius karisti mielestään viattomuudet sekä vastakohdat ja painoi huulensa väsyneen ihmissuden vielä naureskeleville huulille.
”Pitäisi varmaankin jo lähteä alakertaan, joku voi vielä tulla etsimään meitä. Voisi olla hieman vaikeaa selittää, mitä sinä teet minun huoneessani alastomana näin aikaisin aamulla. Tai mihin kellonaikaan hyvänsä.” Sirius puki päälleen, mutta kun hän kääntyi katsomaan Remusta, tämä makoili yhä sängyllä, aivan yhtä vaatteettomana kuin hetkeä aikaisemmin.
”Remus, senkin tohvelieläin, ala tulla sieltä.” Sirius naureskeli Remuksen mairealle ilmeelle, kun tämä venytteli tyynen rauhallisena, vetkutellen kuin mikäkin lapsi, ja heitti tätä tyynyllä.
”En tiedä, miten pysyn edes pystyssä koko päivän sen viimeöisen valvomisen jälkeen. En saanut nukuttua kuin pari tuntia.” Remus nousi vastentahtoisesti istumaan sängyn reunalle, mikä aiheutti valkoisen (kukilla koristetun ja varsin feminiinisen näköisen) peiton valahtamisen kokonaan hänen päältään.
”Tiedän, sillä minähän olin täällä pitämässä siitä huolta”, sanoi Sirius hymyillen.
”Muistithan sinä laittaa hiljennysloitsut oveen viime yönä? Olit varsin äänekäs, kuten yleensä, enkä usko, että haluaisit kummipoikasi kuulevan sinun voihkimisiasi ja huutojasi keskellä yötä. Meidän pitäisi olla huolellisempia, otteemme on lipsumassa.”
”Sinun ei pidä huolehtia siitä. Minun otteeni ei koskaan lipsu.” Remuksen avatessa oven ja astuessaan ulos Siriuksen huoneesta, varmistettuaan ensin, ettei kukaan olisi näkemässä sitä, hän oli melko varma tuntevansa pienen, mutta silti viivyttelevän, hipaisun takapuolellaan.
Remus istui lukemassa kirjaa pöydän ääressä tyhjässä keittiössä. Pöydällä oli puoliksi tyhjä teepannu ja hänen kädessään punainen teekuppi. Jostain hänen yläpuoleltaan, ehkä seuraavasta kerroksesta, oli jo jonkin aikaa kantautunut joululaulujen hilpeätä ja epävireistä laulantaa. Remusta nauratti hänen huomatessaan, että ennen niin kirkasääninen, tenori, Sirius oli muuttunut matalaääniseksi baritoniksi.
Remus hätkähti ajatuksistaan takaisin todellisuuteen, kun Siriuksen oman sovituksen kappaleesta ’Let it Snow’ äänenvoimakkuus kasvoi huolestuttavasti ja mies itse ilmestyi oviaukkoon. Tummahiuksisen miehen kasvoja kaunisti leveä hymy ja tämän koko olemus huokui hyväntuulisuutta.
”Sirius, sinun täytyy pyyhkiä pois tuo typerä virne naamaltasi, sinähän paljastat meidät ylitsepursuavalla iloisuudellasi”, Remus sanoi ja hymyili hänkin ja jatkoi. ”Teetä?”
Sirius istui Remuksen viereisellä tuolilla ja siemaisi kuumaa nestettä sisäänsä, ennen kuin vastasi hetken hiljaa paikallaan istuneelle ihmissudelle.
”Kukaan ei ikinä kykene arvaamaan iloisuuteni syytä. Ron tuli minulle juuri puhumaan siitä, että hänestä on mukavaa nähdä minut näin iloisena ja, että hänestä oli oikea ratkaisu viettää joulua täällä, ettei minun tarvitse olla yksin. Hän luulee, että olen ylipirteä, koska täällä on paljon ihmisiä, ja niin luulevat muutkin.”
”Ronald Weasley ei olekaan mikään terävänäköisin nuori tässä talossa. En lainkaan ihmettelisi, vaikka Hermione, tai jopa kaksoset, tietäisivät meistä. Ja eikö sinusta sitä paitsi ole mukavaa, että Harry ja muut viettävät joulua täällä kanssasi.”
”Tottakai on, mutta se vie mahdollisuuteni viettää kunnon joulun, vaatteitta, erään tietyn ihmissuden kanssa.”
Tämä toteamus sai Remuksen tyrskähtämään hieman, mutta Sirius jatkoi tyynenä teensä hörpiskelyä.
”Vaikka Ron ei heti paljastaisikaan meitä, voisit silti hieman rajoittaa noita touhujasi. Kohta olet varmaankin valmis hyppelemään kaksi porrasta kerrallaan ja laulamaan samalla siitä, kuinka sinä sait viime yönä kiimaiselta ihmissudelta.”
”Tarkoitat varmaankin, että kuinka sain viime yönä kiimaiselta ihmissudelta aika monta kertaa useammin kuin kerran? Älä huoli, ehkä kykenen pitämään sen vielä hetken sisälläni.” Siriuksen virne oli leveämpi kuin koskaan, kun hän oviaukon tyhjyyden tarkistettuaan kumartui suutelemaan naureskelevaa Remusta.
Joulupäivän valjetessa Remus Lupin heräsi varsin epämiellyttävästä asennosta päämajan tomuisen olohuoneen vanhalta sohvalta. Hetken viivyteltyään hän antoi itselleen luvan avata silmänsä ja tarkastella huonetta. Kello ei voinut olla vielä kovinkaan paljoa. Silmäillessään huonetta hänen katseensa kiinnittyi läheisessä nojatuolissa istuvaan Siriukseen.
”En kehdannut herättää sinua eilen siihen simahdettuasi.” Siriuksen kasvoilla jo muutaman päivän viipyillyt hymy ei vieläkään näyttänyt häviämisen merkkejä, päinvastoin, hymy näytti, jos mahdollista, vieläkin leveämmältä ja hilpeämmältä. Remus koukisti suoristetut jalkansa ja sai näin Siriuksen siirtymään sohvan jalkopäähän. Animaagi nosti kätensä ihmissuden poskelle ja tunsi kuinka toinen painoi sileää pintaa tiukemmin kättä vasten.
”Hyvää joulua, Kuutamo”, kuului hiljainen kuiskaus. Remus, joka oli sulkenut uudelleen silmänsä, ei vastannut mitään, vaan nautti tunteesta, jonka hyväilevä käsi hänen poskellaan toi. Kumpikaan ei halunnut rikkoa hetkeä, joka oli muodostunut, eikä kummankaan tarvinnut, sillä olohuoneen ulkopuolelta alkoi kuulua hälinää ja pian ovi jo avautuikin.
Siriuksen käsi viipyili paikallaan hetken tarkoitettua kauemmin. Sisään astuivat Ronin ja Harryn vanavedessä kaksoset, Hermione, rouva Weasley sekä Tonks. Kaksi ensimmäistä olivat liian keskittyneitä keskusteluun ja sylissään oleviin muutamiin lahjoihin, jotta he olisivat huomanneet mitään, mistä Remus oli kiitollinen, mutta Hermione tuntui luovan merkitsevän katseen Siriukseen ja Remus näki Tonksin tuijottavan hänen poskeaan, sitä kohtaa missä Siriuksen käsi oli hetki sitten ollut, ja tämän epäileviltä kasvoilta oli havaittavissa tukahdettu älähdys. Remus käänsi katseensa Harryyn keskittyäkseen paremmin tämän vuolaisiin kiitoksiin.
”Tämä on todella mielenkiintoinen kirja!” Harry selitti käännellen uuden kirjansa sivuja ja lisäsi perään vielä yhden kiitoksen. Poika nosti hymyilevät kasvonsa ja lähetti kummisedälleen ja Remukselle iloisen katseen. Tämä sai myös rakastavaiset vaihtamaan naureskelevat katseet ja ihmissusi olisi voinut vannoa, että animaagin käsi nyki kohti hänen kättään. Vaaleat sormet eivät koskaan kuitenkaan kohdanneet hänen pitkiä sormiaan, vaan jäivät nytkähtelemään kummallisesti jonnekin keskivaiheille. Remus nosti katseensa käsistä ja katsoi hymyillen tummahiuksista miestä. Sirius Mustan ote ei koskaan lipsunut.
A/N2: Kommentit ovat minulle kuin Viisasten kivi Voldemortille, joten niitä saapi laittaa. :>
//destine muokkasi ikärajan otsikkoon
