A/N: Tästä tuli vähän tämmönen lastensatutyyppinen, mutta myöntäkää pois, kukapa ei kaipais välillä lapsuuttaan
Vaahtokarkkikeiju498 sanaa
Ficlet300: IloOlaf kipitti linnan portaita ylös niin nopeasti kuin vain pystyi jalat sulamatta. Hänen oma pikku lumipilvensä nimittäin tahtoi jäädä jälkeen. Hänellä oli iloisia uutisia prinsessalle ja kuningattarelle.
”Eeelsaa! Aaannaa! Missä te olette?” Olaf huhuili tassutellessaan läpi linnan. Ainoa huono puoli linnassa oli sen suuri koko. Yleensä Olaf joutui ravaamaan kaikki huoneet läpi, jotta löytäisi edes toisen siskoksista. Vaikka nykyään Elsa ja Anna viettivät paljon aikaa yhdessä. Se oli Olafista mukavaa. Ja teki etsimisen helpommaksi.
Olaf innostui huomatessaan pienen kangaspussin ikkunanlaudalla. Hän kiiruhti ikkunan luokse, ja kurotti pussia. Ikkuna oli kuitenkin korkea, eikä Olaf meinannut yltää pussiin. Niinpä hän päättäväisesti vetäisi toisen puukätensä irti, ja kurotti kahden käden pituudella pussia. Nyt käsi sai otteen pussista.
Olaf veti vihreän pussin nyörit auki innoissaan ja nappasi käteensä vaahtokarkkeja. Olaf jatkoi matkaansa mustutellessaan vaahtokarkkejaan. Olaf oli joskus aikaisemmin harmitellut ääneen linnan suurta kokoa pieneen lumiukkoon verrattuna. Seuraavana päivänä hän oli huomannut ovellaan pienen pussin, jossa oli muutama vaahtokarkki. Sittemmin vaahtokarkkipusseja oli ilmestynyt pitkin käytäviä. Anna oli epäillyt asialla olevan vaahtokarkkikeiju, ja Olaf oli ollut riemuissaan kuullessaan linnassa majailevasta keijusta. Keiju ilmeisesti piti hänestä, sillä kukaan muu ei ollut löytänyt pussukoita. Ehkä keiju kulkikin aina hänen edellään!
Olaf vilkuili ympärilleen, varsinkin katonrajaan, nähdäkseen merkkejä keijupölystä. Hän huomasi omituisen viivan katossa, ja lähti seuraamaan sitä silmät kattoon nauliintuneena. Välillä hän aina törmäsi seinään tai pylvääseen, mutta lumiukolle se ei ollut mikään pysäyttävä ongelma. Ainut harmi oli, kun vartalo oli niin innoissaan tehtävästä joten pää saattoi jäädä välillä jälkeen.
Tarkkaillessaan yhä kattoa, Olaf lennähti yhtäkkiä maahan. Hänen jalkansa oli jäänyt kiinni johonkin. Olaf tempoi jalkaansa kaksin käsin, ja kun viimein sai lumijalkansa vapaaksi, hän huomasi maassa olevan liiskaantuneen vaahtokarkin. Lumiukko tähyili ympärilleen mutta ei nähnyt missään vihertävää pussukkaa. Keijun piilon täytyi siis olla lähellä! Olaf työnsi läheisen oven auki ja kurkisti huoneeseen. Se oli eräs vierasmakuuhuone, joka oli yleensä tyhjillään. Olaf päätti availla kaappeja, ja pysähtyi erään suuren kaapin äärelle.
Olaf hyppäsi ilmaan innostuksesta huomatessaan, että kaapin hyllyt suorastaan notkuivat vaahtokarkkeja ja vihreitä pusseja! Hän oli kuin olikin löytänyt vaahtokarkkikeijun piilon! Olaf nappasi kourallisen pehmeitä vaahtokarkkeja ja mussutteli niitä innoissaan. Olafin purukalusto kuitenkin pysähtyi kesken kaiken. Mitäköhän keiju tästä tuumaisi? Vaahtokarkkipussukat ympäri linnaa olivat mukavia yllätyksiä. Olaf nielaisi vaahtokarkit ja laittoi sitten oven kiinni.
”Ei hätää vaahtokarkkikeiju. Salaisuutesi on turvassa”, Olaf vannoi käsi sydämellä ja kipitti ulos huoneesta. Lumiukko päätti pitää tiedon visusti itsellään, sillä ei hän toki halunnut muiden, varsinkin Svenin, syövän kaappia puhtaaksi.
***
”Anna ja Elsa! Siinähän te olette”, Olaf puuskutti löytäessään siskokset. He olivat parvekkeella ihastelemassa Arendelia. ”Arvatkaapas mitä minä löysin?”
”Olaf, Hei! No mitä?” Anna kysyi iloisesti.
”Kevään! Ensimmäiset kukkaset ovat puhjenneet rinteelle!”
”Niinkö?” Elsa kysyi ja tähyili vuorelle.
”Joo”, Olaf vastasi ja kipusi pienelle penkille, jotta näkisi maiseman kuten siskokset. ”Ja löysin minä kyllä jotain muutakin”, hän jatkoi salaperäisesti hymyillen.
”Mitä? Mitä sinä olet tehnyt?” Elsa kiusoitteli.
”Se on salaisuus. Minun ja vaahtokarkkikeijun välinen salaisuus.”
Anna ja Elsa vilkaisivat pikaisesti toisiaan, mutta hymyilivät lumiukolle. Olaf jäi siskosten kanssa parvekkeelle katselemaan kevään ensimmäistä päivää, ja miettien sen mukanaan tuomia mysteereitä.