Ficin nimi: Joukkuedynamiikan ABC
Kirjoittaja: Beyond
Ikäraja: K-11
Fandom: Kuroko no Basuke
Paritus/Hahmot: Teikōn joukkue, + parituksena Akashi/Kise
Genre: Drama & Humour
Yhteenveto: Raapaleita, joiden aikana Teikōn joukkue toimii parhaansa mukaan Amorin apulaisjoukkona.
Vastuuvapaus: Tadatoshi Fujimaki omistaa hahmot, enkä saa kirjoittamisesta muuta korvausta kuin silkkaa hupia.
A/N: Olen kirjoittanut viime aikoina tästä fandomista aivan liikaa jatkiksia ja muita pitkän pitkiä projekteja. Viime yönä koneeni tilttasi erästä noista jatkiksista työstäessä, joten päädyin rustailemaan paperille jotain pikkukivaa. Tässä on sitten lopputulos, jota ei ole suinkaan kovin vakavassa mielessä kirjoitettu. Tämä on tällainen lyhykäinen raapaleista kokoon kursittu shotti, joka tuli kyllä ihan tarpeeseen vaihtelun nimissä. Osallistuu FF50 -haasteeseen sanalla Ystävät. Enjoy!
***
Aomine ei ollut järin elämänsä aikana joutunut mietiskelemään, miten mielitietyn sydän valloitettiin. Hän oli se, joka särki ihailijoidensa sydämiä toinen toisensa perään ja hyödynsi toki toisinaan niitä etuuksia, joita aika mukiinmenevän näköisen urheilijan rooli soi. Siitä huolimatta Aominen täytyi pohdiskella ties kuinka monetta viikkoa, miten huomionkiinnitys onnistui, kun molemmilla osapuolilla oli jo etunaan hyvännäköisyys ja urheilijatausta.
”Kise, kuule”, Aomine aloitti kuunneltuaan ensin puoli välituntia joukkuetoverinsa murheita. ”Sitä sanotaan, että pitää ajatella yläpäällä, eikä alapäällä, mutta tosielämässä tapaa pärjätä, kun kuuntelee alapäätä.”
”Aominecchi!” Kise parahti kasvot tulipunaisina. ”En minä voi vain marssia hänen luokseen harjoitusten jälkeen ja tehdä ties mitä, tiedäthän!”
”Siihen on ratkaisu: ei pidä sekaantua liian vaikeisiin tapauksiin. Kise, ihan oikeasti, mitä helvettiä? Miksi juuri hän? Kuka tahansa muu olisi antanut jo ajat sitten”, Aomine huomautti leveä virne kasvoillaan, eikä sitä virnettä pyyhkinyt pois edes se, että Kise läimäytti häntä vihkolla päähän.
”Kuinkahan monelta sinäkään olet oikeasti saanut?” Kise puuskahti pyöritellen silmiään niin vakuuttavan epäuskoisesti, että ensimmäistä kertaa eläessään Aomine tajusi velvollisuutensa suhteellisen reiluna kaverina: Kise oli aivan selvästi hakoteillä, ja hänet oli saatava takaisin oikeille raiteille pikimmiten. Se oli tosin helpommin sanottu kuin tehty, mutta rajansa kaikella. Typerä kitinä, kyseenalaistaminen ja keskenkasvuinen murjotus ei todellakaan sopinut Kiselle yhtään.
*
”Akashi, lopeta tuo murjotus. Sinä pelotat harjoituksissa Kurokon hengiltä, eikä murhanhimoinen asenne paranna laisinkaan mahdollisuuksiasi–”, Midorima aloitti, mutta päätti olla sanomatta asiaansa loppuun. Hän oli yrittänyt tavoitella katsekontaktia shōgi-laudan toiselta puolelta jo pitkään, mutta vihdoin saatuaan sen, hän tajusi tehneensä ehkä virheliikkeen. Eriparisten silmien katse oli harvinaislaatuisen myrkyllinen.
”Käsittääkseni en murjota, Shintarō”, Akashi totesi jäisellä, rauhallisella äänenpainolla. ”Eikä ole myöskään minun syyni, että joukkueemme on valitettava idioottilauma siitä huolimatta, että pelituloksemme ovat erinomaisia. Minustakin olisi erittäin mukavaa, jos heille ei tarvitsisi mainita kerta toisensa jälkeen suoriutumisesta mitään.”
Midorima katsoi Akashia kylmästi, joskin päätti, että oman hyvinvointinsa vuoksi oli viisainta jättää inttäminen välistä. Oha Asa oli kyllä täysin oikeassa siitä, että Jousimiehen luonne oli ailahteleva, sillä vaikka Akashi saattoi vaikuttaa ulospäin varsin tyyneltä, hänen suhtautumistapansa niinkin maalliseen asiaan kuin ihastumiseen oli Midoriman mielestä aika kehno.
Koko fiasko oli saanut alkunsa siitä, että kuukausi takaperin Sanada oli lukinnut vahingossa pukuhuoneen oven ulkopuolelta, kun Akashi ja Kise olivat olleet vielä siellä. Toki talonmies oli tullut paikalle vartin kuluttua hälytyksestä, mutta mitä ikinä sen viidentoista minuutin aikana oli tapahtunutkaan, oli muuttanut jotain pysyvästi. Oha Asa oli varmistanut Midoriman olettamukset täysin tosiksi, sillä totta kai päivä oli ollut otollinen sekä Kisen että Akashin merkin kannalta romanssin synnylle. Ongelma oli kuitenkin se, ettei kumpikaan tajunnut suhtautua kohtaloon sen edellyttämällä vakaudella, ja tunteet ilmenivät lähinnä säälittävyyteen asti yltävinä ”salaa” vaihdettuina katseina, sekä Akashin kohdalla poikkeuksellisen terävänä kielenkärkenä.
Periaatteellisella tasolla valmentaja oli vastuussa joukkueensa sisäisestä dynamiikasta, ja jos Sanada ei olisi sitä alun perin tuhonnutkin, olisi hän voinut sentään takoa jotain järkeä kahden kyyhkyläisen päähän. Sanada ei ollut kuitenkaan ratkaisu, ja kun ongelma piili itse kapteenissa, oli varakapteenin velvollisuus tehdä jotain. Sen Midorima päätti viimeistään huomatessaan, kuinka häijysti Akashi mulkoili shōgi-lautaa aivan kuin yrittäen sytyttää sen katseellaan tuleen, eikä onnistumisesta olisi ollut epäilystäkään jossain taikuutta sisältävässä universumissa.
*
Kuroko oli aina tuntenut olonsa hitusen ulkopuoliseksi Teikōn joukkueessa. Ehkäpä pääsyy siihen oli, että hän ei loistanut kentällä toisten tavoin, vaan hänen roolinsa oli pysytellä nimenomaan näkymättömissä. Toinen syy saattoi piillä siinä, että hän oli suhteellisen tuore lisä.
Vaikeat ajat kuitenkin lähensivät yllättävästi, ja Kuroko saattoi melkein aistia lauantain harjoituksissa sellaista yhteishenkeä, jollaista ei ollut ollut aikoihin. Sen täytyi johtua siitä, ettei Kise ollut paikalla. Kuroko oli kuullut Momoilta lähinnä päivittelyä siitä, kuinka harmillista oli, että Kise joutui riutumaan lemmenkipeänä, kun kohde oli niin mahdoton saavutettava. Oli siis sanomattakin selvää, että tilanteesta puhuttaisiin koko joukkueen voimin harjoitusten jälkeen marketin kulmilla jäätelöiden kera. Akashi ei kuitenkaan osallistuisi vedoten parempaan ajankäyttöön kuin ylimääräisten hiilihydraattien nautiskeluun.
Kisen läsnäolon puute tuntui vaikuttavan sillä kertaa treeneihin epäodotetulla tavalla: kaikki olivat poikkeuksellisen varpaillaan, mutta Akashi sen sijaan käyttäytyi niin kuin ei olisi huomannutkaan läsnäolon puutetta, eli toisin sanoen pelottavan välinpitämättömästi, kuten hänen tapanaan oli aina ollut.
Harjoitusten päätyttyä kaikki lähestulkoon huokaisivat helpotuksesta yhteen ääneen, ja varsinkin sitten, kun Midorima oli kysynyt velvollisuudentuntoisesti Akashilta, tahtoiko tämä tulla muiden mukana marketille. Vastaus oli ollut paljonpuhuva katse, eikä niinkään verbaalinen.
Oli ehkä hitusen moraalisesti kyseenalaista juonitella joukkuetovereidensa selän takana, mutta kun se oli heidän omaksi parhaakseen, oli projekti toteutettava.
*
Momoi puristi jäätelötikkua tiukasti kädessään. Hänestä oli ihanaa nähdä Teikōn joukkue pitkästä aikaa täynnä yhteishenkeä, joskin totta kai konteksti oli vähän omituinen. Ei kenestäkään varmasti ollut mukavaa, että selän takana juoniteltiin, mutta tarkoitusperät olivat vilpittömästi hyvät. Sitä paitsi toisten asioihin puuttuminen väärin silloin ollut, kun ne toiset olivat niin itsepäisiä, etteivät suostuneet näkemään sitä, mitä muut näkivät, vaan riutuivat aivan turhan takia itsesäälissä.
”No niin”, Momoi aloitti vähän epävarmasti, kun kaikki olivat syöneet jäätelönsä – tai Murasakibarakin ensimmäisensä. ”Me kaikki varmaan olemme miettineet samaa asiaa viime aikoina.”
Kuului kiusaantunutta muminaa, ja kaikki myös nyökyttelivät.
”Hienoa! Sittenhän me kaikki olemme ihan varmasti samaa mieltä siitä, että tämän on loputtava tähän paikkaan”, Momoi jatkoi. Hän oli jo täysin varma siitä, että vaikka mitään järkevää ideaa ei ollutkaan, asiat olivat selkeästi menossa hyvään suuntaan. Joukkueen keskiössä oli aina se ajatus, että yhdessä voitettiin, vaikka Teikōssa se olikin päässyt unohtumaan hetkellisesti.
”Todellakin”, Midorima vastasi. ”Minä tahdon shōgi-toverini takaisin. On kerrassaan raivostuttavaa pelata, kun pelikumppanin aivot ovat toisaalla.”
”Ja välitunnit valuvat aina hukkaan, kun sitä kitinää kuuntelee”, Aomine puuskahti. Momoi oli erinomaisen tyytyväinen siihen, että jopa Aomine ja Midorima olivat löytäneet yhteisen säveleen väliaikaisesti.
”Ja harjoituksiin meneminen olisi huomattavasti mielekkäämpää, ellei se olisi aina niin pelottavaa”, Kuroko vielä lisäsi. Oli Momoin vuoro nyökkäillä pontevasti. Sitten hän tajusi, ettei Murasakibara sanonut mitään, vaikka ketju olisi ollut täydellinen, jos olisi. Toisaalta Murasakibara ei ollutkaan ihan yhtä tilanteen tasalla kuin muut, mutta selvästi juonessa jotenkin mukana.
Ehkäpä tietyllä tavalla Murasakibara olikin vaikeimpina aikoina joukkueen kasassa pitävä liima. Sanada se ei nimittäin todellakaan ollut, eikä kyllä kukaan joukkueen muistakaan jäsenistä: Akashi ja Midorima hoitivat kyllä tehtävänsä hyvin kapteenina ja varakapteenina, eikä siinä ollut mitään epäselvää, etteikö Aomine ollut joukkueen ässä, mutta Murasakibara oli joukkueen sentterin lisäksi myös maskotti – lemmikki, yhteinen projekti. Viimeksi joukkue oli keskittynyt yhteisvoimin johonkin, kun kaikki olivat pohtineet, miten Murasakibara saataisiin opetettua solmimaan kenkänsä ihan kunnolla.
”Oih, miksen minä heti tajunnut!” Momoi kiljahti oivalluksen välähtäessä kuin salama kirkkaalta taivaalta. ”Mukkun on ihan täydellinen tämän asian hoitamiseen!”
Muut katsoivat Momoita kummastuneesti, jopa Murasakibara itse. Se ei kuitenkaan haitannut Momoita.
”Kukaan ei osaa epäillä häntä”, Momoi selitti kärsivällisesti, joskin päätti pysyä vaiti muista päätelmistään. Häntä olisi taatusti pidetty hulluna, jos hän olisi kertonut, että oikeastaan Murasakibara oli joukkueen oleellisin pelaaja olemalla näkymätön liima, jota kukaan ei tahtonut tunnustaa.
”Mukkun, kuuntelehan tarkasti, sillä meillä on suuria suunnitelmia sinun varaltasi!” Momoi hihkui ja päätti ostaa ylimääräisen suklaapatukan Murasakibaralle palkkioksi loistavasta maskotinroolista.
*
Toisinaan Murasakibaran oli vaikea ymmärtää joukkuetovereitaan, esimerkiksi maanantaina, kun Momoi käski häntä hakemaan Sanadalta pukuhuoneen avaimen ja väittämään, että ovi oli jo lukossa, kun se ei ollut edes oikeasti lukossa. Kaiken kukkuraksi Murasakibaran oli lukittava vielä ovi oikeasti. Se oli monimutkaista, mutta toisaalta Momoi oli kyllä luvannut ylimääräisen suklaapatukan, jos Murasakibara onnistuisi. Siihen Murasakibara luotti, sillä tyttö oli tarjonnut jo pähkinäsuklaata ennen kuin Murasakibaralle oli kerrottu edes suunnitelma.
”Joskus ihmisillä on väsytystaisteluita, jotka pitää käydä kahdestaan”, Momoi oli selittänyt Murasakibaralle aiemmin päivällä. ”Tällä hetkellä Ki-chan ja Akashi-kun ovat sellaisessa tilassa. Tai siis epäilen, että heillä on tällä hetkellä kilpailu, että kumpi viivyttelee pukuhuoneessa kauemmin, ja sen on loputtava.”
”Miksi?” Murasakibara oli kysynyt ymmällään.
”Voi Mukkun, ei meidän tarvitse aina ymmärtää muita ihmisiä. Toisaalta se kilpailu on ohi, jos heidät lukitaan sinne vaikkapa tunniksi ja päästetään ulos yhtä aikaa. Minä olen takavarikoinut heidän kännykkänsä välitunnilla ja kaikkea, jotta tasapeli on mahdollisimman reilu ja öööh… Oikeastaan sinun pitäisi kysyä tarkemmin joltain muulta”, Momoi oli vastannut, eikä Murasakibara vieläkään tiennyt, mistä oli kyse. Sillä ei kuitenkaan ollut väliä.
Avain kääntyi lukossa, ja pian pukuhuoneesta kuului Kisen kyllästynyt ääni:
”Taaskohan Sanada lukitsi meidät tänne?”
Murasakibara lähti tyytyväisenä luovuttamaan avainta Momoille tyytyväisenä juuri ansaitsemaansa suklaapatukkaan.
