Nimi: Imurin huoltoa ja kovaa kaupankäyntiä
Kirjoittaja: Sokerisiipi
Ikäraja: K-11
Tyylilaji: slash, fluffyhattara, kesähömppä
Paritus: Eeli/Tino
Haasteet: Fluffy10, Originaali10 #3 ja Gotta love lokakuu!
A/N: Kivaa kirjoittaa raapaleiden sijaan kunnon one-shotti! Jes, tuntuu hyvältä. Näistä kun söpöilen aina hyvin mielelläni ^^ Sijoittuu ajallisesti kesäloman loppuun ennen poikien abivuotta. Ja oudot otsikot kunniaan :D
Imurin huoltoa ja kovaa kaupankäyntiä
Mä olin just ajanut Tourulan sillan yli, kun mun puhelin soi. Otin oikealla kädelläni tukevamman otteen pyörän ohjaustangosta ja vasemmalla kalastin kännykän shortsien taskusta. Vaikka oli ilta, elokuun aurinko paistoi yhä kirkkaasti ja mun piti hetki tihrustaa aurinkolasien takaa, että kuka soitti. Hahmottaessani t:n, mua alkoi hymyilyttää.
”Moi”, sanoin painaessani vihreää luuria.
”Sä oot myöhässä”, Tino sanoi tervehdyksen sijaan. Kohotin kulmiani. Ai jaa mitä? Sekö muka oli sitten ajoissa? Ei varmana ollut. Oli enemmänkin sääntö kuin poikkeus, että Tino oli tyyliin vasta lähdössä silloin kuin olisi pitänyt jo olla tapaamispaikalla. Jätkällä yksinkertaisesti vain oli tajuttoman liukuva ajankäsitys eikä se tuntunut ottavan mitään paineita siitä. Olin tottunut siihen ja siten annoin myös oman aikatauluni joustaa, koska täsmällisyys meni Tinon kohdalla ihan hukkaan.
”Älä jätkä kuseta”, tuhahdin sille. ”Säkö muka jo oot siellä?”
”Jep!” Tino hihkaisi ja tosiaan, puhelun taustalta kuului ihmishälinää. ”Ai että. Tää on tosi kivaa. Sä oot myöhässä ja mä oon ajoissa.”
Linjan toisesta päästä kuului hihitystä ja mä pyörittelin silmiäni.
”Onnittelut sitten vaan”, sanoin hyvin sarkastiseen sävyyn. ”Viivyttelenkö vielä hetken, niin saat oikein kunnolla rypeä tässä harvinaislaatuisessa vahingonilossasi?”
”Muru”, Tino henkäisi ja mua hymyilytti luvattoman paljon joka kerta, kun se murutteli mua. Se ei tehnyt sitä säännöllisesti. Silloin tällöin vain, mutta juuri siksi sillä sanalla – vitsinä tai ei – olikin muhun niin suuri vaikutus. Se kuulosti vain niin erityiseltä Tinon suusta lausuttuna. Muista hellittelynimistä mä en vakiokäytössä juuri perustanut. Ne ei vaan sopineet meille. Murukin vain yksittäisinä hippusina siellä täällä. ”Älä viitti. Mä en tykkää odottamisesta. Tykkään enempi siitä, kun muut odottaa mua.”
”Luonnollisesti”, huokaisin ja pysäytin pyörän liikennevaloihin. ”Kun oot kerta tommoinen narsistinen diiva.”
Väite totta kai oli tahallisen absurdi, koska Tino oli kaikkea muuta. Se oli vähän epätäsmällinen, höntti ja parantumaton sähläri, mutta vastapainoksi se oli avoin, epäitsekäs ja välitön. Tino ei diivailisi edes vahingossa. Se siinä olikin niin ihanaa. Aito teeskentelemättömyys. Sellaisia ihmisiä tosiaan oli harvassa ja mä tunsin itseni käsittämättömän onnekkaaksi, kun olin saanut sellaisen vierelleni. Sitä ei saanut pitää itsestäänselvyytenä enkä mä pitänytkään. Oli totta, että mulla oli Tino, mutta mä aioin myös pitää sen tässä mun vieressä, iloisena ja onnellisena. Mun kaksossisko, Nella, kutsui sitä parisuhteen huoltamiseksi, mutta ”huoltamisella” oli älyttömän kolkko kaiku. Kuin puhuisi jostakin imurista. Mä mitään vittu mun parisuhdetta huoltanut. Pidin sen vain kunnossa, elossa ja toimivana. Tino antoi luonnollisesti oman panoksensa, ja se teki sen tietoisesti. Ei meidän tarvinnut hirveästi ponnistella. Meidän suhteen alku oli ollut vähän kivinen, mutta nyt meillä meni tosi hyvin enkä mä ikinä muistanut olleeni niin onnellinen kuin nyt.
”Mä oon siellä viiden minsan päästä”, lupasin poikaystävälleni ja potkaisin vauhtia, kun vihreät välähti. ”Koeta kestää.”
”Ehkä mä selviän”, Tino hymähti. ”Oon Kompassilla tai ainakin tässä lähistöllä. Pakoilen noita tyyppejä, jotka värvää uusia kuukausilahjottajia ties mille järjestöille. Onneksi menen vielä alle kahdeksantoistavuotiaasta.”
”Sä oot niin pikkanen”, kiusasin sitä. ”Pieni ja aivan mahdottoman suloinen pojanketale. Kysyikö ne sulta, että missä äiti on?”
”Haistapa kuule paska”, Tino sanoi aivan tyyneen sävyyn ja mua nauratti. ”Kun näen sut, sun on paras hyvittää tuollainen ilkeily ja kunnolla.”
”Suukotan sut pyörryksiin”, lupasin auliisti.
”Ajattelin enemmänkin, että maksat kaiken, mitä haluan ostaa”, Tino sanoi ja äänestä kuulin, että se virnuili. ”Ja sitten sinä saat suukon. Pienen ja siveellisen. Muiskis.”
”Jaa, sinä olet sittenkin rahan perässä? Aika moraalitonta”, kommentoin. ”Ja jotenkin pervoa. Alatko kohta laskuttaa seksistäkin?”
”Nääh, elelen vaan sun siivellä. Seksi on kiva plussa”, Tino sanoi iloisesti.
”Sinäkö siveellinen?” pärskähdin. ”Paskanmarjat.”
”Aina saa yrittää”, Tino hymähti. ”Heei, mä nään sut!”
Olin tullut keskustaan tai oikeastaan sen alapuolelle. Suoraan ylöspäin, Sokoksen ja Forumin välistä, meni loiva ylämäki, joka oli autotonta vyöhykettä. Se avautui ylempänä sivuille luoden neljä suuntaa. Siinä, rakennuksien välissä ja risteyksen keskellä, oli kiveen hahmoteltu iso kompassi. Se oli tyypillinen tapaamispaikka. Se oli kirjaimellisesti keskustan sydän. Kompassin lähellä oli kaikki. Toisaalta keskusta olikin niin pieni ja tiiviiseen pakattu, ettei ihmekään. En nähnyt Tinoa, koska se oli niin kaukana, mutta en uskonut sen kusettavan.
”Tuu sitten tänne”, komensin sitä. ”Mun pitää vielä parkkeerata pyörä.”
”Että sä oot hidas”, Tino huokaisi ja oli mun vuoro haistatella sille. ”Mutta mä tykkään susta silti.”
”Tuu tänne todistamaan se”, huikkasin ja suljin kännykän, että saisin viimeinkin käsitellä pyörää kaksin käsin. Etsin vapaan telineen ja aloin säätää metallisen irtolukon kanssa. Kuulin Tinon askeleet. Lukko naksahti juuri sopivasti, kun se oli perillä. Kohotin katseeni, riisuin aurinkolasit ja mun kehon läpi hulmahti suloisen lämmin tunne, kun näin Tinon.
Koska loppukesä oli jatkanut heinäkuun lämpöä helteen suhteen, se oli pukeutunut raidalliseen, siniharmaaseen t-paitaan ja farkkuihin. Katupölyä hengittäneet kengät olivat yhtä suttuiset kuin aina ennenkin. Tino oli ollut tosi ruskettunut jo kesän alussa, mutta nyt se olisi voinut mennä ulkomaalaisesta tummanruskeiden hiuksien ja pehmeänruskean ihonsa ansiosta. Ruskeilla silmillä se varmaan olisikin mennyt, mutta Tinon silmät olivat vihreät, vaaleat ja eloisat, ja kyllä sillä ihan selvästi oli suomalaisen pojan kasvot. Ne olivat söpöt ja veikeät. Vaikka Tino joskus vähätteli itseään, niin mulle se ei olisi voinut olla eikä sen tarvinnutkaan olla paremmannäköisempi. Rakastin sitä lähes kivuliaan lujaa. Joka kerta kun näin sen, mun tunteet tuntuivat vain vahvistuvan, ja juurtuivat tiukemmin mun sydämeen, jonne Tino oli muuttanut asumaan. Hymyilin ja suoristauduin pyöräni vierestä.
”Mitä sä tuijotat?” Tino kysyi ja kohotti kulmiaan.
”Kai sitä saa näkymää ihastella?” hymähdin. Tino huokaisi ja viittoi itseensä kärsimättömin elein.
”Ootko ihastellut jo tarpeeksi? Mä haluaisin ihan oikeesti käydäkin jossain”, se sanoi yllättävän kipakasti. Odottelu oli näköjään vaikuttanut sen mielialaan.
”Nytpä tiiät, miltä musta tuntuu joka kerta, kun ootan sua”, huomautin Tinolle, joka pyöritteli silmiään.
”Eeli, tasaväkisyyden kiistämätön kuningas. Lopeta, en jaksa kuunnella sun saarnoja”, Tino tuhahti. ”Etkä edes tervehtinyt kunnolla.”
Onneksi se päätti itse korjata asian. Tino kietaisi kätensä mun harteiden ympärille ja kiskaisi lähemmäs. Suljin silmäni ja me suudeltiin. Ei se sentään ollut Tinon lupaama pieni ja siveellinen suukko, mutta ei me julkisesti pahemmin imuteltukaan. Se oli lyhyempi ja kevyempi eikä se antanut juurikaan mahdollisuuksia syventää sitä. Ei se mua haitannut. Suudelma kuin suudelma Tinon huulilta oli tarpeeksi. Parempi oli Tinon kasvot suudelman jälkeen. Se riemukas, onnellinen hymy, joka sai sen kasvot loistamaan. Hymyilin takaisin, ja mä tiesin, että me näytettiin rakastuneilta idiooteilta, mutta ihan sama. Oli aika kivaa olla rakastunut idiootti.
”Missä sä haluat käydä?” kysyin Tinolta, kun me jatkettiin ylemmäs, pois pyöräparkeilta, takaisin kohti Kompassia ja kauppoja.
”No itse asiassa, kun sä olit vielä tulossa, mä ehdin jo käydä kaikkialla, missä halusin”, Tino sanoi ja virnisti anteeksipyytävästi, kun katsoin sitä pahasti. ”Mutta kaupat menee muutenkin kohta kiinni. Mitäs sanoisit, jos haetaan jotain hyvää ja mennään jonnekin muualle?”
”Onks sulla jokin paikka mielessä?” kysyin, kun me käveltiin Sokoksen liukuovista sisään, ohitettiin Alko ja käännyttiin oikealle, mistä pääsi ruokakauppaan.
”Noup, mutta mitä väliä sillä paikalla on? Etkö sä nyt nauti mun seurasta muutenkin vai ootko jo kyllästymässä muhun?” Tino kysyi ja tiesi takuulla kyselevänsä tyhmiä. Ajattelin tahallani vastata tyhmiä takaisin.
”Pahoin pelkään”, vastasin syvällä hautajaisäänellä. ”Sussa ei ole enää mitään kiinnostavaa. Kaikki on jo nähty. Hohhoijaa.”
Tino nauroi, tyrkkäsi mua ja pakeni hyllyjen väliin. Enkä mä epäröinyt hetkeäkään, kun juoksin sen kiinni ja tartuin sitä vyötäisiltä. Tinon pehmeä ja makeahko tuoksu ympäröi mut ja mun nenä oli siitä erittäin mielissään.
”Eeli, ei, apua”, Tino hihitti, kun yritti vapautua mun otteesta ja kiemurteli entistä lujemmin, kun puhalsin sitä korvaan. Hymyilin sen niskaa vasten, suukotin ja päästin sen irti. Tino kääntyi katsomaan mua vihreissä silmissään huumaavan lämmin katse.
”Lapsettaako sua ihan pikkuisen?” se tiedusteli päätään kallistaen. Virnistin.
”Pikkuisen”, myönsin. ”Ja suako sitten ei lapseta?”
”Miltä näyttää?” Tino nauroi. ”Halusin vaan varmistaa, että sulla on samanlainen fiilis päällä.”
”Sun kanssa ei ole liiemmin vaihtoehtoja”, naurahdin.
”Törkimys”, Tino sanoi ja tyrkkäsi mua taas. ”Osaan mä olla vakavaakin seuraa niin halutessani.”
”Älä suotta vaivaudu. Oot ihana just noin”, sanoin ja tarkoitin sanojani. Tino vilkaisi muhun.
”Niin säkin”, se hymähti ääni tajuttoman pehmeänä. Räpäytin silmiäni ja hymyilin häkeltyneenä. Rakastin Tinoa niin älyttömästi, etten pystynyt oikein edes käsittelemään sitä tunteiden sekamelskaa, jonka se sai mussa aikaan ja vieläpä niin vähällä vaivalla. Se oli käsittämätöntä, typerää ja hullua, mutta se myös teki mun päästä kevyen eikä mikään paha tuntunut niin pahalta, kun olin Tinon kanssa. Kaiketi se oli kaiken sen hulluuden arvoista. Mielihyvä rinnassa liekehtien annoin Tinon koota syliinsä kaikkea hyvää, mitä se tarvitsi tyydyttääkseen makeanhimonsa. Kassalla se kuitenkin teki temppunsa. Kun kassaneiti sanoi hinnan, Tino katsahti muhun, hymyili viattomasti ja katsoi mua niillä tajuttoman kauniilla, keväänvihreillä silmillään.
”Etkös sä luvannutkin maksaa?” Tino muistutti ja väläytti hampaitaan, kun sen suu levisi suloiseen ja valloittavaan hymyyn. Se hymy vei mut aina mennessään ja sai tekemään typeriä asioita. Tässä sitä taas mennään, oli viimeinen järkevä ajatukseni ja seuraavaksi kaivelinkin jo lompakkoani.
”Jäät kyllä velkaa tästä”, tuhahdin koodia naputtaessani, kun Tino pakkaili herkkuja pieneen, läpinäkyvään muovipussiin. Se vain naurahti.
”Mä tarkoitan sitä”, sanoin totisempaan äänensävyyn, kun me lähdettiin kassoilta. ”Eikö sua oikeasti hävetä panna mua maksumieheksesi?”
”Hmm”, Tino hymisi, kietaisi toisen kätensä mun vyötäisille ja kuiskasi mun korvaan. ”Sopiiko, että maksan luonnossa?”
Se liu’utti kättään alemmas ja puristi mua napakasti takapuolesta, oikein hävyttömästi ja vielä julkisella paikalla! Sitä Tino ei ollut aikaisemmin tehnyt ja mun kurkusta karkasi tahaton henkäisy. Tino nauraa hykersi mun korvaa vasten ja siirsi kätensä takaisin mun vyötäisille kuin se olisi pitänyt sen siellä koko ajan. Mun niskassa kulki kuumia väreitä. Piti oikein hillitsemällä hillitä halu painaa Tino saman tien seinää vasten ja lukita se siihen, kunnes mä olisin härnännyt sitä omalla tavallani ja saanut vuorostani sen sekaisin. Ne leikit oli kuitenkin säästetty yksityisempiin hetkiin ja mun pitäisi malttaa mieleni. Ja ehkä näpäyttää Tinoa hiukan.
”Aika alhaista tuollainen”, kommentoin ihan vakavalla naamalla ja vetäydyin irti sen otteesta. ”Tiäkkö mitä?”
”No?” Tino kysyi, melkein jo huolissaan siitä, että oli toiminut väärin. Sen kasvoilla näkyvä orpo hämmennys kruunasi mun näpäytyksen. Sallin itseni virnistää leveästi ja kumarruin kuiskaamaan vuorostani sen korvaan:
”Kaupat tuli.”
