Sounds of Nature - Haaveistani | S

[Ficeca]

Nimi: Sound of Nature - Haaveistani
Kirjoittaja: Ficeca
Ikäraja: S
Tyyli: Haaveilevia ja unenomaisia kuvauksia maisemista ja satuolennoista musiikillisessa ympäristössä nuoren tytön näkökulmasta. Kesäisiä vivahteita tungettu joka väliin 
Valmiina: 2/?


Rannan sävelmä

Hiljaiset aallot lyövät rantaan varovasti, heikkoina. Rannalla palaa nuotio, vaikka aurinko paistaa. On keskipäivä. Kenelläkään ei ole kelloa. Olen rannalla yksin. Ajan tietää Auringosta. Se on keskellä taivasta, taipaleensa puolimatkassa.
Kaukana mutta niin lähellä oleva meri on autio. Sen pinta on autio. Ei peilityyni, mutta autio. Missään ei näy ketään.

Valkoinen hiekka on pehmeää. Se kimaltaa valon osuessa siihen. Rantaviivalla on simpukoita. Nostan yhden korvalleni. En kuule meren kohinaa, kuulen hiljaista musiikkia. Sen taustalla on aaltojen loiske ja tulen rätinä. Se on kaunis, herkkä sävelmä. Se on tämän rannan ja hiljaisen rauhan sävelmä.

Se heijastaa peilityyntä sisintäni, se kertoo rauhasta joka minussa vallitsee. Se kertoo unista ja haaveista, niistä jotka toteutuvat ja niistä jotka eivät. Se kertoo rakkaudesta, jota tunnen tätä paikkaa kohtaan. Sävelmä tietää kaiken, se pääsee sydämeeni ja valtaa sen. Se ottaa sen hallintaansa ja tunnen rauhallisuuteni olevan nyt hiljaisuutta. Haaveilua.

Sisimpäni tuntuu siirtyvän haaveisiini. Pidän simpukkaa yhä korvallani ja kuuntelen sävelmää. Nyt sillä on uusi sävy.

Se kertoo veden alla olevasta salaperäisestä maailmasta, merenneidoista ja koralleista. Se kertoo kaikista niistä kauniista kaloista, jotka asuvat suunnattomissa korallilinnoissaan ja se kertoo kaikesta siitä, mitä ne tuntevat ja toivovat. Sävelmällä on hellävarainen, varjeleva sävy. Aivan kuin pelko. Pelko siitä, että jokin ulkopuolinen rikkoo hauraan korallista valmistetun maailman.

Sävy muuttuu hiljakseen tummemmäksi ja saa uusia sävyjä samalla, kun se hitaasti vaimenee ja alkaa uudestaan. Kauniina ja kevyenä vaipuen hitaasti pohjaan aaltojen pyöreiksi hiomien kivien luokse. Sävelmä vaimenee mahdottomaksi kuulla.

[Ficeca]

Rakkauden rannan nuotit


Tunnen kevyen kosketuksen olkapäälläni. Käännän katseeni kosketuksen suuntaan, näen vain kaksi palmua. Niiden välissä on köysistä punottu riippumatto. Aurinko on laskemaisillaan ja minua väsyttää.

 "Käy nukkumaan, pieni."

Ääni oli varmasti oman pääni tuotos, mutta näen selkeästi toisen palmun hymyilevän ja pudottavan käteeni kookospähkinän. Kopautan sen kiveä vasten ja halkaisen sen. Asetun riippumattoon ja juon kookosmaitoa katsellen samalla palmua.

 "Opetan sinulle rakkauden", palmu toteaa lämpimästi ja kääntää silmänsä puoleeni. Vain minä kykenen näkemään ne. Tämähän on minun tarinani.

Surumielinen ja kaunis sävelmä valtaa mieleni. Ja siinä kookosmaitoa juodessani näen kaiken, mitä palmu on nähnyt elämässään.

 "Tämä on rakkauden ranta", kuulen utuisen äänen. "Rannalla on sinulle tarina kerrottavanaan."

Silmäni painuvat kiinni ja antaudun tarinaan. Tarinaan nuorista, jotka rakastuivat ja tulivat menettämään toisensa. Palmu alkoi hitaasti kertoa:

 "Aikaa sitten, tälle samaiselle rannalle, tulivat käsi kädessä tyttö ja poika. Tytöllä oli pitkät ruskeat hiukset ja pojan hiukset sojottivat vaaleana pehkona sekaisin. Molemmat hymyilivat. He hymyilivät toisilleen..

Pojan vapaassa kädessä oli pieni huilu, jonka pojan isoisän isoisä oli joskus veistänyt. Poika istui juurelleni ja nojasi runkooni. Tyttö nojasi pojan rintaan. Poia soitti. Hän soitti tämän sävelmän, mikä sinun mielesi on vallannut.

Kevyt tuuli leyhytti heidän hiuksiaan illan viiletessä. Tyttö tahtoi tietää, kuinka paljon poika häntä oiken rakasti.

Poika nousi ylös ja käveli rantaviivalle. Hän heitti rakastamansa sävelmän nuotit mereen ja katsoi kuinka vesi hitaasti nieli ne nuotti nuotilta. Pojan kääntyessä katsomaan rakastaan, hän oli poissa. Viimeisellä nuottipaperilla, joka veden pinnalla kellui, näkyi hetken aikaa tytön kasvot.

Yksinäinen kyynel vieri pojan poskelle."

 "Mitä sitten kävi?" kysy hiljaa.

Kukaan ei vastaa. Sävelmä soi edelleen. Palmut ovat hiljaa eikä missään näy riippumattoa. Nostan katseeni aavalle merelle. Olin näkevinäni silmäkulmastani liikettä.

Siellä hän on. Vaaleahiuksinen poika kävelee vesirajassa huilua soittaen. Sävelmä voimistuu, tuntuu kuin se halkaisisi minut. Nautin musiikista, annan sen vallata minut. Suljen silmäni ja kun taas avaan ne, poika katsoo syvälle silmiini omilla sinisillä silmillään.

Suljen silmäni ja avatessani ne vierelläni on vain puinen huilu, jonka pinta on ajan hapertama.

[Ficeca]

Planeettojen kiertorata


Näen mustaa. Näen sinistä. Ja valkeaa. Kultaa.

Avaruus on maaginen. Sen sävelmää ei kuulla, se tunnetaan. Se valtaa mielen täysin eikä jätä sijaa muulle. Se lumoaa avaruuden kauneudella ja äärettömyydellä. Se ei päästä irti. Se vie ajatukset ikuisuuksien päähän ja antaa ruumiille levon. Kunnes se lakkaa.

Kun kullanhohotoinen, kaukainen valo sammuu. Kun olen kaukana kotoa. Tunne putoamisesta on huumaava. Ja avaan silmäni keskellä ei-mitään. Keskellä pimeintä ja kauneinta avaruutta.

Planeettojen hohde on maaginen. Se pakottaa katsomaan ja ihailemaan. Täydellisiä symmetrisiä muotoja ja hohtavia värejä. Kirkkaita tätipölyjä, avaruuden ikuisia sateenkaaria.

Se on maagista ja taianomaista. En osaa kuvailla, se täytyy tuntea. Kuten minä tunnen sen.