Title: Tuskaisen läsnä
Author: LordPuhdemort
Beta: Kivikausi
Pairing: Kalkaros/Harry
Rating: K-11
Genre: Angst, deathfic, songfic
Disclaimer: Rowling omistaa hahmot ja paikat sekä Apulanta kappaleen
Summary: Astuessaan sisälle taloon, Kalkaros katsoi ympärilleen, kuin anoen apua elottomilta esineiltä. Kuin joku niistä olisi voinut estää sen, mitä tulisi tapahtumaan. Mutta kaikkialla pysyi hiljaisuus, joka vihloi miehen korvissa. Se muistutti siitä, millaista tulisi olemaan, kun hän olisi tehnyt sen, mikä tekisi Kalkaroksesta hirviön. Pedon, joka ei säästänyt edes rakkaintaan.A/N: Jep, löysinpäs tuolta tietokoneen syövereistä tällaisenkin. Ficci on kirjoitettu Apulannan Armo-kappaleesta, jonka voi kuunnella
tästä. Melkeinpä voisin suositella laittamaan sen soimaan taustalle. Lyriikat liitän loppuun.
Ficci osallistuu myös
FF100:aan sanalla
sade.Tapa Potter. Se kaikui Kalkaroksen päässä taukoamatta, jättämättä häntä rauhaan.
Tapa Potter ja tee se mahdollisimman tuskallisesti. Hän oli koettanut siirtää sen ajatuksissaan sivuun, mutta se pongahti aina esille, vaikeuttaen Kalkaroksen hengittämistä. Vaikka hän kuinka yritti lykätä vääjäämätöntä, se häilyi taustalla kuin uhkaavat ukkospilvet. Se ei mennyt pois.
Sade yltyi kastellen Kalkaroksen läpimäräksi, mutta mies itse ei sitä huomannut. Hän käveli ilmeettömänä sateen tummentamaa katua pitkin Kehrääjänkujalle. Paikkaan, joka sen illan jälkeen ei olisi enää entisellään. Siitä tulisi näyttämö, joka todistaisi, kuinka Kalkaros joutuisi kohtaamaan painajaisensa, josta oli yrittänyt herätä. Se näkisi teon, joka veisi sen viimeisenkin hyveen, joka miehessä oli vielä jäljellä.
Astuessaan sisälle taloon, Kalkaros katsoi ympärilleen, kuin anoen apua elottomilta esineiltä. Kuin joku niistä olisi voinut estää sen, mitä tulisi tapahtumaan. Mutta kaikkialla pysyi hiljaisuus, joka vihloi miehen korvissa. Se muistutti siitä, millaista tulisi olemaan, kun hän olisi tehnyt sen, mikä tekisi Kalkaroksesta hirviön. Pedon, joka ei säästänyt edes rakkaintaan.
Kalkaros tiesi liian hyvin, ettei vaihtoehtoja ollut, vaikka niitä oli yrittänyt miettiä. Kukaan ei pystyisi estämään tulevaa. Miehen oli ollut turha edes puhua asiasta muille, sillä pimeyden lordi varmistaisi, että hän oli todella tappanut Harryn haluamallaan tavalla. Tuska kaapi jo valmiiksi Kalkaroksen sisintä, kun hän mietti sitä, että joutuisi elämään kaiken uudelleen myöhemmin.
Mies riisui märän viittansa pois ja laski sen tuolin selkänojalle. Kalkaros sytytti takkaan valkean, joka lämmitti hiljalleen kosteaa asuntoa. Kalkaros yritti pitää kiinni pienistä asioista, jotka eivät muistuttaneet tulevasta. Hän oli kuin mikään ei vaivaisi. Niin oli helpompi sietää syyllisyys ja kipu, jotka jäytivät sisintä, kuin mato omenaa, jättäen koloja jälkeensä.
Kalkaros sulki silmänsä ja antoi takkatulen lämmittää kasvojaan, joissa vuosien saatossa tulleet uurteet syventyivät entisestään. Niissä näkyi julmuus, joka tulisi huipentumaan sinä iltana.
Kuinka helppoa olisikaan ollut ottaa yksi taikajuomapulloista ja juoda se. Silloin olisi päässyt karkaamaan velvollisuudestaan. Mutta Kalkaros ei halunnut olla pelkuri. Hänen olisi toteltava käskyjä. Mies yritti kovettaa itsensä. Ei sota yhtä miestä kaipaa. Mutta kun se yksi mies sattui olemaan rakas, karisi kaikki kovuus pois. Ei ollut helppoa huijata itseään, sen Kalkaros sai huomata.
Mies kuuli ovelta hennon koputuksen. Hän yritti viivytellä, sillä Kalkaros ei halunnut kohdata kohtaloaan. Sitä vihreää silmäparia, joka aina niin hellästi katsoi häntä, antaen luvan paeta todellisuudesta, joka sattui heihin liikaa. Se silmäpari sai Kalkaroksen unohtamaan, kuka hän oikeasti oli.
Mies käveli ovelle ja avasi sen hitaasti. Kalkaros kohtasi hämmentyneen katseen, joka hetken aikaa sai lämmön vilahtamaan viimeisiä lyöntejä lyömässä olevan sydämeen. Nuori mies laski kaapunsa hupun alas ja siirtyi sisälle, hymyillen lämpimästi Kalkarokselle. Se sai miehessä aina vain suuremman kivun aikaan. Miten hän ikinä pystyisi jatkamaan elämäänsä, tietäen, että oli tuhonnut jotakin sellaista, joka oli arvokkaampi kuin kaikki maailman aarteet yhteensä.
”Severus”, Harry sanoi katsoen Kalkarosta. ”Onko kaikki hyvin? Näytät niin poissaolevalta.”
Ei, hän ei ollut kunnossa. Jokainen huolestunut katse, jonka nuorempi mies loi Kalkarokseen, oli kuin tuhat kidutuskirousta. Jokainen niistä katseista paljasti täyden luottamuksen ja kiintymyksen, joka oli vilpitöntä.
Kalkaros kosketti Harryn otsaa, seuraten sormillaan hiusten hentoa linjaa. Hän yritti välttää katsomasta smaragdinvihreitä silmiä, jotka tappoivat miestä pienen palan kerrallaan.
Kalkaros tunsi jälleen sen tyhjyyden ympäröivän itseään, joka oli jo vuosia ollut hänen kanssaan, kunnes oli löytänyt jotakin, mikä sai sen lähtemään pois. Mutta pian se syykin olisi mennyt. Ikuisiksi ajoiksi.
”Harry, katso peiliin. Näetkö saman kuin minä?” Kalkaros sanoi karhealla äänellä osoittaen suurta peiliä eteisessä. Mies halusi nuoren miehen tietävän hänen tunteensa, sillä Kalkaros ei pystyisi sanomaan niitä ääneen. Se oli liian tuskallista, kun hän tiesi, ettei voisi niitä sen illan jälkeen enää ilmaista. Hän ei voisi koskaan vetää Harrya kiinni itseensä ja tuntea, kuinka toisen läsnäolo sai unohtamaan kaiken kurjuuden ympäriltä.
En näe mitään. Paitsi meidät kaksi", Harry sanoi ymmällään, katsoen Kalkarosta.
”Etkö voisi sanoa, mikä sinun on? Pelotat minua.” Hän käänsi päänsä Kalkaroksen suuntaan, yrittäen löytää vastauksia täydellisen ilmeettömyyden takaa. Mutta mies ei halunnut Harryn näkevän niitä. Se olisi tehnyt kaikesta vain hankalampaa kuin se oli jo.
”Halusin sinun vain näkevän, kuka todella olet. Haluan, että tiedät sen, mitä minä näen sinussa", Kalkaros sanoi ja ujutti kätensä huomaamattomasti kaapunsa taskuun, jossa taikasauva oli. Hän ei voisi enää kauempaa yrittää välttää väistämätöntä. Mies oli pahoillaan siitä, ettei voinut muuta. Kalkaros oli umpikujassa, josta ei ollut pääsyä muulla tavoin pois. Hän oli pahoillaan siitä, että Harry kuolisi luullen, ettei mies välittänyt hänestä. Luullen, että Kalkaros oli käyttänyt häntä vain hyväksi.
Harry, olen pahoillani", mies melkein kuiskasi, sulkien viimeiset inhimillisyyden rippeet mielestään. ”Minulla ei ole muita vaihtoehtoja.” Kalkaros osoitti taikasauvallaan nuorta miestä, jonka silmät olivat täynnä sokeaa luottamusta ja ihmetystä.
”En ymmärrä. Mistä sinä olet pahoillasi?” Harry kysyi hämmästyneellä äänensävyllä.
Mies ei vastannut mitään, vaan lähetti punaisen valosuihkun häntä kohden. Kalkaros halusi sulkea silmänsä näyltä, joka oli hänen edessään. Harry kouristeli ja huusi tuskissaan lopettamaan. Mutta mies ei voinut. Oli turhaa enää viivytellä. Oli saatava kaikki päätökseen, vaikka hän ei niin halunnut. Kalkaros ei halunnut luopua siitä, mikä oli hänelle tärkeää ja rakasta. Hän olisi vain halunnut säilyttää kaiken sellaisena kuin se oli ollutkin. Oliko se liikaa pyydettyä?
Kalkaros sulki silmänsä väkipakolla, eikä ajatellut enää sitä, mitä juuri teki. Hän sulki korvansa, jotta ei kuulisi Harryn tuskaista huutoa. Mutta mies ei voinut estää itseään tuntemasta samaa kuin hän. Kalkaros tunsi kaiken, jokaista kidutusta myöten ja hän toivoi, että voisi antaa pian sen armahduksen, joka päättäisi kaiken.
Kalkaroksen silmien edessä vilahtivat kaikki ne yhteiset hetket, jotka hän oli kokenut hänen kanssaan. Mies tunsi vieläkin ihollaan kaikki ne arkailevat, mutta kokeilevat kosketukset, jotka puhuivat omaa kieltään. Hän muisti jokaisen sanan, jotka he olivat lausuneen toisilleen, maatessaan sylikkäin. Jokainen muisto satutti, halusi Kalkaros sitä tai ei. Mutta kysyikö joku, halusiko hän niin?
Harryn ääni vaimeni tuskaisiksi hengenvedoiksi. Hikipisarat ja kyyneleet kimmelsivät nuoren miehen kalpeilla kasvoilla ja sen nähdessään Kalkaros itki sisällään tuskaa, sekä itsensä että Harryn puolesta. Mutta hänen piti vielä odottaa hetki, jotta saisi tarpeeksi näytettävää pimeyden lordille. Kuinka Kalkaros vihasikaan sillä hetkellä velhoa, joka tuhosi kaiken hyvän. Kuinka hän olisi toivonutkaan, että Voldemort olisi ollut Harryn paikalla.
Kalkaros tunsi vihan kuohahtavan ja refleksin omaisesti vihreä valo lähti Harryn suuntaan, hiljentäen asunnon kuoleman hiljaiseksi. Mies tunsi olonsa turraksi ja tyhjäksi katsoessaan nuorta miestä, jonka vihreät silmät katsoivat lasittuneina tyhjää, näkemättä koskaan tätä maailmaa.
Menetyksen tajuaminen sai Kalkaroksen sisimmän särkymään pieniksi palasiksi ja ainoana jäljelle jääneenä ajatuksena olisi kosto. Hän kostaisi vielä kaiken. Mies kostaisi Harryn ja itsensä kokemat vääryydet. Se sai Kalkaroksen päättämään, että vielä ei ollut hänen aikansa. Ei vielä.
Armo
Minut ympäröin tyhjyydellä jotta voisin nähdä
Jotta oppisin itse mitä tunnen
Ja tietäisin sen
Nyt on mentävä yksin
Kulkee pitää ilman varjoo
Osan jäätävä taakse jotta toinen voi loppuun löytää
Tätä hetkeä kartoin,
Tätä väistin,
Tätä niin pelkäsin
Sen on tultava loppuun
Nyt on aika
kertosäe:
Viimeiseen tiimaan
Tähän päättyy paljon hyvää
Paljon kaunista
Jonka raajat kuolleet on
Tän täytyy mennä näin
Vaikka tahtoisin kieltää
Koittaa säilyttää
Mutta tiedän et on turhaa
Armoo viivyttää
Pahat enteet hiljaisuuden kaiken täyttää
Niin tuskaisen läsnä joka hetki vaikka pään pois kääntää
Vaikka sulkisi silmät kuva
Säilyy eikä mee minnekään
Muttei silti tule luo vaan tuijottaa tuijottamistaan
Tämä tie meidät kaataa
Ei voi jatkaa
Ei voi olla näin
Sen on tultava loppuun
Nyt on aika
kertosäe (2x)
