Title: Hetken huokaus humalluttaa
Author: Minä vain eli
NiciBeta: Sansku vilkaisi. (:
Disclaimer: J.K. Rowling omistaa hahmot ja paikan, joilla minä tykkään leikkiä ilman toivoakaan tienesteistä.
Pairing: Blaise/Neville
Genre: Fluffy, vaikkei hattaraksi asti. Ripaus draamaa.
Ikäraja: K-11
Summary: Neville livautti Blaiselle vaivihkaisen viestin.
A/N: Ajattelinpas niputtaa kasan haasteita jälleen kerran yhteen. Lopputulos on tällainen, koska kumpikaan hahmoista ei suostunut tottelemaan minua, vaan molemmat alkoivat elää ihan omaa elämäänsä. Tämä siis osalllistuu
Rare10:n,
Slash10:n,
Vaihda genresi -haasteeseen ja
FF100:n sanalla
011. Punainen//Otsikosta pakko pistää kiitosta
niiina:lle, joka ehdotuksillaan tietämättään työnsi minut oikeaan suuntaan.
//
Vehka:lle sitten taas kiitoksia kirjoitustensa inspispotkuista ja Nevilletietoudesta.
Pus molemmille!
Hetken huokaus humalluttaaNeville seisoi tähtitornissa iltahämärän punertamassa kevätilmassa. Hän oli nojannut molemmat kyynärpäänsä lasittoman ikkunan alapienalle ja painanut poskensa kämmeniinsä. Punertava taivaanranta näytti niin kauniilta karua metsää vasten. Huokaus henki tornin kivisistä seinistä hiljaisena puhalluksena.
Neville kääntyi hätäisesti ympäri kuultuaan askelia portaikosta.
"Sinä tulit", hän sopersi lehahtaessaan punaisemmaksi kuin kaulahuivinsa, kun tumma, roteva poika asteli laiskasti tornin poikki.
"Niin tulin."
Blaise maisteli sanojaan, eikä voinut olla tiiraamatta punastunutta rohkelikkoa hieman kieroilla silmillään alta kulmien. Neville tuijotteli nieleskellen kenkiään ja etsi kurkkuun kadonnutta kieltään. Hän tunsi Blaisen katseen kuumottavissa kasvoissaan ja pakottautui suoristautumaan nojaten takanaan olevaan seinään.
"Miksi sinä tulit?" Neville kysyi hiljaa ja rohkeni kurkistamaan vastapäätä seisovan pojan kasvoja.
"Sinä pyysit", kuului välitön vastaus, kun Blaise astui askeleen verran lähemmäs. "Minusta se kuulosti mielenkiintoiselta", hän jatkoi astuttuaan hiljaisuudessa uuden askeleen kohti Nevilleä.
"Minä kuulostin mielenkiintoiselta?" Neville yritti naurahtaa sanoilleen, mutta onnistui vain yskäisemään hermostuneena. Hän puristi hikisiä käsiään nyrkkiin, sulki silmänsä, yritti koota ajatuksiaan, kun Blaise astui vieläkin lähemmäs ja seisoi enää metrin päässä.
"Niin", Blaise totesi kuin olisi puhunut säästä ja katseli päästä varpaisiin tutisevaa rohkelikkopoikaa uteliaan kiinnostuneena pää hassusti kallellaan.
"Mikä sinua nyt noin hermostuttaa?" hän kysyi hitunen huvittuneisuutta äänessään ikuisuudelta tuntuneen hiljaisuuden jälkeen.
Pakokauhu alkoi levitä hitaasti, mutta varmasti pitkin Nevillen tanakkaa vartaloa, eikä hän kyennyt vastaamaan. Kieli tuntui äkkiä aivan liian suurelta hänen suuhunsa.
"Pelkäätkö minun kiroavan sinut?" Blaise kysyi hiljaa hivuttauduttuaan melkein kiinni Nevilleen. Hän tarttui pitkillä sormillaan toista leuasta ja nosti tämän kasvot itseään kohti.
Neville katsoi kauhuissaan tummiin, varjoisiin silmiin, näki melkein sieluun asti, ja häneen iski järjetön halu juosta niin pitkälle kuin ikinäkään kykenisi. Mitä Merlinin nimeen hän oli ajatellut?
"E-en", Neville valehteli, muttei saanut käännettyä katsettaan pois. Blaisen silmissä oli jotain pelottavan lumoavaa.
"Sinä huijaat", Blaise henkäisi hänen korvaansa nojauduttuaan liian lähelle. Nevillen polvet löivät loukkua, eikä hän lopulta enää kyennyt pitämään itseään pystyssä vaan valui lattialle Blaisen jalkojen juureen.
Neville ei ollut enää kykeneväinen avaamaan suutaan ollenkaan. Tuntui lähinnä siltä kuin joku olisi loitsinut ikitarttumistaian hänen huultensa väliin.
"Ehkä sinun onkin parempi istua", Blaise hymähti rojahtaessaan Nevillen viereen tornin lattialle. Hiljaisuutta rikkoi vain Nevillen pingoittunut pihinä, hulluna hakkaava sydän ja Blaisen tasaisen rauhallinen hengitys, joka huurusi kevyesti jo kylmenneessä illassa.
He istuivat puhumatta ikuisuuden. Siltä Nevillestä ainakin tuntui. Hän oli kiusallisen tietoinen kylkeään vasten painuneesta lämpimästä käsivarresta.
"Onko se totta?" Blaise kuiskasi, kun huomasi Nevillen hieman rauhoittuneen ja käänsi katseensa käsistään tämän kasvoihin.
"Mi-mikä?" Neville vinkaisi vaisusti, vaikka varsin hyvin tiesi, mistä Blaise puhui. Hänen hengityksensä tiheni uudelleen pinnalliseksi hengenhaukonnaksi, kun katseet kohtasivat ja Blaise liikahti vieläkin lähemmäs.
"Että pidät minusta", kuului vaimea vastaus ja Neville oli varma, että hänen kylkiluunsa pirstoutuisivat, kun sydän takoi niihin tahtia koko voimallaan. Veri kohisi hänen korvissaan, kun Blaise kumartui niin iholle kuin pääsi ja nosti kätensä hänen poskelleen. Nevillen silmissä sumeni, kun Blaise käänsi hänen kasvonsa uudelleen itseään kohti, mutta painoi tällä kertaa huulensa hänen suulleen.
Euforinen tunne levisi kihelmöiden Nevillen jokaiseen raajaan hänen takertuessaan Blaiseen kuin hattara sormiin kesäkuumalla. Ohikiitävän hetken Neville ei tuntenut pakokauhua, eikä tahtonut enää juosta pakoon. Hän tahtoi vain olla siinä, unohtua tähän ikuisiksi ajoiksi, ja juuri kun heidän suudelmansa olisi syventynyt vielä piirun verran lisää, Blaise irtautui.
"Otan tuon myöntävänä vastauksena", hän hymyili, mutta Neville tunsi vain hänen kämmenensä poskeaan vasten, pitkät pehmeät sormet korvansa takana ja kuumottavat huulensa.
"Sitä se onkin", Neville sai sanotuksi ja keräsi kaiken toivonsa lisäksi rohkeutensa kiertäessään kätensä Blaisen niskaan ja vetäessään hänet uudelleen kiinni itseensä.
Suudelman lomassa Blaise kaatoi Nevillen kevyesti kivilattialle ja painautui puoliksi hänen päälleen upottaen reitensä hänen jalkojensa väliin. He kieriskelivät ja kihnuttivat toisiaan kunnes lopulta purkautuivat kaapuihinsa. Neville huokaili Blaisen kaulaan, kun he makasivat sylikkäin kovalla kivellä. Blaise oli kiertänyt kätensä tiukasti hänen ympärilleen urahdeltuaan hiekanvärisiin hiuksiin nautintoaan.
Jostain syystä Nevilleä hävetti julmetusti. Hillitön halu pinkoa pakoon oli alkanut nostaa päätään kaiken sen liimaantuvan tahmeuden keskellä, kun hän tajusi mitä juuri oli tapahtunut. Blaise huomasi hänen levottoman liikehdintänsä, muttei irroittanut otettaan.
"Päästä irti", Neville henkäisi ja tunsi, kuinka häpeän kyyneleet polttivat hänen silmiään. Miksi hänen piti aina kuvitella liikaa?
"En", Blaise sanoi hiljaa, mutta varmasti ja piti kiinni lujempaa. Nevillen kasvot kuumottivat syvällä hänen kaulassaan.
"Päästä", Neville hädin tuskin kuiskasi ja tunsi koko kehonsa tärisevän, kun kyyneleet alkoivat tanssinsa hänen poskillaan, leuallaan, Blaisen kaulalla. Blaise höllensi otettaan, muttei päästänyt irti.
"En", hän sanoi uudelleen, liu'utti toisen kätensä Nevillen hiuksien kautta tämän poskelle ja painoi huulensa pehmeästi hänen suupieleensä.
He makasivat siinä vielä puolenkin tunnin kuluttua, kun Neville oli viimein uskonut, ettei hänellä ollut mitään hävettävää. Blaise oli saanut hänet vakuutettua, ettei tahtonut hänelle pahaa millään muotoa. Neville pyöritteli hajamielisesti Blaisen niskahiuksia sormiensa ympärille Blaisen hyväillessä hänen selkäänsä. Kello lähenteli jo yhtä yöllä, kun he viimein nousivat ja lähtivät omiin saleihinsa nukkumaan.
Viimeinen vaihdettu katse kieli ymmärrystä ja tuskaa siitä, ettei kukaan saisi ikinä tietää. He elivät enää toisilleen.