Isfet, ihanaa että tulit kommentoimaan! Kiva, jos tykkäät tästä vaikket normaalisti tykkääkään Hermansysta
En tiedä onko nää osat enää ihan niin loogisia, mutta, no, ehkä näistä saa jotain irti!
Arte, musta tuntuu, että Pansy on niin takertunut Hermioneen, että siksi hän ei edes uskalla ajatella, että mitä jos Hermione ei palaakaan. Ehkä Pansysta tuntuu, että hän on vihdoin päässyt vähän omille jaloilleen Hermionen avulla, ja pelkää, että romahtaa taas, jos Hermione ei tulekaan takaisin. Nyt voit antaa lisää sydämiä koska tätä tulee nyt LISÄÄ <3
A/N: Noniin, tässä nyt vikat! Kuten jo aiemminkin sanoin, tässä kohtaa aikamuoto taas vaihtuu, raapaleessa 11, kun Pansy pääsee elämässään eteenpäin.
(Oikeasti kirjoittaja koittaa vain selittää jotenkin järkevästi sitä, että paikoitellen eri aikamuodoissa kirjoittaminen tuntui luonnollisimmalta...)9
Keskiviikko ei ala yhtä hyvin. Pansy ei jaksa nousta sängystä, aamupala ei maistu. Hermionen jättämän suklaakonvehdin Pansy syö vasta nyt, mutta se ei tuo lohtua, ei ainakaan niin paljon kuin hän oli toivonut. Jossain vaiheessa päivää nainen onnistuu raahautumaan kauppaan, ostamaan paketillisen konvehteja ja istuutumaan sohvan nurkkaan syömään niitä. Muuta hän ei koko päivänä saa aikaiseksi.
Torstaina Pansy istuu suihkussa tunteja, antaa veden valua hiuksilleen ja huuhtoa pahan olon hänen yltään. Vaikka ei sitä voi pois huuhtoa. Hermionen lähtö on vaikeaa, eikä Pansy voi kieltää sitä. Hän ei edelleenkään ole saanut lähetettyä kirjettä, eikä Hermionesta ole kuulunut mitään.
Perjantaina Pansy ei pääse edes ylös sängystä. Ei ennen kuin ovi kolahtaa auki ja painuu sitten kiinni. Silloin Pansy ryntää eteiseen ja kapsahtaa halaamaan Hermionea ennen kuin nainen pääsee edes kunnolla sisään. Kyyneleet kastelevat Pansyn posket ja Hermionen olan, kun Pansy itkee onnesta.
“Minulla oli niin ikävä”, Pansy kertoo hartioiden hytkyessä itkusta. Hermione vain pitää kiinni, silittää Pansyn niskaa ja painaa suukkoja naisen otsalle ja päälaelle.
“Olen täällä taas. Kaikki on hyvin. Minähän lupasin tulla”, Hermione vastaa.
“Niin lupasit”, Pansy nyyhkäisee ja Hermione pyyhkii kyyneleet hänen poskiltaan.
“Näytät kamalalta. Tule, teen sinulle iltapalaa”, Hermione hymyilee, suutelee Pansya vielä ja ohjaa naisen keittiöön.
10
“Pansy, sinä tiedät, etten voi olla luonasi aina. Vaikka kuinka haluaisinkin. Minulla on muitakin velvollisuuksia”, Hermione pahoittelee tehdessään taas lähtöä. “Minä tulen takaisin, mutta en voi olla täällä jatkuvasti”, nainen selittää, suutelee Pansya ja silittää hänen tukkaansa. “Hyvin sinä pärjäät.”
“Mutta Hermione, en halua, että lähdet. Minä rakastan sinua”, Pansy vastaa, lausuu nuo sanat ääneen ensimmäistä kertaa. Hermione pudistaa surullisena päätään.
“Ei Pansy, ei tämä ole rakkautta. Sinä olet riippuvainen minusta, sillä minä olen ainoa, joka välittää”, Hermione vastaa, sillä hän ei enää halua pitää Pansya valheellisessa hyvän olon tunteessa. Pansy kurtistaa kulmiaan ja katsoo Hermionea kummissaan.
“Mitä sinä tarkoitat? Sinähän rakastat minua myös”, Pansy toteaa, kuin se olisi itsestäänselvyys.
“Ei Pansy, minä välitän sinusta. Mutta en minä sinua rakasta. Läheisyytesi tuntuu hyvältä, mutta olet liian riippuvainen minusta. Sinun pitää oppia ensin seisomaan omilla jaloillasi ennen kuin voin opettaa sinua tanssimaan”, Hermione vastaa ja hymyilee surullisesti. “Mutta ei se ole mahdotonta”, nainen toteaa vielä, suukottaa Pansya otsalle hyvästiksi ennen kuin astuu ulos ovesta ja painaa sen kiinni perässään.
Pansy jää katsomaan sulkeutuneen oven perään, eikä oikein edes ymmärrä vielä, mitä juuri tapahtui. Päätös ei ole tietoinen, mutta silloin hänen elämänsä muuttuu, eikä hän enää jää rypemään itsesääliinsä Hermionen ollessa poissa.
11
Seuraavana päivänä Hermione lähetti kirjeen. Pansy ei lukenut sitä heti: hän ei halunnut enää olla niin kiinni Hermionessa, kuin oli ollut aiemmin. Häntä hävetti, ettei hän ollut tajunnut sitä ennen kuin Hermione sen hänelle sanoi. Niinpä Pansy avasi kirjeen vasta seuraavana päivänä sen saapumisesta, luki lyhyen viestin ja hymyili. Mutta hän vastasi siihen vasta kolmantena päivänä, kertoi, mitä oli saanut aikaiseksi, miten hän oli siivonnut kotiaan, järjestellyt paikkoja ja jopa tehnyt itse ruokaa. Ja hakenut töitä ministeriöstä, eikä hän ollut uskoa sitä itsekään.
Hermionen vastaus Pansyn kirjeeseen oli lyhyt, mutta siitä paistoi selvästi, että Hermione oli iloinen Pansyn puolesta. Hän onnitteli työnhausta ja siitä, että tämä oli vielä omilla jaloillaan. Vaikka Hermione oli lähtenyt jo useampi päivä takaperin. Ja Hermionen kirje sai Pansyn hyvälle tuulelle, vaikka Hermionen lähdöstä oli jo viisi päivää, eikä hän vieläkään osannut sanoa, milloin pääsisi takaisin kotiin.
Viikon jälkeen Pansy alkoi tuntea ikävää. Tai oli hän sitä jo tuntenut pidemmän aikaa, mutta hän ei ollut antanut sille samanlaista valtaa kuin edellisellä kerralla. Ja kun se nyt meinasi saada hänestä otteen, hän ei antautunut sen vietäväksi.
Sen sijaan Pansy meni tapaamaan Dracoa, ensimmäistä kertaa vuosiin, sillä hän ei ollut halunnut nähdä Dracon onnea, kun itse oli onneton.
12
Draco yllättyi Pansyn ilmestyessä hänen ovensa taakse.
“Hei Pansy, mikä sinut tänne tuo?” Draco kysyi ja kurtisti kulmiaan selvästi huolestuneen oloisena.
“Halusin tulla tapaamaan sinua. Katsomaan, miten sinulla menee nykyään”, Pansy vastasi ja hymyili aitoa, oikeaa hymyä.
“Onko sinulla kaikki hyvin?” Draco kysyi huolissaan.
“On minulla, on nykyään”, Pansy vastasi. “Etkö kutsu minua sisään teelle?” nainen kysyi sitten kohottaen kulmiaan, kun Draco seisoi ovensuussa päästämättä häntä sisälle.
“Aivan, totta kai, tule ihmeessä. Astoria ja Scorpius ovat kaupungilla”, Draco vastasi ja päästi vihdoin Pansyn sisään.
“No, miten sinulla on mennyt viime aikoina? Et ole käynyt ikuisuuksiin”, Draco kysyi heidän istuessaan olohuoneessa teekupit käsissään.
“En niin, tarvitsin kai omaa aikaa. Tai luulin, ettet välitä”, Pansy vastasi alakuloisena, piti katseensa visusti teessään, sillä hän ei halunnut näyttää Dracolle vetistäviä silmiään.
“Tietysti minä välitän. Välitän sinusta aina”, Draco vastasi ja kietoi toisen kätensä Pansyn hartioiden ympärille rutistaen naista kunnolla.
“Niin, tiedän sen nyt. En vain ajatellut silloin järkevästi”, Pansy vastasi ja antoi päänsä valahtaa Dracon olalle niin kuin ennen vanhaan.
Ja se auttoi. Pansy ei vajonnut enää siihen samaan olotilaan, johon oli vajonnut edellisellä kerralla, kun Hermione oli lähtenyt. Hän vasta opetteli seisomaan omilla jaloillaan, mutta liikkeelle oli lähdettävä pienestä, sen hän ymmärsi itsekin.
13
Kun Hermione lopulta palasi kahden viikon kuluttua, Pansy oli valmistanut häntä varten juhla-aterian, ostanut jopa viiniä. Ja tietysti Pansy suuteli Hermionea ennen kuin nainen edes pääsi kunnolla ovesta sisään.
“Minun oli ikävä”, Pansy kertoi ja Hermione nyökkäsi.
“Niin minullakin sinua”, Hermione vastasi hänelle ja haistoi hyväntuoksuista ilmaa. “Oletko sinä tehnyt ruokaa?” Hermione kysyi yllättyneenä.
“Olen”, Pansy vastasi, hymyili ja ohjasi Hermionen keittiöön, johon oli katettu pöydälle kaksi lautasta, servetit aseteltu lautasten päälle pystyasentoon ja aterimet kauniisti lautasten viereen. Kaksi naudanlihapihviä tirisi pannulla ja Pansy oli lisukkeeksi keittänyt parsakaalia.
“Sinä olet oikein panostanut”, Hermione totesi ja istuutui toiselle keittiön pöydän tuoleista. Pansy kaatoi hänelle viiniä ja nosti toisen pihveistä pannulta Hermionen lautaselle.
“Ajattelin yllättää sinut”, Pansy vastasi istuutuessaan oman ateriansa ääreen.
“Ja sen olet tosiaan tehnyt”, Hermione nyökkäsi. Hetken ajan he söivät hiljaisuuden vallitessa, ennen kuin Hermione puhui taas: “Kuule Pansy. Olen miettinyt... Haluaisitkohan, että muutan tänne sinun kanssasi?”
Pansy katsoi Hermionea yllättynyt ilme kasvoillaan.
“Kyllä haluan”, Pansy onnistui lopulta vastaamaan ja hetken kuluttua hymy levisi hänen kasvoilleen. “Seurustelemmeko me sitten virallisesti?”
“Niin minä ajattelin”, Hermione vastasi mietittyään hetken Pansyn sanoja.
Ja sillä hetkellä Pansy tunsi olevansa ehkä onnellisin nainen koko maailmassa.
“Olet tehnyt hyvän ruuan”, Hermione totesi vielä hymyillen. “Kiitos.”
14
Pansy oli päässyt omille jaloilleen, sen hän saattoi todeta kuukauden päästä, kun Hermionen piti taas lähteä. Se tuntui pahalta, mutta romahduksia ei enää tullut. Eikä niitä ollut tullut niinä viikonloppuina, kun Hermione oli joutunut olemaan poissa. Sen sijaan Pansy oli kuin olikin saanut töitä, hän oli käynyt yksin kaupungilla, hän oli tehnyt asioita, joita ihmiset normaalisti tekevät. Eikä hän kertaakaan ollut tuntenut oloaan yksinäiseksi.
Puoli vuotta myöhemmin Hermione kertoi hänelle rakastavansa häntä. Silloin Pansy puhkesi kyyneliin, ensimmäistä kertaa puoleen vuoteen, mutta ne olivat puhtaita onnen kyyneliä.
“Tuntuu kuin olisit taikonut minuun taas elämänhalua”, Pansy kertoi silloin, “olen löytänyt ne syyt, miksi elämää kannattaa yhä jatkaa.”
Eikä edes Hermionesta enää silloin tuntunut, että Pansy roikkui hänessä, ettei Pansylla olisi ollut elämää hänen jälkeensä. Silloin Pansysta tuntui, että häneltä ei odotettu mitään, mitä hän ei ollut. Ehkä ensimmäistä kertaa elämässään.
Ja kun Hermione vuosia myöhemmin menetti henkensä erään epäonnisen loitsun osuessa väärään kohteeseen, Pansy puki ylleen tummat suruvaatteet. Mutta hautajaisissä hän ei itkenyt, sillä Hermione oli opettanut hänelle, ettei surullisia asioita kannattanut jäädä itkemään - sen sijaan piti jatkaa elämää, iloita siitä, mitä on ja unohtaa se, mitä ei koskaan saanut. Koska väliä oli vain sillä, mitä hän oli saanut ajastaan Hermionen kanssa.
