Author: Dulz
Ikäraja: S
Fandom: MCU / The Avengers
(/ Iron Man / Captain America)Disclaimer: En tienaa, en rienaa.
Pairing: Tony Stark/Steve Rogers
Genre: fluff. ihan täysveristä fluffia.
Haasteisiin: FinFanFun 1000 - 174. NeonSummary: Jos hän todella olisi ollut nykyajan Da Vinci, hän olisi pysähtynyt tähän hetkeen ja paikkaan ja vetänyt viivoiksi ne pörröiset hiukset ja avoimet silmät ja huulten pehmeän kaaren.A/N: Tässä teille tällaista laiskaa ja helppoa fluffya. Eräänlainen kirjoitusharjoitus tämäkin. Tämä olkoon
Angelinalle, joka käski kirjoittamaan loppuun, ja
Aurille, josta muistan joskus pallotelleeni tätä ideaa, sekä kaikille muille Stony-hardeille!
Jos olisin da Vinci
Tony piteli sormissaan kahvikuppinsa lämmintä korvaa ja katseli Steveä, joka piirteli sormenpäillään kuvioita pöytään ja puhui taiteilijasta, jonka töihin oli tutustunut edellispäivänä. Tony oli poiminut puheesta sen, että taitelijan tyylisuuntausta ei ollut edes ollut olemassa vielä 40-luvulla, ja että Steve tahtoi nähdä tämän näyttelyn, joka oli Tšekissä. Steve vilkaisi alaspäin todetessaan, ettei tainnut olla ekologisesti mitenkään järkevää pistäytyä Eurooppaan yhden taidenäyttelyn vuoksi. Tony ei olisi erottanut ismejä toisistaan vaikka hänen henkensä olisi riippunut siitä ja hänen päänsä uhkasi tulvia täyteen ajatuksia uusiutuvalla energialla kulkevista jeteistä sun muista ekologisista ratkaisuista, jotka pitäisivät Steven hymyn yllä, mutta hänen silmäkulmiinsa hiipi pehmeys.
Tämä tšekkiläinen taiteilija osasi kuulemma vangita todellisuuden pysähtyneeseen kuvaan paremmin kuin kamera, Steven kädet piirsivät ilmaa tämän etsiessä sanoja, oli kyse tunteen ilmaisusta. Aamun valo lankesi keittiön ikkunasta Steven hiuksiin maalaten ne vaaleammiksi kuin vaalea. Steven silmät olivat säihkyvät atsuriitit. Oli kuin tämän kasvot olisivat avautuneet, keränneet enemmän valoa. Ehkä jossain onnellisemmassa todellisuudessa Steve loisti aina tällä tavoin: kirkkaammin kuin neon. Tony ei ollut koskaan oikein välittänyt visuaalisesta taiteesta – korkeintaan muotoilutaiteesta – mutta jos hän todella olisi ollut nykyajan da Vinci, hän olisi pysähtynyt tähän hetkeen ja paikkaan ja vetänyt viivoiksi ne pörröiset hiukset ja avoimet silmät ja huulten pehmeän kaaren, tämän hetken, jona Steven otsan sitkeä kurttu oli täysin poissa. Hän olisi maalannut vaaleat hiukset ja taivaansiniset silmät ja ripustanut ne työpajalleen. Joka helvetin huoneeseen. Teettänyt tuhat kopiota ja tapetoinut koko tornin. Ehkä hänen kannattaisi maalauttaa Steven muotokuva. Ehkä ei kannattaisi, Steve vetäisi kuitenkin kasvoilleen ankarimman ilmeensä ja pönöttäisi jäykästi kuin rautakanki perseessä, sillä niin ennen toista maailmansotaa oli opetettu. Tony hymyili leveämmin.
”Mitä?” Steve kallisti päätään ja siristi silmiään ja jollain konstilla Tonyn hymy leveni entisestään.
”Sinä”, hän sanoi ja hänen äänensä oli pehmeä kuin kolvin kosketus virtapiirillä, ”Sinä vain. Tiesitkö, että silmiisi ilmestyy neonia kirkkaampi säteily, kun puhut jostain, mistä olet äärimmäisen innostunut. Todella upea. Sinä olet upea. Miksi emme aina istu ja puhu tällä tavalla? Viis kaikista muista elämän osa-alueista. Sinä voit puhua ja näyttää hyvältä ja minä voin tuijottaa sinun sinisilmiäsi ja rusosuutasi. Ahmia sinut. Kuvainnollisesti. Silmilläni. Tai kirjaimellisesti. Sängyssä.”
Steve näytti herkullisen hämmentyneeltä ja aavistuksen nolostuneelta ja tämän hymy paljasti jo hampaatkin, ja luonnollisesti Tonyn oli hiukan kiusoiteltava. Steve punastui ja se oli niin upeaa, että Tony jatkoi, kunnes Steve oli hermostua, jolloin Tony lupasi tuoda sen tšekkiläisen taiteilijan näyttelyn Amerikkaan. Mahtaisi tämä yllättyä, kun New York Times julistaisi tämän Kapteeni Amerikan lempitaiteilijaksi.
Tonyn mielessä käväisi, että ehkä Steve puhuisi enemmän, jos hän ei itse puhuisi niin paljon. Mutta Tony Starkin elämässä Tony Stark oli aina puheenvuorossa.
